"25 p. tulimme Leipzigiin — vanha kunnioitettava, viehättävä kaupunki. Museo sisältää oikeita aarteita, vaikka se on pieni. Varsinkin eräs Delarochen taulu, Napoleon Fontainebleaussa, on kauniimpaa mitä olen nähnyt. Suuren sielun traagillista epätoivoa, kun se murtuu, en ole koskaan nähnyt niin sydäntä kouristavasti esitettynä kuin siinä — en runossa, en kankaalla. Jos olisin maalaaja, matkustaisin varmaan Leipzigiin ainoastaan tämän taulun tähden. Teatterissa näimme Shakespearen 'Romeo ja Julian' (ihastuttava vasta-alkaja Juliana, Frankenfelt, mutta ei mikään löntäre) ja Mozartin 'Tituksen'. Olen mielissäni että olen nähnyt jälkimäisen, joka niin harvoin esitetään, mutta muuten se oli niin epämozartilaisesti ikävä kuin mahdollista — vanhaan italialaiseen, Rossinintakaiseen kaavaan. Thomaskirkossa kuulimme ihania Bachin ja Hauptmannin hengellisiä sävelteoksia, jotka eräs diletanttikööri suoritti niin mestarillisesti, että harvat taiteilijat ovat tuottaneet minulle niin puhdasta nautintoa. Tunsi että se nojasi satavuotisiin taiteellisiin traditsioneihin. Samassa kirkossa kuulin tri Arendin saarnaavan, jota sanotaan Saksan kenties parhaimmaksi nykyaikaiseksi hengelliseksi puhujaksi. Lämmin, rauhallinen, ystävällinen helluntaiesitelmä, mutta taivaan avarasti erillään siitä mitä meillä sanotaan saarnaksi. Noin toisen puolen aikaa hän puhui sodasta ja tapauksista Parisissa [kommunikapinasta]. Ei mitenkään loukkaavasti taikka katkerasti. Oikeastaan hän ei saarnannut, vaan esitteli ja selvitteli asioita. Hänen liikuntojaan olisi meillä pidetty sopimattomina ja teatterimaisina, täällä ne tuntuivat luonnollisilta. Kirkossa herätti huomiotani, että siellä oli enemmän miehiä kuin naisia (aivan toisin kuin meillä) ja että varsinainen 'matamiyleisö' oli harvalukuisempi kuin meillä."

"Sunnuntaina 28 p., iltapäivällä tulimme Dresdeniin. — Jotta emme kadottaisi aikaa, menimme kohta katsomaan katolista kirkkoa — loistava, mutta prameileva. Ehtoolla näimme Wagnerin 'Meistersinger'. Vaikk'ei se vedä vertoja Tannhäuserille taikka Lohengrinille, on siinä ihania, äärettömän viehättäviä kohtia, täynnä raikkainta runollisuutta. Mutta kun sitten tulimme kotia, pelkäsin menehtyvämme väsymyksestä — yksi saarna, kolmen tunnin matka, kahden tunnin kävely, yksi katolinen jumalanpalvelus ja neljä tuntia Wagnerin musiikkia samana päivänä — myönnät kai, että se on enemmän kuin ihmishermot kestää. Vielä seuraavana päivänä olimme niin väsyneet, ettemme jaksaneet käydä muualla kuin Brühlin terrassilla, joka ei kumminkaan saavuttanut tunnustustamme. Se muistutti niin onnettomasti Kaivopuistosta. Dresden on pikkukaupunki, huolimatta tuhansista vieraista, jotka siellä käyvät. Seuraavat päivät kuluivat etupäässä museossa, joka voitti kaikki odotukseni. — Puhumatta Sixtiniläisestä madonnasta taikka Correggion 'Yöstä', saa monesta muustakin mestarista vasta täällä aavistusta, miksi ne ovat niin mainiot. Rubensin esim. käsitin vasta täällä (en ollut vielä nähnyt hänen loistavia luomiaan Münchenissä ja Wienissä). Nyt olen oikein ihastunut Rubensiin, joka ennen oli minulle melkein vastenmielinen. Mielenkiintoni ja aistini kuvaamataiteisiin nähden ovat ylipäätään matkallani suuresti kehittyneet, enkä suinkaan pidä sitä vähimpänä tuloksena ulkomailla-olostani. Enimmin on Dresden vaikuttanut siihen, sillä Berlinissä (ja vielä enemmän Pietarissa) näyttää taide joltakin ulkonaiselta, päälle liisteroidulta; Dresdenissä tuskin muistaa, että taulut eivät ole syntyneet Elbekaupungissa taikka että niillä on ollut joku toinen tarkoitus kuin koristaa kuninkaallissaksilaista museota. Tuskin oli museo hetkeäkään auki meidän siellä olematta. Hauskaa oli nähdä kuinka ihastuksemme nousi keskinäisyyden kautta, Tullus Eneberg[75] sanoi että hänelle avautui uusi maailma, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin hurmaavaa hänestä siellä oli. Ainoastaan Jahnsson oli nähtävästi enemmän mieltynyt runsaihin ja hyvämakuisiin kotletteihin Café français'issa kuin kaikkiin madonnoihin maailmassa. — — Uusi teatteri on vastikään aloitettu. Semper johtaa rakennustyötä. Nyt näytellään tilapäisessä ladossa. Näin pari hyvästi esitettyä huvinäytelmää, Gounodin 'Faust' ja siinä uuden nuoren tähden, neiti Zimmermannin, jolla luultavasti on oleva loistava tulevaisuus, Auberin 'La part du diable' ja, niinkuin jo mainitsin, 'Meistersinger'. Augusta ja Heurlin ovat jo yhtä kiihkoisia Wagneriaaneja kuin minä."

