Tämän vuoden harrastukset suomalaisen näyttämön hyväksi olivat vihdoinkin päättyneet, ja kun ne kaikin puolin olivat onnistuneet, niin luulisi tyytyväisyyden olleen yleisen; mutta todellisuudessa oli olemassa piiri, jossa mielipaha enentyi samassa määrässä kuin Suomalaisen seuran toimi ja menestys kasvoi. Joulukuulla se oikein julkisesti puhkesi ilmi. Mutta ennen kuin siitä puhumme, palatkaamme vähän taaksepäin.
Edellisestä tiedämme, että suomalaisen näyttämön aate ei edistynyt askeltakaan toteutumiseen päin, niin kauan kun elettiin siinä luulossa, että uusi teatteri oli syntyvä ruotsalaisen teatterin kupeesta ja kehittyvä sen turvissa ja rinnalla. Ja olihan se todellisuudessa aivan luonnollista, koska tämän teatterin kannattajat eivät ajatelleet edes kotimaista ruotsalaista näyttelijäseuraa — jonka perustamisen Z. Topelius jo 1847 oli katsonut luonnolliseksi asiaksi ja yhtä tärkeäksi kuin suomenkielisen seuran aikaansaamisen. Näin ollen saattaisi ajatella, että Ruotsalaisen teatterin johtokunnalla ja kannattajilla olisi ollut syytä iloita siitä, että heidät vapautettiin moraalisesta velvollisuudestaan tehdä jotain suomalaisen näyttämön hyväksi. Mutta niin ei ollut laita. Ajat olivat muuttuneet ja puolueiden väli oli vuosi vuodelta käynyt kireämmäksi. Ruotsinmielisten suuri äänenkannattaja Helsingfors Dagblad, joka kyllä kauniisti vakuutti olevansa valmis "ojentamaan kätensä" jokaiselle oikeutetulle harrastukselle suomenkielen hyväksi, tositeossa ei koskaan huomannut aihetta olevan noudattaa jaloa lupaustaan, vaan se katseli päinvastoin karsain silmin ja arvosteli nurjasti kaikkia suomenmielisten toimia. Niin tapahtui myöskin kun ruvettiin toimittamaan suomalaisia näytäntöjä. Kaukana siitä että ruotsalaiselta taholta esim. olisi ihailtu Rouva Raan uhrautuvaista harrastusta asian hyväksi, hän päinvastoin joutui melkein vainon alaiseksi. Näyttelijätär, jonka taide sitä ennen oli saanut yksimielisen tunnustuksen, havaittiin nyt monesti ja monessa kohden keskinkertaiseksi jollei heikoksi; ja saattaa siis oikeuden mukaan sanoa, että hän suorittaessaan uljaan tekonsa suomalaisen taiteen hyväksi pani alttiiksi paljo enemmän kuin tehtävä itsessään edellytti. Sama henki tuli, niinkuin jo tiedämme, näkyviin Ruotsalaisen teatterin johtokunnan alituisessa vastahakoisuudessa ja hyvän tahdon puutteessa, kun suomalainen teatteritoimi olisi tarvinnut avustusta ja myötätuntoisuutta. Kun johtokunta vaati kohtuuttoman kallista vuokraa teatterista, niin H. D. ei siitä lausunut moitteen sanaakaan, vaan koetti sen sijaan sepittää ivallisia sukkeluuksia sen johdosta että suomalaiset, pakotettuna vuokraamaan Arkadiateatterin, joka silloin oli venäläisten hallussa, näyttelivät samalla näyttämöllä kuin nämä. Fennomaanit ja venäläiset sopivat muka mainiosti yhteen! Tietysti ei tullut kysymykseenkään ilmaista, että venäläinen johtokunta toisin kuin ruotsalainen oli aina valmis sovitteluun ja kohtuullinen vuokravaatimuksissaan.
