Helmikuun 2 p. Bergbom oli valmis lähtemään. Lämpömittari osoitti -27° ja asemalla hän sai kuulla, ettei toisenkaan luokan vaunuja lämmitetty. Hagman kehoitti häntä jäämään ja odottamaan lauhkeampaa säätä, mutta "lujamielisenä otin rohkeasti kolmannen luokan piletin Eydtkueneniin asti, josta voisin matkustaa toisessa luokassa, jos pakkanen tuntuisi sietämättömältä. Se maksoi 10 ruplaa. Mutta kyllä minä sen matkan muistan. Kun tultiin asemille, vapisin niin että tuskin jaksoin kaataa kurkkuuni kahvia tai teevettä. Minulla oli neljä toveria Pietarista: kaksi kauppamatkustajaa, nuori saksalainen kotiopettajatar Moskovasta ja vanha rouva karmosiinivärisessä kapotissa ja puuhkiossaan pullo varsin arveluttavaa laatua." Ainoastaan Bergbom ja toinen kauppamatkustaja kestivät rajalle saakka, ja Eydtkuenenissa Bergbom niin virkistyi, että hän yhä jatkoi matkaansa kolmannessa luokassa.

"Enkä tuota kauppaa katunut", jatkaa hän kertomustaan, "vaunu täyttyi vähitellen saksalaisilla Landwehr-sotilailla, joiden puheet ja kertomukset sodasta olivat niin eläviä, niin olosuhteita valaisevia, että harvoin olen ollut viehättävämmässä seurassa. Suurin osa heistä oli haavoittuneita, yksi oli menettänyt sormensa Gravelotten tappelussa, toinen silmänsä Belfortin edustalla, kolmas joutunut rammaksi Sedanissa. Yksi oli käynyt hautaamassa vaimonsa. 'Tautiko hänet tappoi?' kysyin minä. 'Ei, hän kuoli surusta ja kurjuudesta', vastasi hän hiljaa. Kaikki olivat täynnä rohkeutta, mutta toivoivat ja halusivat kovasti rauhaa. Olen tuskin nimeksikään huomannut tuota suurisuista röyhkeyttä, jonka luulin olevan täydessä kukoistuksessa ja joka saksalaisissa sanomalehdissä niin loukkaa meitä. Eräs sotamies (nassaulainen talonpoika) selitti kyllä, että Saksanmaa voi vielä asettaa kaksi vertaa enemmän sotamiehiä, jos tarvitaan, mutta sen hän sanoi paremmin innostuksesta kuin ylpeydestä." —

Matkalla sattui Bergbomille se onnettomuus, että hänen vasen kätensä joutui väliin, kun vaunun ovi suljettiin. Käsi paisui kohta liikkumattomaksi, ja ensimäisinä päivinä se tuotti hänelle semmoisia tuskia, että hän, vaikka oikea käsi oli terve, vaivoin sai kirjoitetuksi sen kirjeen (7/2), josta nämä tiedot on otettu.

Kun käsi oli alkanut parantua, Bergbom vuokrasi itselleen asunnon Friedrichstrassen varrella (n:o 3, kolm. kerros), ja sieltä hän lähetti sisarelleen toisen kirjeensä (19/2), jossa hän esittää Berlinin ensimäiset vaikutelmat.

Suuresti Bergbom, joka kotona aina oli ollut uskotun sisarus- ja ystäväpiirin ympäröimänä, kaipasi omaisiaan. Kun hänellä ei ollut ketään, johon olisi voinut luottamuksella liittyä, yksinäisyyden tunto häntä painosti. Hän oli huomannut, sanoo hän, olevansa vielä piintyneempi "kotikissa" kuin — ukko Benin[71] mukaan — Heurlin. Tietysti tähän vaikutti, vaikka Bergbom ei suorastaan sitä sanokaan, kipeä käsi, joka teki että hän kauan oli avun tarpeessa. Humoristisesti hän kertoo, kuinka vaikea hänen oli pukea kaulus ja mansetit päälleen ja lisää sitten — "niin, rakas Emilie, vääntele nyt käsiäsi niin paljo kuin tahansa ja valittele 'että noista lapsista on ainoastaan surua', niin on kaikki kumminkin niin tapahtunut enkä minä ole sille mitään voinut". — Hänen palvelijattarensa, jonka saksa ei kaukaakaan muistuttanut Goethen kieltä, joka puhutellessaan Bergbomia vuorotellen käytti kolmea, neljää toisintoa hänen nimestään, oli kuitenkin sääliväinen kipeää kättä kohtaan ja ehdotti tavan takaa yhä uuden hevoskeinon vamman parantamiseksi. Mutta yksinäisyydestä ja kaikesta muusta huolimatta Bergbom sanoo viihtyvänsä melko hyvin: "täällä on niin äärettömän paljo nähtävää, kuultavaa, opittavaa ja nautittavaa — elämä esittäytyy täällä katsojalle niin verrattoman suurenmoisemmissa kuvissa kuin siellä kotona, että todella tuntuu virkistävältä antaa tuulen viedä pikkukaupungin tomu päältään."