"Matka Dresdenistä Müncheniin oli miellyttävä, malgré kolmatta luokkaa. Samassa junassa seurasi näet joukko ranskalaisia vankeja, jotka palasivat kotimaahansa, ja ne tuottivat meille sanomatonta huvia. Rakastettava, viehättävä kansakunta se sittenkin on kaikkine heikkouksineen! Ne olivat tyytyväisiä siihen tapaan, jolla heitä oli vankeudessa kohdeltu, varsinkin ne, jotka olivat olleet Saksenissa. 'Ah, les saxonnes ont des coeurs extrèmement tendres!'[76] selitti yksi ja piteli kahta piiansormusta, jotka oli saanut muistoksi. Heidän käytöksessään, puheessaan oli jotain herttaisen lapsellista — kaukana saksalaisesta vakavuudesta ja röyhkeydestä. Olin kerrassaan ihastunut heidän puheluunsa, joka oli mitä Darvisimmin hullunkurista ja sydämellisen lapsellista. Mutta en ollenkaan ihmettele, että saksalaiset ovat heidät voittaneet. Ranskan kansakunta mahtaa olla fyysillisesti huonontunut, sillä ruumiinrakennukseltaan heikompia kuin ne sotamiehet, jotka olen nähnyt täällä Saksassa (ja olen niitä nähnyt jotenkin paljon), en ole muualla tavannut. Pieniä, kutistuneita ja heikkoja, niin että olen hämmästynyt, ainoastaan poikkeukselta joku lujempi. Minä itse en suinkaan ole isoläntä ja kuitenkin harva näkemäni ranskalainen sotamies on ollut yhtä roteva, eikä kenties ainoakaan niin harteva kuin minä. Mutta suuri eloisuus ja jonkunlainen tanssiva sulo liikunnoissa. Hofissa (baijerilainen raja-asema) sattui omituinen kohtaus. Tuli vastaan suuri juna täynnä saksalaisia sotilaita, jotka palasivat Ranskasta. Sankat kansanjoukot tervehtivät heitä. Heidän vaununsa olivat peitetyt seppeleillä ja kukilla. Kun nyt ranskalaiset ja saksalaiset sotamiehet kohtasivat toisensa, syntyi kauhea nauru, mutta sattuma käsitettiin humoristisesti, saksalaiset tarjosivat olutta ranskalaisille ja iloisesti juotiin veljien tapaan samasta seidelistä. Sotilaselämälläkin on toki silläkin runollisen inhimilliset puolensa."

