Samassa kirjeessä Bergbom valittaa, että hän oli ollut estettynä menemästä suomalaisen taiteilijan, neiti Alie Lindbergin konserttiin, josta hän ennen mainitsemaamme kirjeeseen U. S:lle oli pannut muutamia otteita sanomalehtien arvosteluista.
"Hän on heitättänyt tavatonta huomiota soitannollisissa piireissä. — Seuraava tapaus todistaa, kuinka suosittu hän on. Paronitar Schleinitz, eräs johtava grande dame täkäläisessä musiikkimaailmassa toimeenpani toissa päivänä patrioottisen konsertin sosieteetin crême de la crêmeä varten. Esiintyjät olivat Berlinin etevimmät taiteilijat — Lucca, Brandt, Betz ja Tausig. Sattumalta Tausig tuli sairaaksi ja silloin käännyttiin Alien puoleen, joka muka oli arvokkain täyttämään hänen sijansa. Berlinissä, instrumenttisoitannon toisessa pääkaupungissa (Leipzig on kai toinen), tämä jotakin merkitsee, sillä Tausig on arvattavasti nykyään Rubinsteinin jälkeen Euroopan suurin soittava pianisti. Syystä kun konsertti oli puoleksi yksityistä laatua, ei siitä ole ollut arvosteluja sanomissa."
Edelleen Bergbom kertoo, kuinka Berlin oli muuttanut ulkonäkönsä, kuinka ennen kangistuneelta näyttänyt elämä oli vilkastunut, sen jälkeen kun joka päivä uusia joukkoja palasi sodasta, loistavine univormuineen saaden kaikki "sivilistit" varjoon. Edellisenä perjantaina olivat keisari ja kruununprinssikin saapuneet lukemattomien merkkimiesten seurassa.
Mitä Bergbom suomalaisena tunsi nähdessään saksalaisen valtiollisen elämän mahtavuutta, hän julkilausui erään Emilien kirjeen johdosta, jossa tämä oli antanut tietoja julkisesta elämästä kotimaassa, enimmäkseen sangen vähän ilahuttavia. Siinä näet mainittiin, kuinka suuresti kaivattiin Oskar Blomstedt vainajaa, kuinka parooni Kothenin ja kouluylihallituksen vaino suomalaisuutta vastaan koulujen alalla saavutti myötätuntoisuutta ruotsinmielisten taholla y.m.s. Bergbom kirjoitti (15/4):
"Blomstedtin kuolema on koskenut minuun yhtä paljo hänen itsensä tähden, sillä rehellisempää, puhtaammin innostunutta luontoa ei ollut toista, kuin meidän kaikkien tähden, sillä meillä ei ole varaa kadottaa taistelijoita eikä varsinkaan niin luotettavia kuin hän. Täällä olen enemmän kuin koskaan tuntenut itseni suomenmieliseksi. Millä kateudella olenkaan katsellut saksalaisten kohtaloa. Ei Sedanin ja Metzin voittoja, ei keisarinarvoa taikka ulkonaista yhteyttä ja voimaa, ei edes sitä rikasta kukoistavaa henkistä ja valtiollista elämää, joka kaikesta päättäen tulee versomaan tämän vuoden kylvöstä — vaan tätä yhteisyyttä innostuksessa, jossa kaikki tuntevat samoin, kaikki ymmärtävät toisensa, kaikki näkevät yhteisen päämäärän. Ja meillä — tämä välinpitämättömyys kansallista asiaa kohtaan, tämä itsekkyys sivistyksen edustajissa, joka muuttaa kaikki aatteet korupuheiksi — eikö se kerran ole ymmärtävä, että kaikki ulkonainen sivistys kuihtuu, jollei se ime mehua siitä maasta, josta se on noussut. Saksalaiset olivat valtiollisen yhteyden tarpeessa — he ovat saaneet sen, me tarvitsemme henkistä yhteyttä, milloin on kansallinen puolue meillä, hengen alalla saavuttava Sedanin ja Metzin voittonsa!" —
Tästä pitkästä kirjeestä teemme toisenkin otteen. Berlinin ylioppilasnuoriso — yliopiston, taide-akatemian ja teollisuusakatemian oppilaat — olivat päättäneet viettää yhteisen rauhanjuhlan ja samalla muistojuhlan sodassa kaatuneille tovereilleen. Se oli tavallinen n.s. "ylioppilaskomerssi", jossa juotiin olutta, laulettiin ja pidettiin puheita. Bergbom oli samaksi illaksi tilannut piletin "Hugenotteihin" (Lucca Valentinena, taiteilijattaren ihanin rooli, ja Niemann Raoulina) ja tuli sentähden myöhään juhlaan, jolloin useimmat puheet olivat pidetyt, mutta kuitenkin hän sai siellä kuulla "kenties mieltäkiinnittävimmän puheen, minkä hän elämässään oli kuullut".
