"(Brichard) Kahle on aivan nuori näyttelijä, mutta on jo hankkinut itselleen kunnioitetun nimen. Hän on noin 25 vuotta ja näyttelee jo Kuningas Learia y.m.s. rooleja. Hän ei ole ainoastaan koulunkäynyt vaan oppinutkin, hän oli toivorikkaimpia filoloogeja yliopistossa ja esiintyi silloin niin loistavasti yhdessä niistä kreikkalaisista näytännöistä, joita ylioppilaat tavasta toimittavat, että häntä yksimielisesti kehoitettiin rupeamaan näyttelijäksi. Hän on kehittynyt Lauben johdolla. Kahle on ennen kaikkea mietiskelevä taiteilija, joka vivahdus luonteessa on yhteydessä peruskäsityksen kanssa, ei mitään ole jätetty riippuvaksi sattumuksesta taikka bravuurista. Niinä hetkinä kun hän ihastuttaa, hengen voima riemuitsee, sillä luonto on kohdellut häntä äitipuolen tapaan, hän on pieni, vähäpätöinen, ruma, hänen äänensä ei ole miellyttävä eikä mahtava, mutta hän on tosiaan semmoista puuta, josta veistetään luonnenäyttelijöitä. Hänen Learinsa näytti hänen kykynsä voimalliset ja heikot puolet kirkkaimmassa valossa. Niin kauan kuin Lear on valtava kuningas. Kahle oli hervoton, mutta mielipuolisuuden mukana hän kasvoi sekunti sekunnilta ja tuntiessaan Cordelian hän oli todella ihastuttava. Pienissä rooleissa hän mielellään antaa liikaa, jonka tähden semmoisilta haamuilta puuttuu raittiutta, ne ovat liian teennäisiä, varsinkin komediassa. — (Siegwart) Friedmann on samoin kuin Kahle aivan nuori ja niinikään aika kyvykäs, mutta Kahlen vastakohta siinä että hän on loistava pikkurooleissa (esim. hänen Domingonsa 'Don Carloksessa' on erinomainen, niin myös Gessler), mutta suurissa hän kaipaa sitä välttämätöntä daimoonillista tahdonvoimaa, joka tekee että traagillinen olija murtuu eikä taivu. Hänen Edmundinsa 'Kuningas Learissa' oli oikea käsityksen puolesta, mutta liian kuivakiskoinen. Tämän näytäntökauden jälkeen hän lähtee pois Berlinistä, koska häntä muka ei oikein ymmärretä, ja itse asiassa hänellä on paljo epäkiitollisia rooleja."

"Berliniläisteatterin Heldenspieler (sankarinäyttolijä), tuki ja enimmin käytetty jäsen on (Karl Gustav) Berndal. Jos tahtoo nähdä laitoksen virheineen ja ansioineen yhden henkilön edustamana, niin on hän otollisin esimerkki. Luonto on varustanut hänet hyvillä lahjoilla, mutta oikeata, korkeinta, luovaa neronkipinää hänessä ei ole. Hän ei ole myöskään nerollisen mietiskelyn kautta etevä näyttelijä; hän onnistuu syvimmissäkin tehtävissä, mutta ainoastaan sentähden että hän välttää syvyydet. Hänen käsityksensä on selvä, joskus liian selvä, vapaa kaikesta teeskennellystä nerokkaisuudesta, mutta vapaa myöskin niistä hämmästyttävistä salamoista, jotka heittävät kokonaan uuden valon roolin ylitse. Jos kuvittelet Åhmanin omistavan hyvän, jalon luonteen (sillä tämä vaikuttaa aina näyttelemiseen, saarnattakoon sitä vastaan kuinka paljo tahansa), sivistystä, sorean vartalon, soinnukkaan äänen, ihanteellisuutta, niin voit jotenkin ajatella mitä Berndal on. Hän ei ole kielteisesti kunnioitettava taiteilija s.o. että häneltä vain puuttuisi häiritseviä virheitä (niinkuin Erhartt ja Kessler), ei, hän on todella luova taiteilija, mutta hänen luomiensa äiti on aina ollut taiteellinen kohtuullisuus eikä taiteellinen tuli. Yksinkertaisissa luonteissa, joissa ei tarvita tuota säteilevää, rikkaampaa nerollisuutta, on Berndal täysin onnistunut. Hänen Wilhelm Telliänsä en ole unohtava enkä myöskään hänen Odoardo Galottiansa. Mitä jännitetyimmällä mielenkiinnolla minä myöskin seurasin hänen Hamletiansa ja Filip II, ja sydämestäni yhdyin lukuisiin kättentaputuksiin, jotka hän niistä niitti, mutta en kuitenkaan voinut salata itseltäni, että hän oli ollut koskettelematta vaikeimpia kohtia näiden kahden luonteen esittämisessä. — Sietämätön on herra (Emil Hermann) Karlowa, jolla on toinen puoli traagillista rakastaja-alaa. Hänellä on jonkunlainen kamarineitsyeenkauneus, joka miellyttää yhtä osaa naisia, ja alkuaan sangen voimakas ääni, jonka hän kuitenkin on turmellut teeskentelyllä. Muuten on hänen käsitystavassaan tekopaatosta ja jokapäiväisyyttä, jotka ovat sietämättömiä. Komediassa hän esiintyy jollakin loikomaisella mukavuudella, jota hän pitää siroutena. Nyt olen alkanut vähän tottua häneen, mutta ensin oikein epäilin mennä teatteriin, kun näin hänen nimensä ohjelmassa. Saksalaisiin kohdistetun yleisen moitteen, että ne suosivat huutavaa paatosta, olen huomannut olevan aiheettoman. Karlowaan nähden on se kuitenkin aivan paikallaan. Hänen Posansa muistutti todella Pousettea, ainakaan ei roolin käsitys ollut vähääkään henkevämpi."

