V. Kaarlo Bergbom ulkomailla 1871.
Mitä virkeämpi suomalainen teatterielämä oli ollut 1870, sitä hiljaisempi se oli 1871 — jopa olisi saattanut luulla, että kaikki oli jälleen vajonnut entiseen toivottomaan horrostilaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita, vaan johtui hiljaisuus siitä, että edellisen vuoden näyttämöllisen toimen päähenkilöt oleskelivat oppi- ja virkistysmatkoilla ulkomailla. Rouva Raa lähti, niinkuin ennen on kerrottu, jo vanhan vuoden lopulla Wieniin, ja tammikuun lopulla lähtivät myöskin Kaarlo Bergbom ja, vähän myöhemmin, Ida Basilier. Ilman että kukaan saattoi sitä selvästi aavistaa, oli täten syntynyt väliaika teatteripuuhissa viimeinen odotuksentaival. Seuraavan "säsongin" harrastukset ja tapahtumat olivat kuin olivatkin päättyvät Suomalaisen teatterin perustamiseen.
Tässä teatterin esihistorian lähinnä viimeisessä luvussa aiomme seurata Bergbomia hänen ulkomaanmatkallaan. Siihen on kaksikin aihetta. Toiseksi on tämä matka tärkeä jakso hänen elämäkerrassaan, toiseksi me siten saamme nähdä hänen täydentävän tietonsa ja kokemuksensa tulevaa tehtäväänsä varten teatterinjohtajana. Totta kyllä hän lähti ulkomaille ei ainoastaan perehtyäkseen teatteri- ja muuhun taide-elämään vaan myöskin, jopa pääasiassakin, tieteellisiä tutkimuksia varten; mutta niissä kirjeissä, joihin kertomuksemme nojaa, kohtaa meitä enimmäkseen vain tiedot, jotka ovat yhteydessä edellisen tarkoitusperän kanssa. Ja itse asiassa oli matkan tulos lankeava taiteen eikä tieteen hyväksi. Samoin kuin ennen toivo tulla suomalaiseksi runoilijaksi, oli Bergbomin ajatus että hänen oli astuminen tiedemiehen uraa näyttäytyvä harhaluuloksi. Ettei syy tälläkään kertaa ollut halun taikka kyvyn puutteessa, on seuraavasta ilmenevä.
Sekä Bergbom että Ida Basilier olivat vielä saapuvilla Suomalaisen seuran ensimäisessä kuukausikokouksessa uutena vuonna, Z. Topeliuksen syntymäpäivänä tammik. 14. Laulajatar esitti siinä arian "Noita-ampujasta", Klaran laulun "Egmontista" ja Achtén kanssa duetton "Trubadurista". Niinikään olivat molemmat läsnä sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 16 p. tammik., jossa J.V. Snellman kehotettuaan Ida Basilieria laulamaan talutti hänet lavalle ja lausui kirjailijoille tapahtuvan onnen saada juhlassaan kuulla kauniimpia säveleitä mitä isänmaalla oli tarjottavana.[68]
Ohimennen mainittakoon, että Suomalainen seura edelleen kuukausittain toimitti iltamiaan, joissa esitettiin kirjallista ja soitannollista hyvää, mutta ei mitään draamallista. Sentähden ei liene tarpeen lähemmin puhua seuran elämästä tällä kevätkaudella, vaikka se ei suinkaan ollut yhdentekevä teatteriinkaan nähden. Pitihän se vastaiseksi koossa sen piirin, jonka avustus ja harrastus oli ollut välttämätön ehto entisille näytännöille ja tulevaisuudessa oli tukeva teatterin ensi askeleita. Iltamista oli vuosikokous, joka pääsiäisten vuoksi sekä pitkällisten valmistusten tähden lykkääntyi 19:een p. huhtik., muita merkillisempi. Siinä esitettiin Faltinin johdolla suuri mieltäkiinnittävä sävelteos, nimittäin Andreas Rombergin säveltämä Schillerin "Laulu kellosta", joka käsittää pitkän sarjan osaksi varsin kauniita soolo- ja köörilauluja. Tämä oli suurenmoisin, puhtaasti soitannollinen, yritys, mitä ylipäätään seurassa toimeenpantiin, ja onnistui se oivallisesti.
