"Kirjeesi, jossa puhut Snellmanin ystävällisyydestä minua kohtaan, sain hetki sitten. Olen ylpeä hänen rakastettavaisuudestaan, sillä en uskonut hänellä olevan aavistustakaan minusta. Olen pannut hänen sanansa sydämelleni, mutta en aio sokeasti seurata niitä. Hänentapaisille titaaniluonnoille on huudettava: 'alistu', mutta minunlaatuinen hento luonto veltostuu helposti, jos se väistyy taistelussa. Jos ilman muuta alistun, ei minusta tule Snellman vaan Oskar Toppelius. Kaikessa tapauksessa aion pitää Snellmanin sanat mielessäni ja syksyllä ruveta auskulteeraamaan normaalikoulussa. — — Sano terveisiä Cygnaeukselle laguneilta, Rialtolta, Foscarilta, Morosinilta, Giorgionelta ja Canovalta, Tizianin Assuntalta ja Byronin Haydéelta, Maninin haudalta ja Uga Foscolon katafalkilta; on tuntunut hyvältä, että hän on puhunut puolestani".[81]
Palattuaan kiertomatkaltaan Bergbom oli kuin huumaantunut rikkaista vaikutelmista. Berlin näytti hänestä harmaalta, ja hän tunsi tyhjyyttä ja ikävää ympärillään. Kumminkin hän pian asettautui todellisuuteen. Emilie oli luvannut hankkia hänelle rahoja, jotta hän voisi viipyä vuoden ulkomailla. Siitä Kaarlo kiittää, mutta lisää samalla: "En uskalla — olisi kevytmielistä asettaa vekseli niin epämääräiselle tulevaisuudelle." Kuitenkin hän tahtoi jäädä koko kesäksi Berliniin jatkaakseen tutkimuksiaan. Hän ajatteli näet vielä kirjoittaa väitöskirjan dosentuuria varten, joskaan ei hänellä enää ollut varsinaista toivoa tiedemiehen uraan. Siksi oli häntä liian tylysti kohdeltu yliopiston puolelta. Aineekseen hän oli valinnut 19:nnen vuosisadan romaanin. Kun tiedämme kuinka harvinaisen laaja hänen kirjallisuuden tuntemuksensa oli, niin on helppo ymmärtää, että aineen vaikeus oikeastaan oli sen supistamisessa. Juuri se, että aine, niinkuin sanotaan, kasvoi hänen päänsä ylitse, lieneekin ollut pääsyynä siihen, että tämäkin teos jäi kesken. Jos se olisi ollut helpompi suorittaa, niin olisi se voinut valmistua hänen ulkomailla ollessaan; kotona hänen tietysti oli vaikeampi saada siihen tarpeellista aikaa ja mielenrauhaa.
Näiltä viimeisiltä kuukausilta ei ole monta kirjettä säilynyt. Eräässä kirjeessä syksyn alussa (20/9) Bergbom arvelee joutuneensa valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin, koska sekä hänen lähettämänsä että hänelle osoitetut kirjeet olivat alkaneet kadota. Joku syy kirjeenvaihdon häiriöön oli kai siinäkin, että Emilie Bergbom vietti loppupuolen kesää Waasassa. Koko sydänkesältä on olemassa vain yksi laajempi kirje Otto Florellille (14/7), joka sisältää viehättäviä lisätietoja Bergbomin teatterikokemuksista. Tässä kirjeessä, jossa hän lämpimästi onnittelee ystäväänsä hänen juurikään tapahtuneihin kihlauksiinsa Emmy Basilierin, Ida Basilierin sisaren kanssa, Bergbom näet luo yleisen pikakatsauksen siihen mitä oli teatterin alalla nähnyt ja oppinut matkansa kuluessa. Täydentääksemme edellisen esityksen otamme vielä joitakuita piirteitä.
Bergbom sanoo kaikkiaan nähneensä "noin 40 oopperaa ja samassa suhteessa puhekappaleita". Wagneria hän ihailee "suorastaan yltiöpäisesti". Meyerbeeriin nähden hän oli kylmennyt ("Hugenotteihin" hän kuitenkin oli edelleenkin ihastunut). Ihanimmat illat olivat hänelle tuottaneet "Don Juan", "Taikahuilu", "Fidelio" ja "Jessonda". Vanhat suosikkinsa "Lucrezian" ja "Noita-ampujan" hän oli nähnyt loistavasti esitettävän. "Faustista" hän oli oppinut pitämään, kumminkaan kunnioittamatta sitä; Auber oli kohonnut arvossa, mutta Mehul päinvastoin ("Josef" hävinnyt illusiooni); Gluck, jota hän oli epäillyt, oli hänestä äärettömän ylhäinen. — Ennen mainittujen ooppera-taiteilijain lisäksi Bergbom luettelee suuren joukon, joista tässä merkittäköön: Lucca, perin runollinen, sievä, luontehikas, kirpeä, naisellinen haltia-olento; Mallinger ihanteellinen, haaveellinen, suloinen, perin saksalainen, mutta sentähden mahdoton kun hän pyysi olla muuta; Brandt, suurin taiteilijattarien joukossa, klassillinen, elävän draamallinen, täynnä suuria pyyteitä (valitettavasti hänen äänensä ei ollut hänen henkensä tasalla); Peschka-Leutner (Leipzig), Saksan suurin koloratuurilaulajatar, aistikas, keimaileva, eloisa, siro niinkuin italialaiset, mutta ei yhtä säkenöivä eikä loistava; Dustmann-Meyer, ylevä, klassillinen, puhdas ihanan laulunsa tähden unohtumaton. Miehenpuolisista laulajista Bergbomin mieleen muistuvat paitse muita: Niemann, suuri, melkein giganttimainen, ritari pelvoton ja moitteeton, usein epätasainen, joskus raaka, toisinaan huoleton, mutta oikea taiteilija Jumalan armosta; Walter, keimailevan aistikas, hurmaava pianissimossa, luonnollisen lapsekas; Wachtel, loistava, voimakas, helkkyvä-ääninen, mutta tyhjä — tyhjä — tyhjä; Betz, ensiluokan taiteilija, resitatiiviin, leveään äännäntään, crescendoon nähden kiitoslauseitten yläpuolella — ainoastaan luonnekuvauksessa hän on heikko; Fricke, aina hyvä, aina voimakas, aina todenperäinen; Vogel (München) saksalaisen laulajan ihanne; haaveellinen, mutta ei naisellinen, syvä, täyteläs ääni, sydämellinen, voimakas, yksi ihanimpia muistojani; Beck, nerollisin ja luovin laulaja, jonka olen kuullut, mutta valitettavasti vain yhdessä roolissa ("Rigoletto").
