Luvaten vast'edes puhua laajemmin sekä museosta (joka kuitenkin näyttää jääneen tekemättä) että teatterista, Bergbom tästä jälkimäisestä kirjoitti seuraavaa:
"Että siihen [teatteriin] nähden en ole hukannut aikaani, voit arvata siitä mitä olen nähnyt: Schauspielhausissa: 'Don Carloksen', 'Wilhelm Tellin' (unohtumaton ilta), 'Maria Stuartin' (keskinkertainen) sekä Spielhagenin erittäin herttaisen 'kyläkertomuksen' 'Hans und Grete' (sopisi hyvin suomalaisen teatterin ohjelmistoon). Oopperassa olen nähnyt: 'Don Juanin' (mallikelpoisesti, Lucca Zerlinana), 'Jessondan' (myöskin oivallisesti näytelty), 'Mustan Dominon' (Lucca) ja 'Sevillan parturin' (jotenkin heikosti esitetty). 'Parturin' ja 'Mustan Dominon' jälkeen seurasi kaksi balettia: isänmaallinen '70:nes syntymäpäivä' ja koomillinen 'Robert und Bertrand'. Molemmat kerrat kun olen kuullut Luccan, on minulla ollut ilo seisoa jonossa 2,5 tuntia klo 8:sta aamulla, ja kun vihdoin pääsin luukulle, oli minun tyytyminen kalliisiin ja huonoihin piletteihin. Lucca on näet vasta näinä viikkoina esiintynyt lapsivuoteensa ja sitä seuraavan kuumeen jälkeen. Häntä ei nyt ole kuultu puoleen vuoteen, ja sentähden on ihme, jos saa piletin. Jollei ole halua liassa ja sateessa odottaa jonossa, joka tavallisesti ulottuu kadulle noin helsinkiläisen kortteerin pituudelta, niin ei ole muuta neuvoa kuin ostaa pilettijuutalaisilta, jotka vaatimattomasti ottavat noin 5 tai 6 Thaleria permantopiletistä. Siten olen saanut kuulla Luccan, Mallingerin ja Betzin, mutta Berlinin molemmat ensi tenorit Wachtel ja Niemann ovat vierailumatkoilla ja palaavat vasta kolmen, neljän viikon päästä. Olen kyllä kuullut neljä tai viisi n.s. ensi tenoria, mutta toinen on ollut toista keskinkertaisempi. Ei yksikään ole ollut edes Arnoldsonin vertainen."
Ne kuukaudet, joiksi Bergbom oli sattunut tulemaan Berliniin, olivat valtiollisesti mitä merkillisimpiä Saksan historiassa, ja hänellä oli onni nähdä vastasyntyneen "maailmankaupungin" semmoisina hetkinä, jolloin kansanhenki vastustamattomasti näyttäytyi innoissaan.
"Spree-Athen", Bergbom sanoo kirjeessä Uudelle Suomettarelle 8 p:ltä maaliskuuta (johon esityksemme tässä nojaa, syystä kun yksi kirje Emilie sisarelle näiltä päiviltä on kadonnut), "'Spree-Athen' ei ole niitä kaupunkeja, jotka helposti kiihtyvät innostukseen. Jo luonto on markilaisen hiekan ja tasaisuuden kautta antanut kansalle jonkinlaisen flegmaatillisen kuivuuden, ja tuo humanistain, hegelianein ja Jung-Deutschlandin kouluja käynyt Berlin on tähän kansallisavuun lisännyt ivailevan kylmyyden vivahduksen, jonka korkein ihanne ja edustaja Kladderadatsch on. Sentähden kun sanoma Parisin antaumisesta tuli, otettiin se vastaan suosiollisella hymyllä, ihan kuin se olisi ollut mitä luonnollisinta juttua maailmassa; myöskin uusi keisarinarvo synnytti enemmän huonoja sukkeluuksia kuin innostusta ja ylpeyttä. Toista oli kun maanantaina 27 p. helmik. sanomalehtipojat aamulla juoksivat pitkin katuja huutaen 'Friedensnachrichten' noiden tavallisten 'Siegesnachrichtenien' sijasta, silloin ihmiset niinkuin tenhosauvalla koottuina yht'äkkiä täyttivät kadut ja torit."