Tammikuun viimeisellä viikolla tapaamme Bergbomin Pietarissa. Siihen aikaan täytyi vielä yliopistoon kuuluvien pyytää lupa ulkomaille matkustamiseen itse kanslerilta, ja kun Bergbom ei kotona ollessaan ollut hankkinut itselleen semmoista lupaa ja passia, oli hänen pakko täällä odottaa toista viikkoa ennen kuin kaikki oli selvillä. Hukkaan tämä odotusaika ei kumminkaan mennyt, sillä Eremitashin taidekokoelmat ja suurkaupungin oopperanäytännöt tarjosivat hänelle paljon uutta ja mieltäkiinnittävää, vaikka hän, niinkuin kirjeistä näkyy, kerran ennenkin oli käynyt Pietarissa.[69] Asunto hänellä oli vanhan toverin ja ystävän August Hagmanin luona, joka, 1868 muutettuaan Pietariin, oli siellä toiminut P. Marian seurakunnan koulujen inspehtorina, sekä opettajana ja vihdoin 1870 perustanut sanomalehden Pietarin Sanomat. Suomenmielinen henki, jota Hagman koetti levittää, oli kuitenkin tuottanut hänelle voimakkaita vastustajia (joskaan ei venäläisten kesken). Bergbom surkutteli sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää toimialansa Pietarissa, joka tositeossa oli suurin suomalainen kaupunki, siellä kun asui 20,000 suomalaista.
Varhaisin, matkalta säilynyt kirje on osoitettu (27/1) Florellille. Siinä Bergbom vielä muistelee sanomalehdistön juhlaa. "Sinua kaivattiin piirissämme, olisit varmaan tuntenut itsesi onnelliseksi, sillä en monestikaan ole ollut juhlassa, jossa tunnelma olisi ollut parempi ja lämpimämpi. — Snellmanin puheen olet kai lukenut; Basilierin laulu on harvoin helkkynyt niin raittiisti ja vilkkaasti kuin silloin." — — "Matkani Helsingistä Pietariin meni erittäin hyvin, vaikka ajoin kolmannessa luokassa. Siellä on riittävän mukavaa, ja sitten kun vaunut lämmitetään, ei ole palelemisen pelkoa." Tämän jälkeen kirjoittaja kertoo näkemistään oopperoista:
"Päähuvitukseni on ollut [italialainen] ooppera, joka todella on erinomainen. Olen ollut siellä kolme kertaa: 'Martha', 'Othello' ja 'Hugenotit'. Iloiset, kodikkaat sävelmät Marthassa viehättivät minua erittäin tällä kertaa, sillä kaikki meni reippaasti ja eloisasti. Volpini (Martha) on kaunis, hyvin iloinen, siro, miellyttävä laulajatar, mutta ei mikään suuruus, joksi pietarilaiset tahtovat häntä. Hänen laulussaan on tahti ja harmonia, joka vaikuttaa hyvin, mutta luovaa kipinää hänessä ei ole. Pidin hänestä paljon, kumminkaan mitenkään asettamatta häntä ensi riviin, 'Kesän viime ruusun' hän lauloi keskinkertaisesti, eikä läheskään niin hienosti kuin Perelli, jonka ennen olen kuullut siinä roolissa. Barbara Marchisiolla (Nancy) on ihana, syvä, suuri altti-ääni. Millainen hän on laulajattarena, sitä en voi sanoa, sillä siksi on osa liian mitätön ja sopimaton hänen kokonaan traagilliselle luonteelleen. Everardi (Plumkett) oli oivallinen niinkuin aina, mutta Corsi (Lyonel) valitettavasti ei mikään Calzolari, vaikka muutoin kunnioitettava laulaja. Mikä 'Marthassa' erikoisesti tyydytti minua, oli se, että tempot toisessa näytöksessä otettiin aivan niinkuin meidän sitä esitellessämme, eikä niinkuin ruotsalaisten esiintyessä kesällä."