Puhedraaman alalla, jota Bergbom sanoo tutkineensa tarkkaavaisemmin kuin oopperaa, hän, kirjoitettuansa jo tuntemamme katsauksen rouva Raalle, oli nähnyt paljo uutta ja tutustunut uusiin kykyihin. Näistä mainittakoon ainoastaan kaikkein tärkeimmät. Vanhan rouva Haizingerin Wienissä hän asetti Frieb-Blumauerin rinnalle raikkaudessa ja rakastettavaisuudessa; tragedianäyttelijätärtä Wolteria Wienissä hän piti etevänä taiteilijattarena, hänessä oli tulta ja ylhäisyyttä, mutta kenties hän sittenkin oli loistavampi kuin suuriarvoinen; kaikkia ylempänä seisoi Clara Ziegler, jota todella kannatti tutkia, hänen äänensä, vartalonsa, kasvojensa piirteet suurenmoisia, niinkuin näkisi kreikkalaisen, traagillisen runottaren edessään — sitä mitä saksalaiset sanovat "Gemüthiksi" hänellä ei ollut — hänen tunteellisuutensa oli joko kylmä taikka teeskennelty, mutta mikä ylhäinen voima ja intohimo! — antiikkisia rooleja hän näytteli parhaiten (Medea, Antigone, Iphigenie), hänen Schiller-henkilönsä olivat heikkoja. Miesnäyttelijöistä Bergbom oli entisten lisäksi oppinut tuntemaan monta etevää ja suurta, niinkuin Mitterwurzerin (Leipzigissä), Possartin (Münchenissä), erinomaisen nerollisen Levinskyn, ranskalaisesti sivistyneen, aistikkaan Sonnenthalin, voimakkaan, miehekkäästi runollisen Hallensteinin (kaikki Wienissä).
Mahdollisesti olemme monen lukijan mielestä tähän ottaneet liiaksi näitä arvostelevia katsauksia, semminkin kun useimmat mainituista taiteilijoista jo ovat ijäksi poistuneet ei ainoastaan teatterin vaan elämänkin näyttämöltä. Mutta tuleehan juuri niissä näkyviin mitä luvun alussa lausuimme, että näet Bergbom ulkomaanmatkallaan täydensi tietonsa ja kokemuksensa teatterinjohtaja-tointaan varten. Ne todistavat, kuinka perin pohjin hän oivalsi mitä teatteritaide ylipäätään kykenee luomaan katsojan nähtäväksi ja miten eri luonnonlahjat vaihtelevine värivivahduksineen siinä soveltuvat runoutta ja aatteita palvelemaan. Näin syvästi perehtymällä näyttämölliseen taiteeseen hän todella kypsyi tehtäväänsä kotimaassa, hän sai sen varman, omiin itsenäisiin havaintoihin ja tutkimuksiin perustuvan pohjan, jolla seisoen hän saattoi luottaa yrityksensä menestymiseen ja vaikuttaa rohkaisevasti ympäristöönsä, joka puolestaan ehdottomasti luotti hänen tietoihinsa ja arvostelukykyynsä.
Bergbom palasi Helsinkiin lokakuun alussa.
VI.
Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.
Olemme saapuneet — teatterikieltä käyttääksemme — siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalainen teatteri perustettiin. Koska kuitenkin itse perustaminen tapahtui vasta myöhään keväällä, ei tässä vielä ole puhuttava uuden laitoksen toimesta, vaan erinäisistä seikoista, jotka vihdoin veivät tähän onnelliseen tulokseen. Mitä tulee kerrottavamme tapahtuman taustaan, on lukija jo edellisestä saanut yleiskäsityksen vallitsevista näyttämöllisistä oloista, ja on siihen sitä vähemmän tarpeen mitään lisätä kun me pian tulemme tutustumaan erääseen kirjoitukseen, jossa Bergbom, aikalaisena, on kuvannut silloiset teatteriolot. Sen ohella ansaitsee kansallisvaltiollinen elämä huomiotamme, sillä sen merkitys teatterin perustamiseen nähden oli melkoinen. Ymmärrettävästi ei se kumminkaan tässä sovi tulla laajaperäisemmän esityksen esineeksi; ainoastaan lyhyesti on siihen viitattava.