"Mutta itse ihmiset, itse elämä, historialliset muistot, taiteellinen henki! Gondolinsoutaja kun hän nojaa airoonsa, on jo veistoteos itsessään. Ja tämä aitosivistynyt, inhimillinen käytöstapa verrattuna meidän ylpeään kömpelyyteen. Siellä ei olla salaneuvos taikka lakeija, ei pakkahuoneen-päällysmies taikka puotimies, ei talonpoika taikka edeskäypä, vaan ihminen ja käyttäydytään ihmistavoin, eikä olla lihajoukko, joka vasta virkapuvun kautta saa arvonsa. Me kaikki neljä samoilimmekin kuin suloisessa unessa, nauroimme kaikelle kuin lapset, tunkeilimme ihmisten välitse tavalla, jota hyvin kasvatettu ihminen muutoin kammoksuu, me söimme kadulla, me katsoa töllistelimme niinkuin olisimme olleet lampaita, lyhyesti sanoen me unohdimme kaikki mitä sivistykseksi sanotaan oikein ollaksemme itsenämme. Augusta säilytti parhaiten arvostelukykynsä, Tullus Eneberg vähimmin, ja se ilahutti minua, sillä huomasin kuinka hänen näköpiirinsä ikäänkuin laajentui hetki hetkeltä".

"En yritäkään edes viittauksilla kuvaamaan Venetsiaa, laguneja, Lidoa, Canale grandea, palatseja, Markuskirkkoa, 98 muuta kirkkoa (kävimme noin puolessa lukua), huokausten siltaa, museota. Ja kuitenkin olen unohtanut ensimäisen ja parhaimman — dogeinpalatsin. Mitä arkkitehtuurilla on mahtavaa, maalauksella kietovaa, kuvanveistolla kaunista, ylellisyydellä häikäisevää, tieteellä viekoittelevaa, historialla suurta, löydöillä opettavaa, kaupalla sivistävää, itämailla haaveellista, länsimailla eloisaa, luonnolla rikasta, ihmisillä jaloa, tavataan yhdistettynä näissä saleissa, joissa muisto ja todellisuus joka askeleella vaihtuvat toisiinsa, joissa ei tiedä mitä on enemmän ihmetteleminen — tarmokasta henkeä, joka on luonut, taikka niitä äärettömän rikkaita varoja, jotka ovat olleet tämän hengen käytettävinä sen luomisia varten."

"Ja sittekin, vaikka siis luen lyhyen Italiassa käyntini elämäni onnellisimpiin hetkiin, uskotkos, että minä en tahtoisi, jos voisinkin, oleskella siellä kauemmin, esim. vuoden, jota vastoin mielelläni viipyisin Saksassa, jossa kumminkin olen tuntenut itseni hyvin tyyneksi ja kriitilliseksi ja jossa minulla usein on ollut ikävä. Italian elämässä on jotain veltostuttavaa, hennontavaa, laiskeliasta, joka pohjalaiselle tulisi vaivuttavaiseksi. Saksassa ovat käsitteet velvollisuus ja työ ne kohtalomaiset vallat, joiden alle kaiken, joka elää, täytyy kumartua — Italiassa on ihanuudella ja nautinnolla kotimaansa. Tiedän hyvin että vanha Italia nyt juuri astuu hautaan ja että uusi elokas syntyy sen sijaan — mutta tämä uusi miellyttää meitä kuitenkin vähemmän. Rauniot ja luostarit ovat valitettavasti muukalaiselle paljoa mieluisemmat kuin uudenaikaiset koulut ja tehtaat, ja lazzaronijoukon tähden, joka — ylenkatsoen työtä — keskellä päivää tanssii saltarellaansa, unohdamme tärkeimmät parlamentti-istunnot. Tahdon kuitenkin kernaasti myöntää, että havaintoni ehkä ovat tulleet yksipuolisesti väritetyiksi sen kautta että olen nähnyt ainoastaan kuolleitten kaupungin, Venetsian. Jos olisin ollut Firenzessä, olisi kenties arvosteluni enemmän kallistunut uuden Italian puolelle. — Uskotkos, että minä jo sillä lyhyellä ajalla, minkä olin siellä, tunsin sieluni veltostuvan. Kun ajattelin Suomea, oli kuin olisin ajatellut Japania. Eräänä päivänä havaitsin, etten minä siellä edes vihannut Kothenia — minä pelästyin itseäni!"