"'Othellossa' sain kuulla Pattin. Olin maksanut yhden ruplan paratiisipiletistä, joka muuten maksaa 25 kop. Kuumuus oli melkein sietämätön. Päätäni pyörrytti kauheasti — onneksi istuin taaimmaisella penkillä. Kaasuvalokin häiritsi minua. Ja kuitenkin ahmin korvillani suloisia, lempeitä, kellonheleitä säveleitä. Kyllä hänen äänensä kuitenkin on ihmeellinen — varsinkin keskiäänet, eikö sinustakin? Ja kaikki on niin kevyttä, vapaata ja helmeilevää niinkuin säveleet olisivat vesipisaroita, jotka juosta lirisevät vuorenrinnettä alas. Monginikin (Othello) on aika etevä laulaja. Täysin uudenaikainen ääni, voimakas, Verdin kylläinen, väräjävä. Hänenkin esityksessään oli paljo moitittavaa, se oli epätarkkaa, joskus liioiteltua, joskus jokapäiväistä, mutta sittenkin oli siinä hehku ja brio, joka ehdottomasti veti mukaansa ja sai kuulijan antamaan anteeksi silloin tällöin epäpuhtaan äännännän. 'Hugenoteissakin' olin ihastunut häneen, vaikka sekä virheet että ansiot siinä esiintyivät räikeämmin. Hänen esityksensä neljännessä näytöksessä oli loistava. Hänen näyttelemisensä on hänen laulunsa tapaista, mutta niinkuin italialaisilla yleensä laulua ala-arvoisempi. Siinä kohden on laita italialaisessa oopperassa jotenkin sama kuin viimein käydessäni täällä, s.o. näytteleminen on keskinkertaista ja yhteisnäyttöä ei ole ollenkaan. Tämä häiritsi varsinkin 'Hugenoteissa', joka kuitenkin tuotti minulle yhden nautintorikkaimpia iltoja elämässäni: Volpini (Margareta), Perelli (Urbain), Steller (suuri loistava ulkomuoto ja ääni, mutta jäykkä — Nevers), Bagagiolo (Marcel) kaikki kolme hyviä! Valentinena ei esiintynyt Sass, niinkuin olin odottanut, vaan Carlotta Marchisio. Pietarissa näytellään ooppera niin että Valentine esiintyy vasta toisessa näytöksessä kuningattaren suuren arian jälkeen. Volpini, kauniina ja sirona kuin ainakin, niiasi par'aikaa ja kiitti apploodeista, kun astuu sisään — rouva Agardh 'Naurettavissa kohtauksissa'. Käynti, liikunnot, puku, ulkonäkö — erehdyttävän yhdenlaatuiset. Odotin vain että hän contra-e'llä alkaisi 'Lottaa', silloin olisi kuvittelu ollut täydellinen. Mutta kolmannen näytöksen jälkeen olin kääntynyt ja neljännen jälkeen ihastunut. Hänessä ei ollut ainoastaan tuota italialaista kirkuma-intohimoa, vaan todella sielu, joka vapisi kirkunnassa, ja sentähden tämä ei myöskään koskaan tullut rumaksi. Hän lauloi niin lämpimästi ja ilmehikkäästi, että usein tunsin sydämeni kuumenevan. Muutoin ei tyttöparassa ole mitään viettelevää. Hänen äänensä ei ole läheskään niin loistava kuin hänen sisarensa, Barbaran, ja hänen näyttelemistänsä ei kannata arvostellakaan. Hänen pää- ja lähes ainoa liikuntonsa oli hakea kirppuja rinnan alta ja sitten sirottaa saaliinsa kaikille neljälle ilmansuunnalle. Mutta sittenkin on Carlotta Marchision Valentine oleva yksi kauniimpia ja rakkaimpia teatterimuistojani. Hänellä oli tuota omituista traagillista, joka vaikuttaa minuun epäsuotuisissakin olosuhteissa. Muutoin hänen laulunsa ei ole epätarkka kuin Monginin vaan oivallisesti koulutettu. Tänään menen venäläiseen oopperaan kuullakseni 'Faustin', Levitzkaja Gretcheninä ja Lavroffskaja Siebelinä. Sitä paitse olen ollut baletissa ja nähnyt Granzou'n, joka todella on verraton lumoavaan sulouteen ja viehkeyteen nähden, sekä ranskalaisessa teatterissa (Le roman d'un jeune homme pauvre). Worms mestarillinen ja Stella Colas mieltäkiinnittävä, vaikka maneerimainen, mutta yhteisnäyttöä olen ennen nähnyt parempaa."
Ensimäisestä kirjeestä Berlinistä Emille sisarelle otamme muutamia lisäpiirteitä. Käynti venäläisessä oopperassa virkisti Bergbomin toiveita suomalaiseen teatteriin nähden. Levitzkajalle oli taputettu hurjasti ja hänet oli huudettu esiin noin 12 kertaa, mutta sekä äänensä että laulutapansa eivät suinkaan olleet Basilierin vertaisia, ja muutkin laulajat olivat "semmoisia, jommoisia meillä ei ollenkaan olisi vaikea saada". — Seuraavana päivänä Bergbom oli rautatiellä vastaanottamassa Ida Basilieria, joka kreivinna Adlerbergin kehoituksesta oli viipynyt Helsingissä laulaakseen kreivinnan toimeenpanemissa arpajaishuveissa 24 p. tammikuuta.[70] Siitä hyvästä oli ylhäinen rouva suositellut laulajatarta kälylleen Pietarissa, eräälle toiselle kreivinna Adlerbergille, joka oli pääkaupungin johtavia naishenkilöltä ja itse etevä laulajatar. Yhdessä neiti Basilierin kanssa Bergbom vielä kuuli oopperat "Ballo in Maschera" ja "Lucrezia Borgia". Pattista Bergbom puhuu sisarelleenkin ihastuksella. Hän kiittää hänen teeskentelemättömyyttään, mutta "tuo erinomainen, sydämen sisimmästä lähtenyt innostus, joka traagillisella lumousvoimalla vapisuttaa rintaamme, puuttui ainakin hänen Desdemonaltaan, mutta eihän se kuulu hänen alaansa ja miksi silloin vaatiakaan sitä." — Ida Basilierista mainitaan vielä, että hän sai kauniin tervehdyksen Pietarin sanomissa, ja että suomalaiset miettivät, kuinka saada hänet laulamaan klubissaan. Kreivinna Adlerbergin välityksellä hän ehkä voisi saada engagementin Varsovassa, "ellei hän tule Helsinkiin suomalaiseen oopperaan". — "Uskon varmaan, että voimme häneen luottaa; hän puhui sinusta ystävyydellä ja kunnioituksella, joka ei ollut teeskenneltyä. — Hän sanoi sinun vaikutuksesi häneen olevan niin suuren, että joka asiassa hänen ensimäisiä ajatuksiaan on, 'mitä sanoisi siitä Emilie Bergbom?' Minä puolestani sanoin, että en moneen vuoteen ollut nähnyt sinua niin mieltyneenä kehenkään vieraaseen kuin häneen, mikä näytti suuresti miellyttävän häntä." — Ida Basilier jäi kevätkaudeksi Pietariin, jossa hän jatkoi opintojaan rouva Nissen-Salomanin johdolla sekä myöskin lauloi kreivinna Adlerbergin edessä. Kreivinna, joka itse oli saanut opetusta Bosiolta ja Garcialta, oli näet ihastuneena laulajattaren ääneen tarjoutunut hänelle opettajattareksi.