Harjoitellakseen saksankielen puhumista, Bergbom oli alkanut ottaa puhetuntia erään nuoren lakimiehen, tri Gottsteinin luona. Tämä oli älykäs ja rakastettava ja kykeni antamaan oppilaalleen yleiskatsauksia Saksan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, jossa paljo oli Bergbomille hämärää, syystä kun kaikki sodan tähden oli joutunut käymistilaan. Sitä paitse Gottstein Berlinissä syntyneenä ja kasvaneena tiesi yllin kyllin jutella pääkaupungin kirjallisista, valtiollisista ja taiteellisista merkkihenkilöistä, niin elävistä kuin vainajista. Kaunokirjallisuuden tuntemuksessa oli Bergbom etevämpi, eikä hän siis sillä alalla tarvinnutkaan opastusta. Gottstein oli myöskin ottanut saattaakseen Bergbomin preussilaisen edustajakunnan istuntoihin. Valtioelämän painopiste oli kyllä nykyään Versaillesin pääkortteerissa, mutta opettavaista oli kuulla Laskerin, Dunckerin, Virchowin y.m. puhuvan, vaikkapa toisarvoisistakin aineista. Mieltäkiinnittävän tuttavuuden Bergbom oli tehnyt näyttelijässä, nimeltä (Emmerich) Robert, joka oli Berlinin teatterin[72] ensimäinen Heldenliebhaber ja etevin sen nuoremmista jäsenistä. Oltuaan Berlinissä ainoastaan kaksi vuotta oli hän jo kohonnut yleisön suosikiksi ja kannatti klassillista ohjelmistoa, erikoisesti Schilleriä.

"Minua hän on viehättänyt", sanoo Bergbom, "enemmän kuin kukaan muu näyttelijä täällä (paitse luonnollisesti semmoista suuruutta kuin Döring) enkä tiedä kuinka voitaisiin näytellä Don Carlosta, Mortimeria 'Maria Stuartissa' ja Melchthalia 'Wilhelm Tellissä' ihastuttavammalla hehkulla ja ideaalisemmalla lennolla. Hänen tulevaisuutensa on kieltämättä niin lupaava kuin 23-vuotias näyttelijä voi pyytää. Persoonallisesti hän on ystävällinen, vaatimaton, rakastettava ja lapsellinen. Tapasin hänet sattumalta muutamassa ravintolassa samana iltana, jolloin olin nähnyt hänet Don Carloksena, enkä voinut olla puhuttelematta häntä ja kiittämättä häntä siitä nautinnosta, jonka hän oli tuottanut minulle. Me puhelimme sitten kauas yön selkään, ja sen jälkeen olen pari kertaa tavannut hänet samassa paikassa. Hän on pyytänyt saada käydä luonani (ja minä tietysti hänen luonaan), sitten kun hänen aikansa tulee vapaammaksi. Prinssi Georg (kirjallinen dilettanti kuninkaallisessa perheessä — kenties olet kuullut hänen 'Fedrastaan') on näet kirjoittanut erään tragedian, 'Cleopatran', joka hovin ja suljetun piirin edessä on näyteltävä tämän viikon lopulla. Robertilla on siinä miehinen päärooli, ja kun hän sitä paitse näyttelee Schauspielhausissa, täytyy hänen luopua kaikista vieraissakäynneistä siksi kun prinssin tragedia on laskettu teloiltaan. Hänellä on jotakuinkin tietoja Suomesta ja suomalaisista oloista, sillä Zürichissä, jossa hän on aloittanut teatteriuransa, hän on asunut samassa pensionissa kuin suomalaiset insinöörimme (Frosterus, Gummerus, Stenberg y.m.) ja ollut läheinen tuttu heidän kanssaan."