Minkälaatuinen ruotsalaisen johtokunnan hyväntahtoisuus oli, saamme tietää eräästä kohdasta siinä polemiikissa Helsingin teatterioloista, johon, niinkuin vastedes on kerrottava, Bergbom keväällä 1872 joutui H. D:n kanssa. Kun hra Beta H. D:ssä oli lausunut, että suomalaisten näytäntöjen toimeenpanijoilla oli sitä vähemmän syytä valittaa nurjamielisyyttä johtokunnan puolelta, kun tämä syksyllä 1870 "oli tehnyt tarjomuksen yhteistyöstä ruotsalaisen vakinaisen teatterin kanssa", kirjoittaa Bergbom:
"Me voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjomuksia teatterin johtokunnan puolelta on tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myöskin keväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterijohtokunta — jos sen omia vakuutuksia on uskominen — ei halua mitään enemmän kuin palvella suomalaista teatteria, mutta valitettavasti se ei koskaan ole keksinyt sopivampaa muotoa tälle myötätuntoisuudelleen kuin vaatia itselleen melkoisen osuuden tuloista. Sitä tarkoitti myös se neuvottelu, jonka johtokunta syksyllä 1870 aloitti meidän kanssamme. Asia oli seuraava. Muutamia suomalaisia näytäntöjä oli jo menestyksellä annettu, kiitos olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen; odotettiin 'Trubadurin' esittämistä. Sitä vastoin oli hra ja rouva Raan eroaminen suuresta teatterista aiheuttanut häiriön ohjelmistossa, joka tuotti johtokunnalle monta vaikeutta. Silloin teki teatterijohtokunnan toimitusjohtaja ja kirjailija useita ehdotuksia molempain teatteriyritysten yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin hämmästyksellä vastaanotimme nämä ehdotukset, sillä osaksi meitä liikutti johtokunnan mielenmuutos, osaksi oli mahdollisuus saada näytellä kauniissa, valoisassa ja tilavassa kiviteatterissa erittäin houkutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen Arkadiateatteriin. Pian harhaluulomme kuitenkin haihtui, sillä valitettavasti huomasimme, että taaskin oli vain kysymys rahankeinottelusta. Ehdotettiin että ruotsalainen ja suomalainen kappale annettaisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia kappaleita ei sillä hetkellä ollut olemassa, jota paitse epäilimme, herättäisikö semmoinen sekanäytäntö yleisön mielenkiintoa. Sitä vastoin tarjosimme silloin harjoitetut laulukappaleet 'Jeannetten häät' ja toisen näytöksen 'Noita-ampujasta'. Tulot olivat jaettavat tasan teatterien kesken. Nämä laulukappaleet eivät kuitenkaan olleet mieleen, sillä ne oli muka 'loppuun näytelty' (toinen näytös 'Noita-ampujasta' oli esitetty yhden kerran Arkadiateatterissa). Sen sijaan johtokunta arveli, että 'Trubaduri' yhdessä ruotsalaisen esikappaleen kanssa olisi sopiva yhteenliittymisnäytäntö. Verdin pitkä ooppera 8 kuvaelmassa esikappaleen kanssa! Tämä olisi enemmän haitannut kuin hyödyttänyt. Teatterin johtokunta vaati siis puolet semmoisen näytännön tuloista, jota varten yksistään me olimme kärsineet vaivat ja kustannukset, hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain palkat. 'Trubaduri' tuotti neljänä iltana, joina se näyteltiin Arkadiateatterissa, noin 5000 markkaa, joka kai vastaa 6000 kiviteatterissa. Jos olisimme saaneet teatterin, olisi se vielä antanut ainakin pari hyvää huonetta — olettakaamme 1000 markkaa kumpaisestakin, yhteensä siis 8000 markkaa. Ja siitä johtokunta, ilman työtä ja uhrausta (sillä ruotsalaisen esikappaleen antamista emme tosiaankaan lue siksi), tahtoi saada puolet. Neljätuhatta markkaa ilmaiseksi — emme epäile että mikä johtokunta tahansa olisi halukas semmoiseen 'yhteistyöhön'. Me voimme lisätä, että olot eräänä aikana näyttivät niin pakottavilta, että me hetkeksi jo päätimme hyväksyä johtokunnan tarjomuksen, joka sillä välin oli kohonnut vaatimukseen saada 850 kerralta (ilman esikappaletta). Myötävaikuttavat, loukkaantuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät kuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, jonka tähden asia raukesi."