"Soreavartinen, solakka mies astui esiin hurraata huudettaissa, kaikki lähestyivät tunkeillen kuullakseen hänen sanojaan. Vaikka hän ei näyttänyt juuri vanhalta, oli tukkansa ja partansa harmahtavat. 'Kuka se on?' minä kysyin. — 'Kenraali Willich', vastattiin. — 'Mainio amerikkalainen sotapäällikkö?' — 'Sama mies.' — 'Vai niin — onko hän saksalainen, sitä en tiennyt.' — Kuuntelin tietysti uteliaasti. Hän puhui 'nykyiselle saksalaiselle sukupolvelle'. Esityksensä ei suinkaan ollut akateemillista, vaan kodikasta, yankeemaista laatua, hänen saksankielensä oli amerikkalaista, mutta kaikki mitä hän sanoi ilmaisi omituista henkeä, mahtavaa henkeä. Hän alkoi kuvailemalla elämänsä historiaa. Hän oli ollut preussilainen tykistön upseeri, mutta oli tullut vedetyksi sotaoikeuteen 'kansaaviettelevistä vehkeistä' (hän oli pitänyt Posamaisen puheen kuninkaalle). Hänet tuomittiin tietysti kuolemaan, ja sanoi lukeneensa Preussin nykyisen kuninkaan kirjoittaman kirjeen, jossa tämä oli käskenyt toimittaa mestauksen heti, jotta ei armoa kerittäisi antaa. Tämä ehti kuitenkin tulla. Sitten hän otti osaa 1848 vuoden vallankumoukseen, tuomittiin vielä kaksi kertaa kuolemaan, mutta hänen onnistui paeta ensin Ranskaan ja sitten Englantiin. Siellä me kokoonnuimme — hän kertoi — eräänä iltana 7 saksalaista, kaikki maanpakolaisia. Me olimme yhteensä 18 kertaa tuomitut kuolemaan, ja moni meistä oli vain ihmeen kautta sen välttänyt. Me päätimme lähteä Amerikkaan. Euroopan jätimme kiehuva viha sydämissä, kirous huulillamme. Meillä oli syytä muistaa paljon ja muistaa paljon vihalla, mutta enimmin vihasimme preussilaista sortovaltaa ja sen välikappaletta, armeijaa. Sitten — jatkoi Willich — minä tulin amerikkalaiseksi ja isossa sodassa siellä osastonkenraaliksi. Ja nyt olen jättänyt kaiken tämän omilla silmilläni nähdäkseni, mimmoinen se sukupolvi on, joka on toimittanut viimeis- ja tämän vuoden suurteot. Jos minä nyt jollekin maailmassa toivon siunausta, niin se on preussilaiselle monarkiialle; jos nyt jotakin ihmettelen, niin se on Preussin armeijaa. — Puhe tietysti vastaanotettiin innostuksella ja omituisella, suoralla muodollaan se vaikutti syvästi minuunkin."
Vielä muitakin kuvauksia ja piirteitä Berlinin elämästä sisältävät Bergbomin laajat kirjeet sisarelleen, mutta täytyy niiden väistyä semmoisen edestä, joka lähemmin kuuluu aineeseemme. Huhtikuulla, siis jotenkin samaan aikaan kuin edellisen kirjeen, Bergbom laati toisen rouva Raalle Wienissä.[73] Siinä hän loi laajaperäisen, loistavan yleiskatsauksen Berlinin teatterioloihin, joka kokonaisuudessaan ansaitsee sijan tässä teatterihistoriassa:
"Nyt jotakin teatterivaikutelmistani. Jätän sikseen oopperan, josta kai vähemmin välität. Se on oivallinen ja valitettavasti paljoa etevämpi kuin puhedraama. Tällä nykyään ei missään suhteessa ole loistoaika. Ylipäätään valitetaan — ollaanko oikeassa, sitä en tiedä — teatterin alasmenoa. Saksassa ja varsinkin Berlinissä on se mieluinen virsi. — Kumminkin on minulla ollut hyvin nautintorikkaita iltoja, erittäinkin kun Schilleriä on näytelty. Hänet esitetään näet tunnollisesti ja lämmöllä, joka ehdottomasti vaikuttaa katsojaan. Ylimalkaan on ohjelmisto hyvä, klassillisia kappaleita annetaan ainakin 2 kertaa viikossa; ja pelkkää rojua vältetään. Mutta ohjelmistolta puuttuu eloisuutta. Paljous uusia kappaleita suljetaan siitä pois, aloitehalua puuttuu, otetaan mikä ennen on onnistunut Dresdenissä, Wienissä, Münchenissä, mutta mitä pikkumaisimmista arveluista ollaan näyttelemättä sisäänlähetettyjä uusia kappaleita. Se kirous seuraa hoviteatteria, joka ei ole kansallisteatteri. Näytellään hoville eikä yleisölle, ohjelmistoa määrätessä ajatellaan hovia, näyttelijättäriä ottaessa pidetään silmällä siroja kamariherroja ja kreivejä j.n.e. Asian ulkonaiseen, niin sanoakseni, virkavaltaiseen puoleen tämä hovihallinto tosin tuottaa suurta tarkkuutta ja koneellista täsmällisyyttä, mutta taiteellinen, vapaasti luova henki tukehtuu sääntöperäisyyden alle."
"Myöskin näytteleminen on tästä hovihengestä riippuvainen. Sentapaista giganttimaista traagillista voimaa, joka vetää mukaansa kylmimmänkin, ei ole olemassa, mutta runsaasti taiteellista järkevyyttä, aistia ja sivistystä. Luonnolliseen puheluääneen ei osata päästä, se on teennäistä ja teeskenneltyä. Hyväsävyinen, porvarillinen huvinäytelmä käy sitä vastoin oivallisesti. Uutta aavistamatonta en ole kokenut. Sen sijaan olen oppinut paljon yksityiskohtiin nähden ja ennen kaikkea, kuinka klassillisia kappaleita on esitettävä."