Ja hän kertoo edelleen, kuinka ihmisvirrat suuntausivat kuninkaallisen linnan edustalle, jonka balkongille keisarinna-kuningatar ylhäisine perheineen astui esiin ja luki puolisonsa lähettämän sähkösanoman rauhanehdoista. Elsassin ja Lothringenin voittoa tervehdittiin riemuhuudoilla, mutta Belfortin luovuttaminen synnytti epävirallista murinaa, joka kuitenkin vaihtui melkein lapselliseen iloon, kun kuultiin kansallista ylpeyttä hivelevä tieto että saksalainen armeija oli marssiva sisään Parisiin. Siinä tilaisuudessa "näin ensi kerran keisarinna-kuningattaren. Hänen kasvonsa olivat jotenkin jokapäiväiset, mutta koko hänen olennossaan ilmestyi selvä tunto hänen korkeasta asemastaan. Huhu kertoo hänen sanoneen: 'yksi päivä keisarinnana on ollut parempi kuin kymmenen vuotta kuningattarena'". Mielten kiihko nousi seuraavina päivinä yhä korkeammalle, kun tieto tuli että Bordeaux'in kansalliskokous oli hyväksynyt rauhanehdot ja että rauha siis oli varma. Liputetussa kaupungissa alkoi nyt voittojuhlien vietto, joka saavutti huippunsa perjantaina mitä loistavimmassa riemuvalaistuksessa. Bergbom vetäytyy kuitenkin sen seikkaperäisestä kuvaamisesta ja neuvoo lainaamaan samanaiheisen kuvaelman — Finlands Allmänna Tidningarista(!) Sitä vastoin hän lähemmin puhuu teattereista:
"Oopperassa annettiin juhlanäytäntönä Mozartin 'Don Juan'. Eipä olisi voitu valita paremmin, sillä tuo ihana teos on mitä suurimpia voittoja mitä Saksalainen on maailmassa saavuttanut, ja sillä on todella voitettu enemmän kuin Sedanin ja Metzin voitoilla. Aluksi näyteltiin eräs sangen typerä kuvaelma tuota sokerileivoslaatua, jolla meitäkin on usein ravittu teatterissamme. Hirmuinen joukko mamseleja baletista, joista yksi oli olevinaan 'Rauha', toinen 'Sota', kolmas 'Germania' j.n.e., toinen toistaan kauniimpi ja — tyhmempi. Sitä vastoin annettiin 'Don Juan' niin mainion taiteellisesti, etten vielä Berlinissä enkä muuallakaan ole nähnyt semmoista teatterinäytäntöä. Ensimäisen näytöksen finaalissa, kun Don Juan tervehtii vieraitaan, laulaja Betz improvisoi tervehdyksen rauhalle. Kaikki laulajat yhtyivät riemuiten lauluun, ja yleisössä nousi ihastus kukkuroilleen. Varmaan kokonaisen neljänneksen tuntia kaikui sali hurraa- ja ilohuutoja."
Mainittuaan muutamia piirteitä ajan tilapäisistä laulunsekaisista ilveilyistä (Gesangspossen) Bergbom päättää kirjeensä kertomalla havainnon itse kansan ajatustavasta:
"Niinä päivinä, jotka kuluivat maanantaista perjantaihin, oli minulla tilaisuutta ihmetellä tuota rautaista tarkkuutta, joka elähyttää preussilaista sotakoneistoa. Rauha oli jo milt'ei päätetty asia, mutta ei vähintäkään jälkeä siitä huomattu sotalaitoksissa. Uusia rekryyttejä tuli joka päivä maalta, niitä harjoitettiin semmoisella ahkeruudella ja he itse ryhtyivät toimeensa semmoisella innolla kuin olisi heidän ollut seuraavana päivänä lähdettävä tappeluun. Leikilläni kysyin eräältä rekryytiltä, mihin tuo ahkeruus enää oli tarpeellinen, nyt kun rauha oli melkein varma. Hän vastasi: 'siihen ei voi luottaa, kyllä Napoleon sittenkin voi karata päällemme.' Kansalle näet vieläkin Napoleon on se oikea vihollinen. — 'Mutta istuuhan Napoleon', muistutin, 'vankinanne, hän ei voi mitään tehdä.' Jos tuo rekryytti olisi ollut saksalainen sanomalehdenkirjoittaja, olisi hän paatoksenomaisesti lausunut; Napoleoneja ovat ranskalaiset kaikki; mutta hän oli vain pommerilainen talonpoika ja sentähden hän ei vastannut mitään."
Huolimatta hänen ympärillään kuohuvasta valtiollisesta elämästä, Bergbom oli kaikin voimin käynyt työhönsä käsiksi. Siitä hän kirjoittaa sisarelleen (20/3):
"Olen ollut suunnattoman ahkera näinä kolmena viimeisenä viikkona. Kirjastossa harjoittamieni tutkimusten rinnalla olen löytänyt lukemislähteen, josta olen juonut melkein kuumeentapaisella janolla. Tiedät kuinka ylimalkaan on vaikea saada käsiinsä uusinta kirjallisuutta. Kirjoja, jotka ovat 50 vuoden vanhoja, tapaa helposti, 10-vuotiset ovat jo vaikeita saada, mutta semmoisia, jotka ovat ilmestyneet viimeisinä vuosina, voi tuskin oppia tuntemaan muuten kuin sanomien arvosteluista, sillä ostaa vaikkapa vain kahdeskymmenes osa tulisi liian kalliiksi. Nyt olen tavannut kirjakaupan, joka niin vähästä kuin 20 Sgr kuukaudessa tarjoo lainattavaksi uusinta kirjallisuutta kaikilla aloilla. En ymmärrä kuinka se kannattaa, sillä usein olen saanut avaamattomiakin kappaleita. Sitä paitse saa sieltä ei ainoastaan saksalaista vaan ulkomaalaistakin kirjallisuutta. Luonnollisesti olen tavannut paljon kirjoja, jotka olen oikein ahmimalla lukenut, jotka ovat mieltäkiinnittäviä, mutta joita kirjastot eivät hanki, joko sentähden että ne ovat toisen luokan kirjailijoilta taikka käsittelevät toisarvoisia aineita. Varsinkin kulttuurihistorian alalla olen löytänyt äärettömän paljo mieltäkiinnittävää, memoaareja, kirjeitä y.m. — Sinä tiedät kuinka tämä historianhaara — kulttuuri- ja tapojenhistoria, varsinkin semmoisena kuin se kuvastuu kirjallisuudessa — aina on viehättänyt minua, siihen nähden minulla nyt on ollut tilaisuutta äärettömästi laajentaa tietojani. Olen näinä viimeisinä viikkoina lukenut semmoisella janolla, joka muistuttaa minua kiihkoisimmasta romaaninlukemisajastani."