"Kesäkuun 2 p. tulimme Müncheniin. Kaupunki ansaitsee näkemistä, kuinka paljo sitä onkin moitittu. Ettei keinotekoisempaa kaupunkia ole maan päällä, on tosi; on kuin se olisi rakennettu turisteja eikä tavallisia asukkaita varten, niin kohoaa loistorakennus loistorakennuksen rinnalla, samalla kuin kadut ovat autiommat kuin Porvoossa. Mutta Ludvig kuninkaan harrastus tehdä München taidekaupungiksi, niinkuin Firenze loistoajallaan, osoittaa niin nerollisia pyrintöjä, että hänelle on anteeksi annettava että hän ei menestynyt. Totta on, että hän taidekiihkonsa tähden on laiminlyönyt muuta, mutta kuinka moni hallitsija ei ole tehnyt samoin vähemmän jaloista syistä ilman että häntä on siitä soimattu. Samoin on minusta aivan väärin nauraa nykyistä kuningasta. Jos hän olisi irstailija niinkuin Ruotsin kuningas, tyhmä kuin Würtembergin, hulluuteen saakka ylpeä kuin exhannoverilainen, katsoisi jokainen sen olevan niinkuin pitää, mutta olla musiikkihaaveilija, sitä pidetään sopimattomana. Hän on kuitenkin elämänsä kahtena tärkeimpänä hetkenä, sodassa ja Döllingerin asiassa, osoittanut lujuutta, jonka vertaista harvalla hallitsijalla on ollut. Döllingerin juttu[77] kiinnitti tietysti kaikkien mieliä Münchenissä, mutta millainen yleinen käsitystapa oli, siitä en saanut selkoa, sillä vierasta kohtaan koetti tietysti jokainen olla niin vapaamielinen ja valistunut kuin mahdollista. Niin paljon kuin kunnioitankin 'Telingerin' (niin lausutaan nimi Münchenissä) luonnetta, epäilen kuitenkin suuresti piileekö hänessä uusi Luther, niinkuin Pohjois-Saksassa luullaan, siksi hän on liian oppinut ja liian epäkäytännöllinen. Kirkonkokousten auktoriteetin asettaminen lahovaa paavin valtaa vastaan ei juuri osoita erittäin produktiivista oppositsionia. Münchenissä on varsin kauniita, kaikentyylisiä kirkkoja, ja vaikka ne usein näyttävät olevan rakennetut ei seurakunnan vaan arkkitehdin tähden, niin ne kuitenkin miellyttävät sen vuoksi, että ne seisovat protestantisten kirkkojen kuivan alastomuuden ja katolisten kirkkojen liiallisen loiston keskivälillä. Useimpien oville oli kiinnitetty julistuksia Döllingerin epäuskon johdosta, uhkauksia, häväistyksiä, selityksiä, hurskaita huokauksia, kaikki arkkipiispan suostumuksella, joka nyt hartaudellaan tahtoo saada unohtumaan, että hän itse muinoin on ollut uskonkappaleen vastustajia."

"Jos tahtoisin tehdä selkoa Glyptoteekissä ja molemmissa Pinakoteekeissä saamistani vaikutelmista, en koskaan pääsisi loppuun, sillä niin paljo oli niissä katsomisen arvoista ja opettavaa. Suuri vahinko että aika ei myöntänyt yhdistää tutkimista katsomiseen. Sanomattomasti kiinnitti minua [vanhassa Pinakoteekissä] Boisseréen kokoelma muinaissaksalaisia maalauksia, ainoa joka vetää vertoja ja kenties voittaa mitä sillä alalla tavataan Berlinin museossa, jossa van Eyckin lempeät, suloiset, uskolliset enkelit aina ovat olleet erikoisena silmänherkkunani. — Teatterissa näimme Grossen draaman 'Albrecht Dürer' (keskinkertaisesti näyteltynä, jos luen pois Possartin, joka oli mestarillinen), erään sievän Putlitzin komedian ja 'Noita-ampujan'. — Maxina lauloi tenori Vogel, jota pidän eurooppalaisena suuruutena. Pehmeydessä ja lämpimässä täyteläisyydessä olen kuullut vain yhden tenorin, joka voittaa hänet (Calzolarin), tunnollisuudessa laulua kohtaan en ketään."