"Herra (Theodor) Liedtke näyttelee siroja rakastajia komediassa taikka saksalaisen teatterikielen mukaan bonvivants-rooleja. Hän on sangen kunnioitettava kyky, puhelee oivallisesti (harvinainen taito täällä), hänellä on paljo huumoria ja hän suoriutuu aika hyvin tragedioistakin. Valitettavasti harvoin näkee ikävämpää lakeijanaamaa kuin hänellä on, mikä tietysti häiritsee, kun hän näyttelee mustassa frakissa eikä voi parantaa ulkonäköänsä historiallisella naamarilla. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän näytellessään on kokonaan vapaa tuosta veltosta dandyismista, jonka avulla teatterisankarit frakissa tavallisesti luulevat herättävänsä mielenkiintoa. — Mutta parhaimman olen jättänyt viimeiseksi, suosikkini teatterissa, Robertin. Hänet pitäisi sinun nähdä, häntä kohtaan pitäisi sinun näytellä. Kas, siinä on eloa, hehkua, intohimoa, runoutta, ihanteellisuutta! Hänen rinnallaan on Fritiof [Raa] retoorisen kylmä ja kuiva. Tulee nähdä Robertin näyttelevän Schilleriä, toisin sanoen runoutta, joka on sukua hänen oman luontonsa kanssa. En tiedä kuinka määrittelisin hänen luonteensa — hän on nuoruus, haaveellisuus, usko ihanteelliseen. Hän on Don Carlos, jolle rakkaus ja vapaus ovat yhtä, Mortimer, jolle kauneus ja uskonto ovat yhtä, Ferdinand, jolle totuus ja rakkaus ovat yhtä. Tiedän olevani kokonaan epäkriitillinen Robertia kohtaan, mutta olen onnellinen että voin niin olla. Tiedän että hänen tekniikkansa ei ole niin kehittynyt kuin yleiseen berliniläisnäyttelijäin, mutta mitä merkitsee tekniikka neron rinnalla. Kun hän ei saa tehtävää, joka kiinnittää hänen mieltään, on hän hervoton. Mutta — vielä kerran, näkisit hänet kun hän näyttelee Schilleriä!"

"Toisen luokan näyttelijöissä on useita, jotka ansaitsevat huomiota (esim. Wiinler vanhoissa, rehellisissä ukkorooleissa, Holler (?) toisen arvoisissa rakastajarooleissa, Krause luonneosissa, Hiltl koomillisissa j.n.e.), mutta kävisi liian laajaksi tehdä selkoa kaikista."

"Ensi luokan koomillista näyttelijää ei ole. Hyvin tuntuva puute.
Nykyään täällä vierailee herra (Heinrich) Oberländer täyttääkseen tätä
alaa. En ole vielä nähnyt häntä, mutta huomenna olen hänet näkevä
Hackländerin 'Geheime Agent'ssa'."

"Kaksi taiteilijaa on sairastanut tällä ajalla: neiti Augsberger (Jeanne d'Arc, Donna Diana etc.) ja hra Dahn. Jälkimäinen näyttelee jotenkin samoja rooleja kuin Karlowa. Vaikka siis en ole nähnyt heitä, en luule että he muuttaisivat kokonaiskäsitystäni Berlinin näyttämöstä." —

Tässä yleiskatsauksessa osoittautuu mestaruudeksi kehittyneenä se kyky arvostella näyttämötaiteilijoita, käsittää ja määritellä heidän kunkin erikoisluonteensa, josta ensimäinen näyte on tunnettu v:lta 1864 (kts. ylemp. s. 94). Emme muista koskaan kirjallisuudessa kohdanneemme samanlaatuista esitystä, jossa luonnekuvaus olisi suoritettu suuremmalla tositaiteen rakkaudella ja rikkaammalla värittelyllä. Bergbom ei ole noudattanut mitään opittua akateemista metoodia eikä ylipäätään kuivia teoriioja, vaan hän on menetellyt niinkuin hänen alkuperäinen syvä tunteensa ja nerollinen taiteenymmärryksensä ovat vaatineet. Toisin sanoen noissa lyhyissä täsmällisissä piirteissä, joilla hän luo taiteilijakuvan havainnolliseksi, ei esiinny oppineen esteetikon taituruus sovelluttaa tietojaan tosielämän ilmiöihin, vaan synnynnäisen draamallisen runoilijan psykoloogisen tarkka silmä. Runoilijaluonto ilmaantuu muutoin siinäkin, että Bergbom on ainoastaan ystäviensä hyödyksi ja nautinnoksi tuhlannut näitä luonnekuvauksiaan. — Erityistä huomiotamme ansaitsee, että milloin siellä milloin täällä joku välilause ilmaisee, että Bergbom nauttiessaan ja yhä syvemmin oppiessaan tuntemaan näyttämötaidetta aina piti mielessään suomalaista teatteria. Edellisissäkin otteissamme on se jo tullut näkyviin ja pitkän kirjeen lopussa rouva Raalle kohtaamme seuraavan muistutuksen: "Pane merkille pikkunäytelmiä, jotka sinusta sopisivat suomalaiselle teatterille, varsinkin jos niissä on joku loistorooli sinulle. Vahinko että [Anzengruberin] 'Der Pfarrer von Kirchfeld' ei ollenkaan sovellu oloihimme."

Huhtikuun 24 p. Bergbom kirjoitti laajanlaisen kirjeen Uudelle Suomettarelle, jossa hän tekee selkoa Saksan valtiollisista puolueista, semmoisina kuin ne esiintyivät ensimäisillä valtiopäivillä sodan jälkeen. Hän aikoi myöskin luoda kuvauksen etevimmistä kansakunnan edustajista, mutta se jäi tekemättä samoin kuin keskeneräiseksi jäi eräs laajempi kirjoitussarja Saksan kirjallisuudesta 1848-70, jonka hän oli aloittanut Kirjallista Kuukauslehteä varten.[74] Syy miksi kirjalliset tulokset tästä ulkomaanmatkasta supistuivat niin vähään, on alempana selitettävä. Nyt on kerrottava eräästä kiertomatkasta, jolle Bergbom lähti toukokuulla ja joka ei ainoastaan tuottanut hänelle erinomaista huvia vaan samalla melkoisesti laajensi hänen käsitystään eurooppalaisesta taide- ja kulttuurielämästä. Aihetta matkaan antoi lähinnä hänen sisarensa ja Oskar af Heurlinin tulo Berliniin. Vietettyään häänsä 10 p. toukokuuta nuori pari oli kohta lähtenyt häämatkalleen, ja siihen Kaarlokin sitten liittyi.

Kiertomatkastaan Bergbom palattuaan Berliniin laati Emilielle (25/6) 38 sivua käsittävän kirjeen, jossa hän on esittänyt "matkakertomuksen peruspiirteet". Siitä otamme ne kohdat, jotka ovat kuvaavimmat kirjoittajaan itseensä nähden:

"Toukokuun 16 p. Heurlinin ystävällinen katse herätti minut. Olin tietysti edellisinä päivinä, oli aika mikä tahansa, juossut asemalla enkä odottanut heidän tulevan aamulla. Iloni oli sanomaton. Tunnet luontoni. Kiviin ja kantoihin, katuihin ja taloihin — lyhyesti siihen mitä sanotaan luonnoksi en koskaan ole ollut kiintynyt. Minulle isänmaa on ihmiset ja etenkin ihmiset, joita rakastan. Koti-ikäväni — jota usein olen kovasti tuntenut — ei koskaan ole tarkoittanut muuta kuin ihmisiä, ei hetkeäkään muuta kuin ihmisiä, se oli sentähden rauhoitettu kun sain nähdä ainakin joitakuita niistä, joista pidän. Minulle oli siis tämä viikko Berlinissä todella onnellinen, ja se olisi ollut sitä enemmänkin, jos Augusta ja Heurlin olisivat paremmin olleet voimissaan." — —