"Mielten jännitys Italiassa paavin menettelyn johdosta on suuri. Kristuksenruumiin juhla oli vietettävä Venetsiassa, ja siihen kuuluu, niinkuin tiedät, iso processioni eli juhlakulkue kaduilla. Se kiellettiin levottomuuksien pelosta. Kulkue supistui sentähden kävelyyn Markuskirkossa, joka oli erinomaisen loistava teatterimaisuudessaan, mutta kyllä kevytmielinen protestanttiselta kannalta katsoen. Samana päivänä saarnattiin ja koottiin kolehtia katoliselle lähetystoimelle Norjassa. Tromsööhön on näet uusi lähetysasema perustettava, samallainen kuin ne, jotka jo ovat olemassa Kristianiassa ja Bergenissä. Kuulin yhden saarnan, ja vaikka tietysti ymmärsin ainoastaan irtonaisia lauseita, huomasin kuitenkin, että saarnaaja (eräs saksalainen tri Stub) pahoin piteli protestantteja, varsinkin pappeja, joiden hän sanoi olevan maanviljelijöitä, lainoppineita, valtiomiehiä, lääkärejä ja ravintolanisäntiä — kaikkea paitse pappeja. Ivakuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ei kuitenkaan kokonaan perätönkään."

"Fenice teatteri oli suljettu. Eräässä toisen luokan teatterissa näyteltiin 'Rigolettoa' ja 'Traviataa'. Laulettiin huonosti, mutta aitoitalialaisesti. Omituista oli sitä kuulla, sillä italialainen ooppera Pietarissa on puhtaasti yleismaailmallinen — siellä ei saa käsitystä italilaisten varsinaisesta laulutavasta. Hauskinta oli toki itse yleisö. Sekaisin hillittömiä bravohuutoja ja hurjia hyssytyksiä, resitatiivikohdissa meluttiin kuin markkinoilla, mutta arioita kuunneltiin hartaan tarkkaavaisesti kuin kirkossa; yleisö viittoili melkein innokkaammin kuin näyttelijät."

"13 p. jätin Venetsian ja erosin Augustasta ja Heurlinistä, joita Eneberg vielä seurasi." —

Bergbom palasi Wienin kautta Berliniin. Wienissä hän tapasi rouva Raan ja näki muutamia teatteri- ja oopperanäytäntöjä, vaikka etevimmät kyvyt olivat lomalla. Hän kiittää puhelukappaleiden esittämistä, mutta on sitä mieltä että Berlinissä traagillinen sävy luonnistuu paremmin. Ooppera oli loistavin kaikista, jotka hän oli nähnyt, mutta Berlinin henkilökuntaa hän piti etevämpänä. Sekä puhe- että lauludraamassa pidetään huolta yhteisnäytöstä, joka pahoin laiminlyödään Berlinissä.

* * * * *

Ennenkuin kerromme Kaarlon viimeisestä ajasta Berlinissä, on luotava katsaus Emilie sisaren elämään hajaantuvassa lapsuudenkodissa. — Ahkerasti hän koko kevätkauden kirjoitti Kaarlolle kirjeitä, kertoen päivän tapahtumista ja kysymyksistä ja omista oloistaan, niinkuin uskotulle veljelle ja ystävälle on tapa tehdä. Joka kirjeestä näkyy, kuinka hän oli kiintynyt poissaolevaan. "Kaikkein lämpimimpiä ja sydämellisimpiä terveisiä meiltä kaikilta, oma kallis Kaarloni; tuhansia kiitoksia ystävällisestä, hellivästä ja kehottavaisesta kirjeestäsi. Et tiedä kuinka kauheasti olen ikävöinyt sinua, vaikka minun nyt, saatuani ensimäisen kirjeesi, on ollut paljo parempi olla." Niin alkaa kirje helmikuun lopulta ja samassa tapaamme vielä sanat: "Kirjoita nyt, oma Kaarlo kultani; kirjeesi tuottavat minulle niin äärettömän suurta iloa, ja minä tarvitsen todella kaiken sen kehotuksen, jonka voin saada. — Et tiedä kuinka monta, monta kertaa olen lukenut rakkaan kirjeesi." Ja kuukausi myöhemmin: "Kiitos, oma kallis Kaarloseni, viimeisestä kirjeestäsi; käsitän kyllä, että on uhrausta sinulta tuhlata aikaa kirjoittamalla minulle, mutta olen kuitenkin niin itsekäs, että kehotan sinua siihen; et tiedä kuinka paljo todellista iloa kirjeesi ovat tuottaneet minulle; Jumala siunatkoon sinua siitä, oma Kaarloseni!" Ja vielä huhtikuulla: "Jos tietäisit millaisen juhlan tuotat meille kirjeilläsi, niin varmaan et katuisi sitä aikaa, jonka olet tuhlannut niihin; voin melkein sanoa, että kirjeesi ovat olleet ainoa iloni tänä ikävänä talvena."

