Suomalaiseen teatteriin nähden Emiliellä oli tuskin ainoatakaan hyvää uutista kerrottavana. Helmikuulla oli Arkadiateatterin omistavalla yhtiöllä kokous ja siinä päätettiin uudestaan viideksi vuodeksi eteenpäin vuokrata teatteri venäläisille. Sen johdosta Emilie epätoivoisena lausuu: "Jotenkin tarpeetonta on enää ajatella suomalaista teatteria." Kumminkin hän näyttää vielä kevään kuluessa ajatelleen suomalaista seuranäytäntöä, vaikka hääpuuhat estivät häntä ryhtymästä toimeen. Edelleen hän pari kertaa puhuu teatterikoulusta ja juuri siihen hän kiinnitti jotakin toivoa tulevaisuuteensakin nähden. "En voi sanoa", hän kerran huudahtaa, "kuinka iloiseksi tulisin, jos saisimme koulun. Silloin olisi minullakin raukalla jotain, joka kiinnittäisi mieltäni. Nyt olen kokonaan lopussa. Ei ole mitään niin julmaa kuin pitää elämäänsä hukkaan ja turhaan kuluneena!" Kesän alkupuolella hän oli kehittänyt tätä ajatusta niin, että koulu hänen mielestään olisi oleva puhtaasti suomalainen, ja hän kysyy Kaarlolta, olisiko hyvin hullua, jos hän menisi senaattori Molanderin puheille pyytämään 4,000 markkaa valtioapua tämmöisen yrityksen kannattamiseksi? Nämä teatterikoulu-mietteet herättivät tietysti sekä Kaarlon että rouva Raan osanottoa, mutta tietääksemme jäi anomus kuitenkin tekemättä.
Jättäen Emilie Bergbomin kuvaamallemme kannalle, jonka tuskallisuutta hänen, epätietoisena tulevaisesta tehtävästään, vielä täytyi kärsiä kokonainen vuosi, palaamme takaisin Kaarloon, nähdäksemme kuinka hänenkin toimensa ja toivonsa ulkomailla seisoi hyllyvällä pohjalla.
Huhtikuulla Emilie muistutti Kaarloa siitä, että Aleksanterin matkastipendi jälleen oli haettavana, ja kysyi, eikö hän aikonut hakea sitä jatkaakseen tutkimuksiaan ulkomailla. Kaarlo oli hyvin epäröivällä kannalla. Mielellään hän kyllä tahtoi kauemmin viipyä ulkomailla, mutta kun hän kaksi kertaa oli turhaan hakenut stipendiä, olisi hänestä sula "häväistys" tulla kolmannen kerran hyljätyksi eikä hänellä ollut mitään takeita ettei niin kävisi, jos hän vielä koettaisi. Sittenkin hän lähetti valtakirjan sisäänjättää hakemus, mutta tarkoin varoittaen että asiasta luovuttaisiin, jos edeltäkäsin voitaisiin arvella yrityksen olevan turhan. Missä määrin Bergbomin ystävät luulivat hänen menestyksestään olevan toiveita, on tietysti vaikea sanoa, mutta pääasia on, että hakemus jätettiin sisään. Syystä kun hänen matkasuunnitelmaansa ennen oli katsottu liian laajaksi, Bergbom oli nyt supistanut sen siihen, että hän tutkisi kirjallisia ja taiteellisia oloja muutamissa Euroopan pienemmissä kansakunnissa, joissa kaksi rinnakkaisin seisovaa kulttuurimuotoa, toinen historiallisten olojen luoma vieras ja toinen alkuperäinen kotoinen, tämän vuosisadan kansallisuusharrastuksen kautta oli joutunut "käymistilaan". Mutta yhtä vähän kuin ennenkään sai suunnitelma armoa akateemisten isien puolelta. Yrjö Koskinen sanoikin äänellään puoltaen Bergbomin hakemusta, että hän teki niin, vaikka se ei ollut saanut samaa suosiota niiden puolelta, joiden etupäässä olisi pitänyt puhua sen edestä. Professori siinä tieteessä, jota Bergbomin tutkimukset tarkoittivat, C.G. Estlander, ei konsistorin pöytäkirjasta päättäen katsonut hakemuksen ansaitsevan sanallakaan mainitsemista, puhumattakaan puoltoäänellä kannattamisesta.