Kirjastossa Bergbom jo oli työskennellyt muutamia päiviä, vaikka hän ei vielä ollut täysin kotiutunut. Erittäin kohteliaita oli siellä oltu, niinkuin muissakin julkisissa paikoissa. "Aivan toisin kuin Helsingissä, jossa kerran maailmassa en saanut Heinen teoksia, 'sillä kalliimpia tuotteita ei anneta tuntemattomille'."

Ilmoituksissa tavallinen kerskaus: "Berlin wird Weltstadt", samanniminen ilveilys (Posse) Wallnerteatterissa sekä matka-käsikirjojen käyttämä Berlinin mainesana "Euroopan kolmas kaupunki" antoivat Bergbomille aihetta verrata Berliniä ja Pietaria toisiinsa. Suurisuuntaisuuteen ja loistoon nähden hänestä jälkimäinen oli voitolla. Nevskin prospekti oli mahtavampi kuin "Unter den Linden", ja ulkonainen ylellisyys ajopeleissä ja puvuissa niinikään paljoa suurempi Pietarissa, jota paitse luonto on Nevan virrassa antanut sille myötäjäiset, jotka tekevät sen useimpia muita kaupunkeja rikkaammaksi. Mutta Berlinillä oli kuitenkin älykkäisyyden leima, joka herätti kunnioitusta. Kuninkaallinen linna teki verrattomasti syvemmän vaikutuksen kuin ylellisesti loistokas Eremitashi, ja kun Nikolain taikka Barclay de Tollyn muistopatsaat korkeintaan taiteellisen tekotapansa kautta kiinnittivät mieltä, oli mahdoton olla välinpitämätön Ranchin Friedrich-muistomerkin edessä, sillä pronssista puhui sama aate, sama henki, joka on elähyttänyt mallin ja taiteilijan — Preussin aate. Oli kyllä usein arveltu, että kaikki tunnettujen ja tuntemattomien kenraalien pystykuvat olivat tyhjää, teeskenneltyä koreilua, mutta viimeisen vuoden tapaukset todistivat Preussin olleen oikeassa kunnioittaessaan suuria sotilaitaan, sillä niissä oli kuitenkin elänyt se kallionluja velvollisuudentunto, joka oli asettanut henkisesti vähimmän lahjakkaan saksalaisia heimoja kansakunnan etupäähän. Bergbom myöntää että kaikki se, joka ulkonaisesti ihannoitsee elämän ja antaa sille värikkään leiman, oli huonosti viihtynyt tässä ilmassa, mutta olihan Saksalla ollut riittävästi semmoistakin Weimarissa ja Münchenissä; Berlinissä se oli oppinut, että sillä oli muutakin tehtävää kuin "näytellä Hamletin osaa kansakuntain joukossa maailmannäyttämöllä".

Edelleen Bergbom vertaa Eremitashin taidekokoelmia Berlinin museoon. Edellinen voittaa loistoisuudellaan ja kenties osaksi taideteostensa arvollakin — Eremitashissa kun usein tapaa kymmenittäin tauluja mestareilta, joilta Berlinissä oli joku ainoa. Mutta kumminkin hengitti Berlinin museossa kokonaan toista ilmaa. Taideteosten järjestelyä ei ollut määrännyt mukavuus taikka loistonpyynti, vaan melkein uskonnollinen kunnioitus taidetta kohtaan, sen voimaa ja merkitystä kohtaan elämässä. Kaikkialla näyttäytyi punainen lanka, joka symbolisesti ilmaisi taiteen yhteyden ihmiselämän ja historian suurimpien kysymysten kanssa, kaikkialla ilmaantui kunnioitus ja ihailu älykkäisyyden ja hengen voimaa kohtaan, ulkonaisen voiman vastakohtana.