Näiden hellien sanojen takana on paitse vilpittömintä, milt'ei äidillistä rakkautta kasvattamaansa veljeen (se ilmestyy myöskin huolestuneissa neuvoissa kuinka kipeä käsi oli hoidettava) jotakin erikoista sydämen levottomuutta, joka aika ajoin vilahtaa rivien välistä. Tarkoitamme epätietoisuutta, kuinka tulevaisuus oli muodostuva. Nuorinkin sisar oli nyt kihloissa ja viettäisi häitänsä lyhyen ajan päästä. Morsiamen ja sulhasen suunnitellessa häämatkaansa ja uuden kotinsa järjestämistä, Emilie luonnollisesti tunsi olevansa enemmän tai vähemmän asioitten ulkopuolella (joskin hän sitten nuoren parin poissa ollessa itse pani toimeen heidän päätöksensä ja järjesti heidän kotinsa), tunsi entisen tehtävänsä vanhassa kodissa olevan lopussa ja häntä alkoi vaivata sentapainen painostava mieliala, joka niin kauan oli Kaarloakin rasittanut. Helmikuulla hän sai sydämellisen kirjeen Betty sisareltaan, joka omasta ja miehensä puolesta tarjosi hänelle kodin luonansa. Tämä ystävyys liikutti Emilietä ja teki hyvää hänen sydämelleen, mutta vastaiseksi hän kumminkin antoi kieltävän vastauksen — ensi vuodeksi hän jo oli vuokrannut itselleen asunnon Helsingissä. Kun Kaarlokin kirjoitti sisarelleen, että tämä olisi tekemättä hätäistä päätöstä tässä asiassa, hän vastasi: "Tietysti jään minä mielelläni tänne, jos tiedän ettei Ossianilla eikä sinulla ole mitään sitä vastaan, taikka ainakin niin kauan kun en huomaa että tuotan Teille vaivaa; kenties voin jollain tavoin olla Teille hyödyksi." Nuoremmat veljet olivat tähän aikaan enimmäkseen Helsingissä, mutta niistä ainoastaan Ossian näyttää tuottaneen sisarelleen kevennystä hänen huolissaan, sillä hänestä Emilie lausuu: "Ossian on ollut hyvä ja rakastettava; Jumala siunatkoon häntä; en tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä." Kirjeiden muusta sisällyksestä täytyy meidän jättää se mikä ei varsinaisesti kuulu aineeseemme. Eihän se levottomuus ja mielten kuohu, minkä asevelvollisuuskysymys herätti, josta Kaarlo myöhemmin aikakauskirjan "Preussische Jahrbücher" mukaan tiesi kertoa, että Venäjän keisari aikoi panna sen toimeen Suomessa kuulematta säätyjä, taikka kouluylihallituksen "nerokas" päätös muuttaa suomalainen normaalikoulu Hämeenlinnaan taikka kissannaukujaiset professori Nordqvistille ja Kothenin raivo sen johdosta, eihän se kuulu teatterin historiaan, vaikka se kenties kuitenkin ansaitsee mainitsemista siitä syystä, että se muistuttaa kuinka epäsuotuisissa oloissa elettiin. — Vanhasta ystävästään Cygnaeuksesta Emilie kirjoitti helmikuulla: "Ukko Cygnaeus on kovin kivuloinen, saa nähdä toipuuko hän vielä. Olen luvannut auttaa häntä ja kirjoittaa sanelun mukaan (mitä hänellä ehkä on keskeneräistä), niin pian kun häät on ohitse ja minulla on paremmin aikaa. On sovittu että hänen veljensä, Reinhold Cygnaeus, ja minä yhdessä hoidamme huvilaa. Meidän tulee laatia ehdotus testamentiksi, vaikka siitä muutama päivä sitten, kun hän sitä varten oli luonani, ei tullut mitään." Cygnaeus virkistyi kuitenkin keväämmällä ja hänen kanssaan Emilie usein puhui teatteri- (s.o. ruotsalaisen teatterin) asioista. M.m. Cygnaeus oli puhunut rouva Raan palaamisesta teatteriin sekä Ida Basilierin kiinnittämisestä laitokseen. Jälkimäisestä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään, lienevätkö asianomaiset oikein yrittäneetkään saada häntä. Laulajattaren sanottiin näet loukanneen ylhäisiä suosijoitaan sekä Pietarissa että Helsingissä suorapuheisuudellaan: hän oli kieltäytynyt esiintymästä venäläisessä oopperassa, lausuen, että hänen tulevaisuutensa kotimaassa olisi menetetty, jos hän suostuisi siihen. Rouva Raa sitä vastoin palasi todella ruotsalaiseen teatteriin, mutta tehdäkseen kerrassaan lopun hänen suomalaisista teatteriharrastuksistaan johtokunta ehdottomasti kielsi häntä esiintymästä suomalaisissa näytännöissä! Emilie Bergbom, joka oli ystävällisessä kirjeenvaihdossa molempain kanssa, puolusti niin toista kuin toistakin, mutta turhaan hän puhutteli Kiseleffiä koettaen saada rouva Raalle luvan näytellä ainakin kerran Kiven viimeisessä draamassa, "Margareta". Sitä ei otettu kuuleviin korviin. Muuten oli ruotsalaisen teatterin ohjelmistoa suunnitellessa päätetty edelleen supistaa vakavampaa (traagillisten näytelmien) puolta ja enentää oopperain ja muiden laulukappalten lukua. Sentähden otettiinkin teatterin palvelukseen neiti Mechelin, jonka ei kuitenkaan itse tarvitsisi usein esiintyä vaan sen sijaan johtaa lauluharjoituksia.