"Münchenin asujamisto on kaunista, hyväntahtoista, suurikasvuista, lihavaa, ystävällistä, puheliasta, mutta luullakseni ahdasmielisempää ja tietämättömämpää kuin pohjoissaksalainen. Sanomalehdistö ei näy seisovan korkealla kannalla. Hallitsevasta munkkivallasta ei ulkonaisesti ole paljo nähtävissä, mutta ei tarvitse muuta kuin astua jollekin kirkon ovelle ja siinä lukea alituisia esityksiä pyhiinvaelluksista ja juhlista 'verta vuotavan Jeesuksen sydämen' taikka 'pyhän Skolastikan haavojen' kunniaksi, huomatakseen että hengittää toista ilmaa kuin se mihin ennen on tottunut. Kumminkin luulen, että viihtyisin siellä kauemminkin, varsinkin kun elämä siellä on hyvin halpaa (laskuni ravintolassa kolmesta päivästä nousi 3 markkaan)".[78]

"Aamulla 5 p. lähdimme Münchenistä. K:lo 10 ehtoolla olimme Venetsiassa. Ja rautateitä sanotaan proosallisiksi! Aivan päinvastoin, matkustaja kiidätetään toisesta paikasta toiseen ihan kuin noitasauvalla. Tyroli! Alpit! Niin — mitä se on sinulle, joka olet nähnyt Sveitsin, minulle oli kaikki uutta ja valtavaa. Nähdä kuinka pilvenhattarat kulkivat ohitse aivan läheltä, kuinka alppikinosten loisto sulaa yhteen auringonvalon kanssa, kiitää huimaavien syvyyksien ohi ja kuilujen yli, jotka ovat niin lähestymättömiä että ainoastaan uhmailevin alppipuro siellä löytää tiensä, kaikki kiinnitti ja hämmästytti meitä. Lähellä Inspruckia olimme pari syltä lumirajalta, olisimme voineet astua ulos ja koskea lumeen. Edullista oli että ilma sinä päivänä oli hyvin vaihteleva, päivänpaisteinen, harmaan kylmä, kolkon pilvinen vuorottain. En tiedä missä valaistuksessa alpit olivat kauniimmat, kun ne uhkaavina näyttivät tahtovan syöksyä alas laaksojen yli tukehduttaaksensa näitä taikka kun ne hohtivat etäisessä kaukaisuudessa."

"Inspruckissa saimme pienen näytteen siitä kuinka etelässä tunnetaan historiaa ja maantiedettä. Vaunussa istui inspruckiläinen herra, joka näytti minulle fransiskanilaiskirkon, lisäten, että se oli merkillinen sen tähden että Philippine Welser[79] oli sinne haudattu. Minä arvelin että se kai oli merkillisempää, että Ruotsin Kristiina samassa kirkossa oli luopunut protestanttisesta uskostaan. 'Kristiina' — — 'Ruotsi' hyvä inspruckiläiseni oli suloisimmassa tietämättömyydessä niin toisesta kuin toisestakin."

"Alppiluonnon komeuden nähtyämme oli mielestämme Lombardian puutarha-tasanko jotensakin ikävä. Kahdenkertainen oli sentähden tyytyväisyytemme, kun vihdoin näimme 'Meren kuningattaren' vähitellen nousevan aalloista."

"Venetsia — niin, se nimi helkkyy vieläkin kuin tenhosoitanto korvissani. En voi vieläkään ilman jonkinlaista sielun huumausta muistella sitä viikkoa, jolloin keinuin sen kanavilla. Minäkin sain tuntea tuon siteen olemassaoloa, joka yhdistää joka taiteilijasielun Italiaan. — Se josta ihmiset puhuvat suuriäänisimmin, Italian luonto, sinertävä taivas, paahtava aurinko, lempeä ilma, ei minua innostuttanut. Suoraan sanoen on meillä Suomessa riittävästi luonnonkauneutta. Luovuttaisin mielelläni parisen sataa harjua ja järveä yhdestä miljoonasta asukkaita lisää, se olisi meille paljo enemmän tarpeen."