Kun Emilie Bergbom sai tietää, että Kaarlon hakemus siis kolmannen kerran oli jäänyt huomioon ottamatta, oli hän niin pahoillaan, että hän ei voinut itse kirjoittaa veljelleen, vaan jätti Ossianin asiaksi toimittaa tälle jobinpostin. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta meillä on se kirje, jossa Kaarlo ensiksi puhuu sisarelleen pettyneestä toivostaan. Se on kirjoitettu Venetsiasta 10 p. kesäkuuta:
"Rakas, kallis Emilie! — Kun minä, niinkuin päätetty oli, seurasin Augustaa ja Heurliniä Leipzigiin, aioin kohta palata Berliniin. Silloin tuli hetki, jolloin sain tiedon hakemukseni turhuudesta. Hävinnyt illusiooni! Tuntui tosin raskaalta, hyvin raskaalta, sillä sydämeni oli antautunut unelmaan että voisin, vielä viipyen vuoden ulkomailla, hankkia sivistykselleni sen ryhdin ja mehun, jonka se vielä tarvitsee. Mutta sitä tunnetta lievensi kuitenkin se suloinen luottamus, että Te kaikki siellä kotona pidätte minusta: kiitä Ossiania hänen kirjeestään, oli paraimpia hetkiä elämässäni kun sen luin, kiitä Jaakkoa, kiitos sinullekin, rakas sisar. Omistaa semmoisia ystäviä ja olla niiden kanssa vetää vertoja parin tusinan museon ja oopperan näkemiselle. Persoonallisesti olen täysin lohduttanut itseäni, johon ei vähimmin ole vaikuttanut se, että Waldemar [Eneberg] ystävä oli stipendin saaja[80] — — Sitä vastoin en kiellä, että suunnittelemani matka olisi ollut erinomaisen siunausta tuottava tutkimuksilleni. Tiedät että tulevaisuuteni päätehtävänä olen pitänyt kirjoittaa eurooppalaisen kirjallisuuden historian 19:llä vuosisadalla. Suurten kansojen ja skandinavilaisiin kirjallisuuksiin olen jotenkin perehtynyt; venäläiseen voin helposti tutustua Helsingissä, mutta juuri muut pienet (Unkarilaisen, tshekkiläisen, vlamilaisen, hollantilaisen) olisin ehdottamallani matkalla hyvin oppinut tuntemaan; koettaa päästä niiden perille kotimaassa tuottaisi kauheasti työtä. Jättäkäämme kuitenkin tämä ikävä aine. Kun sain tietää että minun täytyy syksyllä palata kotia, mietiskelin näin. Jos nyt tällä mielialalla palaan Berliniin, niin menehdyn ikävästä. Ensi aikoina en voi tehdä työtä kun kaipaan Augustaa ja Heurliniä, mieluummin tahdon juoda täyden siemauksen maljasta ja sitten laskea sen kädestäni. Tahdon, vaikka vain hetkisen — se tulee kai olemaan ainoa elämässäni — nähdä Italian. Tullus Eneberg oli erittäin innostunut, Heurlin tuli kuin toiseksi ihmiseksi, kun Italia mainittiin, lyhyesti, me päätimme olla hetken onnellisia houkkoja, ollaksemme koko tulevan vuoden sitä ymmärtäväisempiä."
[Ja sitten seuraa tämä dityrambi, joka liittyy ylempänä luettuun matkakertomukseen:] "Nyt olen täällä, edessäni on Lido satoine gondoleineen, oikealla Canale grande muistoineen, palatseineen, ruhtinaineen, kirkkoineen, näen dogeinpalatsin kohoavan ylevyydessään, San Marcon tornit heloittavat auringossa, Piazzettalta kuuluu laulua ja melua — kaikki mitä me elämämme romanttisissa hetkissä olemme unessa nähneet. Venetsia on suuri — äärettömän suuri. Ei ylellisyys, ei loisto, eivät muistot yksistään tee sitä siksi vaan näköala maailmansivistykseen, joka siellä avautuu, yhtyneenä ankarimpaan kansalliseen väriin. Edellinen ominaisuus eroittaa sen semmoisista kaupungeista kuin Berlin, Wien, Madrid, jälkimäinen semmoisista kuin Lontoo, Parisi, Rooma. Puhun tietysti muistojen Venetsiasta, ei nykyisestä, jota vähän tunnen."
Loppupuoli tästä kirjeestä on myöskin mieltäkiinnittävä, mutta ennen kuin se siteerataan, on huomioon otettava eräs Emilien ensimäinen kirje tuosta samasta pettyneestä toivosta. Siinä tapaamme seuraavan kohdan:
"Snellman piti eräänä päivänä pitkän esitelmän sinusta ja pyysi minun rehellisesti sanomaan sinulle terveisiä häneltä ja kehottamaan sinua jättämään estetiikka; 'ei kelpaa, ei kelpaa meidän maassamme, kiittämätön ja leivätön ala, leivätön ala'. Mutta jättääkseni hänen puhetapansa ja ollakseni lyhyt, niin hän pyysi minun sanomaan sinulle, että sinun tulee noudattaa hänen esimerkkiänsä; hänkin taisteli kauan, kauan; hän yritti siksi kun hän oli 37 vuotta! Ja viimeisenä kolmena vuotena oli hänellä 200 ruplan kirjallinen apuraha. Hän tuli 10 vuotta myöhemmin kuin sinä! 'Miehen voima kuluu, voima kuluu, pyytäkää hänen katsomaan minua.'"
"Minä huomautin silloin, ettet sinä eikä sinun maasi koskaan uskaltanut toivoa sinusta tulevan semmoista kuin hän, mutta hän keskeytti minut mutisten jotain: 'paljo parempi, paljo parempi.' — 'Jos hän edes olisi historioitsija!' — Hän puhui hellästi ja lämpimästi sinusta ja pyysi minun sanomaan, että mitä ennen alistuu (resignerar) sitä parempi; nuoruus ei tiedä mikä paino jalassa taloudelliset huolet ovat; se sitoo miehen itsenäisen toiminnan. — Kentiesi teen väärin esiintuodessani hänen sanansa, mutta ne tulivat sydämestä ja sentähden on kai syytä että ajattelet niitä. Tosin on kauheaa että sinun täytyy ajatella lehtorin virkaa."
Kaarlo sai Emilien kirjeen kirjoittaessaan tuota kirjettä Venetsiasta, josta jo tunnemme alkupuolen, ja hän päätti sen sitten seuraavaan tapaan: