"Schilleriltä olen nähnyt: 'Wilhelm Tell', unohtumaton ilta; vaikk'ei ainoatakaan roolia näytelty täydellisesti, esitettiin kuitenkin kappaleen henki erinomaisesti; 'Don Carlos', vähän epätasaisesti, mutta ainakin osittain loistavasti, samoin 'Maria Stuart'. Sitä vastoin oli yhteisnäyttö 'Kabale und Liebe'ssä' semmoinen, ettei ankarimmallakaan kritiikillä olisi ollut valittamisen aihetta. Se oli jotain toista kuin kappaletta näyteltäessä meillä. Lessingin 'Emilia Galotti' sitä vastoin ei onnistunut, ei kukaan näytellyt huonosti, mutta sävy oli kokonaan pilattu. Osaksi oli samoin Shakespearen 'Kuningas Learissa', jota ei esitetty kyllin giganttimaisesti, daimoonillisesti, satumaisen suuresti, mutta siinä, niinkuin 'Hamletissakin', näyteltiin yksityisiä rooleja todella taiteellisella lennolla. 'Kesäyön unelmassa' oli päinvastoin jokainen yksityinen keskinkertainen, mutta kokonaisuuden ylitse lepäsi tuo omituinen shakespeareläinen lumous. Gutzkowin 'Werner' annettiin hervottomasti, saarnattiin sen sijaan että olisi puheltu. Lauben 'Gottsched und Gellert', Putlitzin 'Testament des grossen Kurfürst's' annettiin nuhteettomasti, sekä Mosenthalin 'Isabella Orsini' että Krusen 'Gräfin' akateemisen tarkasti. Brachvogelin 'Narciss' oli suurinta ja surkeinta mitä olen Berlinissä nähnyt; Dessoirin osalle tulee edellinen, kaikkien muiden jälkimäinen. Kolme juhlailtaa oli Lessingin 'Minna von Barnhelm', Spielhagenin 'Hans und Grete' ja Freytagin 'Die Journalisten'. Ne näyteltiin suurella humoristisella reippaudella ja gemyytilliset laatukuvat sotilaselämästä ensimäisessä, maalaiselämästä toisessa ja kirjailijaelämästä kolmannessa kappaleessa olivat kuin virkistävä kylpy mielelle. Sitä paitse olen nähnyt muutamia vähäpätöisyyksiä ja pari ranskalaista kappaletta, joissa ei kuitenkaan ole pystytty olemaan edes vähänkään ranskalaisia. Pieni Holmin tekemä 1-näytöksinen draama 'Camoens' annettiin loistavasti."
"Nyt henkilökuntaan. Kun aloitan naisista, tapahtuu se vain kohteliaisuudesta, sillä ne muodostavat ehdottomasti Berlinin teatterin heikon puolen. Sietämätön suosintajärjestelmä on vaikuttanut, että ei ajoissa ole haettu raittiita voimia, sentähden ovat muutamat taiteilijat jo nähneet parhaimman aikansa, toiset ovat vasta alulla, harvat ovat taiteellisuutensa kukoistuksessa. Sitä paitse on olemassa aukkoja, joita ei tulisi kärsiä keisarikaupungin teatterissa. Tunteellisia, traagillisia rakastajattaria (Louiseja, Cordelioita, Emilia Galotteja j.n.e.) varten ei oikeastaan ole ainoatakaan edustajaa, ja vielä enemmän kaivataan semmoista siroja maailman- ja salonkinaisia varten. Edellisten edustajilla ei ole sentimentaalista tragiikkaa, jälkimäisillä ei ole siroutta — siis juuri sitä mitä tarvitaan."
"Primadonna on rouva (Luise) Erhartt (tavallisessa elämässä kreivinna von der Goltz). Hän on suurikasvuinen, täyteläs, vaaleaverinen nainen, kasvonpiirteet jotenkin tavalliset, mutta ei rumat. Hän lausuu nuhteettomasti, ei puutu paatosta, eikä kykyä luonnekuvaukseen — niin, varmaankin teen väärin kun kiittelen häntä niin kylmästi, mutta koko hänen olentoaan ja näyttelemistään leimaa tuo kultainen keskinkertaisuus, jota en ihaile elämässä enemmän kuin taiteessakaan. Huolimatta siitä että kritiikki erikoisesti ihaili häntä Ebolina, hän ei osannut luoda siitä yhtä ihmistä, vaan antoi luonteen eri puolet esiintyä toisen toisensa jälkeen ilman että ne sisällisesti sulautuivat yhteen. Hän oli milloin haaveileva, milloin aistillinen, milloin keimaileva, milloin sankarimainen, mutta ei koskaan kaikkia yhdellä kertaa. Sen silmänräpäyksen, jolloin hän huomaa erehtyneensä Carlokseen nähden, hän näytti sydäntä kouristavasti. Hänen Lady Milfordinsa oli kaavamainen, mutta sitä vastoin oli Orsinansa 'Emilia Galottissa' tuote, joka todella ankaraltakin kannalta katsoen oli oivallinen. Totta kyllä muuttui Orsinan italialainen hehku saksalaiseksi tunteellisuudeksi, mutta se oli lämmintä ja todenperäistä ilmaisultaan. Hänen Ofeliansa oli akateemisesti tarkkaa tekoa, niinikään Maria Stuart. Hänen käsityksensä tästä roolista ei ollut alkuperäinen eikä voimakas, mutta sittenkin häntä katseli voimatta kertaakaan syystä valittaa. Komediaan Erhartt ei kelpaa. Hänen puhelutapansa ei ole siksi tarpeellisen kevyt ja luonnollinen."
"Berlinin teatterin eurooppalaisin nimi on kai Jachmann-Wagner. Muinoin Johanna Wagnerina Euroopan suurimpia laulajattaria, hän on 8 vuotta sitten muuttanut puhedraaman alalle, ja sillä hänellä on, jollei eurooppalainen, niin kumminkin etevä sija. (Porvarillisessa elämässä hän on salaneuvoksenrouva Jachmann.) Hän on suurenmoinen, oikea jättiläinen karkeine, suurine piirteineen ja plastillisine muotoineen. Mahdotonta olisi löytää sopivampaa Germaniakuvan mallia. Koko hänen taiteellisuutensa tavoittaa suurisuuntaista, klassillisen ankaraa. Ylenkatsoen pyytää liikuttaa yksityispiirteillä hän pitää aina kokonaisvaikutusta silmällä. Hän on todella taiteilijatar Jumalan, eikä yleisön armosta. Mutta — — niin, on olemassa mutta, joka näyttää vähäpätöiseltä, vaikka se kuitenkin on tärkeä. Hän tulee oopperasta, on elänyt siellä parhaimman aikansa, ja sen muistelmat estävät häntä olemasta yhtä suuri puhe- kuin hän on ollut lauludraamassa. Hän on luonnenäyttelijätär. Siihen vaaditaan psykoloogista rikkautta — ja sitä hänellä ei ole, sillä sitä ei tarvita oopperassa, jossa vaan annetaan mitä on yleistä ei yksilöllistä luonteessa. Mitä enemmän psykoloogista yksityispiirteiden kuvaamista joku rooli kysyy, sitä heikompi Jachmann-Wagner on (hänen Pompadourinsa oli esim. kokonaan epäonnistunut), mitä suuremmin rajapiirtein se on piirusteltu, sitä kodikkaammalta hänestä siinä tuntuu. Hänen Elisabethinsa 'Maria Stuartissa' oli todella suurenmoinen. Valitettavasti en ole koskaan saanut nähdä häntä antiikkisissa rooleissa, jotka ovat hänen erikoisalansa. Antigonena esim. hän kuuluu kilpailevan Ristorin kanssa. Antiikkisessa draamassa katoaakin yksilöllisesti luonteenomainen yleistyypillisen edestä."
"Madame (Minona) Frieb-Blumauer on taiteilija, johon olen kerrassaan ihastunut. Hän näyttelee vanhoja koomillisia rooleja. Jotain humoristisempaa kuin hänen hullunkuriset laatukuvansa on mahdoton ajatella. On kuin lukisi Dickensiä taikka katselisi jotain Teniersin taulua. Kun hän vain tulee sisään, olkoon rooli iso tai pieni, kiitollinen tai epäkiitollinen, hän levittää päivänpaistetta ja hupaisuutta ympärilleen. Rouva Deland, jota eräs kotteria meillä ihaili non plus ultrana semmoisissa osissa, on Frieb-Blumaueriin verrattuna kuin vahakuva elävien kasvojen rinnalla. Täytyy nähdä hänet oivaltaakseen, kuinka erinomaisen lystillinen ja rakastettava hän on samalla kertaa. Häneen nähden on vaikea sanoa mikä rooli on paras, sillä ne ovat kaikki yhtä oivallisia. Häviämättömimmin hän on painunut muistiini hyväntahtoisena, uteliaana, vanhana maalaispiikana, sukat sylkyssä, puukengät jalassa, Spielhagenin 'Hans ja Grete'ssä'. Oletko nähnyt kappaleen? Eikö se sinusta ole herttainen?"
"Neiti Marie Kesslerillä on jotain myötätuntoista esityksessään, jonka tähden mielellään näkee häntä, siinä on jotain sydämellisen hyvää ja tunnollista, joka vetää puoleensa. Mutta tosidraamallinen kyky hän ei ole eikä hänessä ole rahtuakaan neroa. Jos hänen on oltava innostunut, antaa hän tyhjintä, hiekkamaisinta proosaa (niin esim. Doris Quinault'ina). Sitä vastoin hän todella ansaitsee näkemistä rooleissa, joissa luonnonlaatu on pääasia, joissa hieno naisellinen aisti on tärkeämpi kuin loistava näytteleminen. Hänen Elisabethinsa 'Don Carloksessa' esim. oli mielestäni erittäin sympaattinen. Myöskin saksalaisessa porvarillisessa komediassa (Benedix etc.) tapaa hän onnellisesti sen vilpittömän, yksinkertaisen sävyn, joka sopii sen hieman proosamaisille sankarittarille."
"Neiti Buska on viehättävä naivisissa, mielistelevissä rooleissa. Hän jäljittelee Raabea, saavuttamatta häntä, mutta hän on kylläksi veitikkamainen ja sievä ihastuttaakseen permantoa. Hän on ihannoittu Grabow, tietysti Berlinin mittapuun mukaan verrattuna helsinkiläiseen. Eräässä Benedixin komediassa, 'Aschenbrödel', hän oli todella suloinen. Tragediassa hänen ei ole näytteleminen. Hänen Cordeliassaan ei ollut hituakaan shakespeareläistä runoutta, ja hänen Emilia Galottinsa muistutti Grabowin Maritanaa."
"Neiti Kühle on nuori lupaava kyky, jonka tulevaisuudesta on vaikea sanoa mitään varmaa. Hän on nuori ja kaunis — jotain kuulumatonta Berlinin näyttämöllä."
"Toisen luokan naisnäyttelijät jätän sikseen. Tärkeämpi kuin naishenkilökunta on miehinen. Etupäässä seisoo kaksi eurooppalaismaineista nimeä, (Theodor) Döring ja (Ludvig) Dessoir, suurimpia vastakohtia muutamissa seikoissa, mutta yhtäläisiä toisissa, kummallakin on loistavin puoli taiteilijauraa takanaan. Dessoir on hyvin kivuloinen, hän on liiaksi vaivannut itseään vierailumatkoilla, hänen aivonsa eivät kärsi raskasta työtä, hän sekaantuu silloin helposti ja lankeaa tylsyyteen, joka lähenee mielipuolisuutta. Sillä ajalla kun olen ollut Berlinissä, hän on näytellyt ainoastaan 7 kertaa (2 kertaa Narciss Rameauna, 2 Ludvig XI 'Gringoiressa' ja 3 Cambensina). Luonnollisesti olen nähnyt hänet kaikissa näissä rooleissa, etupäässä Narcissina, jonka hän on luonut ja jossa häntä tähän saakka pidetään voittamattomana ja saavuttamattomana. Hänen kykynsä tehdä havainnolliseksi sieluntiloja onkin todella ihmeteltävä. Jonkunlaisella katkeran vahingoniloisella, taipumattomalla johdonmukaisuudella hän nyhtää luonteen hajalle, paljastaa sen sydänjuuriin asti ja asettaa sen havainnollisessa alastomuudessa yleisön eteen. Hän on hyvässä ja huonossa merkityksessä realisti. Hän on todellinen sydämenjuuriin saakka, mutta kaipaa sitä sovittavaa huumoria, joka leikkien kultaa katkeran todellisuuden. Hänen näyttelemisessään on pelottava vakavuus. Tyyliä hänellä ei ole, vaan ainoastaan maneeria ja siinä hän muistuttaa Dahlqvistia. Tämä voittaa kuitenkin Dessoirin ulkonaisessa voimassa samoin kuin Dessoir on suurempi sisällisessä psykoloogisessa analyysissä. Kuinka todella suuri hän oli Narcissina voin ymmärtää siitä, että minä vasta silloin huomasin kuinka kurja kappale itse asiassa on. Olin aina pitänyt sitä hyvin mieltäkiinnittävänä, mntta nähdessäni kuinka Dessoir niin sanoakseni kauheasti elähytti sen kyynillisen sentimentaalisuuden, jolla Brachvogel on varustanut sankarinsa, havaitsin myöskin kuinka äärettömästi näyttelijä siinä kohosi tekijän jokapäiväisyyttä korkeammalle. Dessoir on taituri sanan korkeimmassa, mutta osaksi myöskin sen alemmassa merkityksessä. Tämä näyttäytyy esim. siinä, että hän näyttelee itsekseen, välittämättä yhteisnäytöstä. Vahinko että hän ei enää jaksa näytellä Kuningas Learia eikä Macbethia, Molemmat on ilmoitettu hänen näyteltävinään, mutta valitettavasti on ollut pakko peruuttaa näytännöt."
"Döring on samoin kuin Dessoir luonnenäyttelijä, mutta toista lajia. Kun Dessoirissa ihmettelee rohkeaa, herättävää analyysia, Döring asettaa ensi hetkessä luonteen eheänä ja valmiina katsojan eteen; jos hän ei kohta tapaa oikeaa sävyä, niin jää se tapaamatta. Luulisi että kuka tahansa voi näytellä niinkuin Döring, niin luonnollisesti ja raittiisti hän käy rooleihinsa käsiksi; siinä kohden hän suuresti voittaa Pierre Delandin, jota hän muutoin joissakin määrin muistuttaa. Mutta kaikella luonnollisuudellaan Döring on kaukana antamasta semmoisia muotokuvia, jotka näyttävät näköisiltä sentähden että niistä puuttuu terävämpiä luonteenomaisia piirteitä, päinvastoin on hänen huumorinsa rohkea, melkein shakespearemäinen. Paha kyllä en ole saanut nähdä häntä hänen suurissa traagillisissa luonnerooleissaan (Shylock ja Mefistofeles), mutta mainiompaa Poloniusta, Justia ('Minna von Barnhelm'), Piepenbrinkiä ('Journalistit'), Angeloa ('Emilia Galotti') en voi ajatella. Olisi liian laajaperäistä läpikäydä kaikki hänen roolinsa, sillä hän näyttelee usein."