Otteessamme mainittu ruotsalaisen johtokunnan huomautus, että "Jeannetten häät" ja toinen näytös "Noita-ampujasta" olivat "loppuun näytellyt", oli ilmeisessä ristiriidassa ruotsinmielisten yleisen puhetavan kanssa. Heidän puheestaan päättäen he eivät ollenkaan tienneet mitä Arkadiassa tapahtui, eikä siellä käyviä ihmisiä luettu Helsingin "yleisöön". Se käsitystapa tuli muun muassa kuuluviin seuraavassa kohtauksessa, joka muutenkin kuvaa oloja. — Samana päivänä kun "Trubaduri" annettiin ensi kerran, eräs ruotsalaisen puolueen johtomiehiä ja teatterin johtokunnan jäsen tuli Ida Basilierin luokse ja tarjosi hänelle paikan ruotsalaisessa teatterissa 300 markan palkasta kuukaudessa. — Vai niin, vastasi laulajatar, 300 markkaa kuukaudessa tekee kymmenestä kuukaudesta 3,000; herrat luulevat siis että olen kolme vuotta harjoittanut opintoja Pariisissa saadakseni 200 markkaa enemmän kuin neiti W. [muuan ruotsalainen näyttelijätär, joka oli laulajattarena otettu teatteriin 2,800 markan palkasta ja joka todellisuudessa ei kelvannut juuri mihinkään], en voi pitää tarjoustanne muuna kuin loukkauksena! — Silloin ruotsalaisen teatterin edustaja arveli, että neiti Basilierin toki pitäisi panna arvoa siihen että hänelle tarjottiin tilaisuutta esiintymään. — Sitä olen jo saanut, laulajatar vastasi, enkä tietääkseni ole aivan huonosti onnistunutkaan! — Näin päättyi keskustelu, joka, kuinka olikin yksityistä laatua, antoi H. D:lle aihetta julkisesti moittia Ida Basilieria. Semmoisen laulajattaren kuin hän olisi muka pitänyt tyytyä tarjottuun palkkaan. — Näiden pikku piirteiden lisäksi voisi kertoa toisiakin, esimerkiksi kuinka sukulaiset ja tuttavat kuultuaan että joku heidän läheisensä neiti oli luvannut laulaa Suomalaisen seuran tai teatterin kööreissä hätääntyneinä riensivät tämän ajattelemattoman luokse varoittamaan häntä ja pyytämään häntä kaikin mokomin peruuttamaan sanansa. Että harva lienee tämmöisten varoitusten johdosta peräytynyt, siitä on pääasiassa kiittäminen Kaarlo ja Emilie Bergbomia, joiden yhteiskunnallinen asema ja taiteellinen innostus kaikesta huolimatta antoivat arvoa näille yrityksille ja loivat niihin hengen, joka tenhoisasti vaikutti nuorten mieliin.
Kun sitten "Trubaduri" oli annettu suurella menestyksellä, ja, mikä oli pahinta, oli vetänyt "yleisöäkin" Arkadiaan,[66] silloin H. D. ei enää malttanut mieltään vaan sepitti oikein yleväkantaisen kirjoituksen "dilettantismista ja teatterista". Siinä sekä Suomalaista seuraa että yleisöä aika lailla läksytettiin, edellistä näytäntöjen toimittamisesta ja jälkimäistä siitä että se oli ollut niistä huvitettu, sillä "nämä näytännöt ovat suurimmassa määrässä antaneet sijaa hutiloimiselle ('dilettantväsende') teatterin alalla, joka ajan pitkään saattaa turmella hyvänkin kauneusaistin" (!). Siinä siis oikea syy ruotsinmielisten vastahakoisuuteen suomalaisia näytäntöjä kohtaan, että ne muka olivat vaarallisia kauneusaistille! Tämä mainio keksintö, esitetty samaan aikaan kun Ruotsalainen teatteri oli selittänyt olevansa estetty täyttämästä erästä lupausta antaa näytäntöjä Viipurissa sentähden että sillä herra ja rouva Raan erottua ei ollut kelvollista ohjelmistoa, millä sopisi vierailuretkelle lähteä, tuotti suomalaisen näyttämön ystäville pitkiksi ajoiksi aihetta nauruun ja vitseihin. — Vastakohtana H. D:n esiintymistavalle on mainittava, että Hufvudstadsbladet aivan toisin kohteli alkavaa suomalaista teatteria. Siinä kirjoitti näytännöistä, niinkuin olemme nähneet, Nervander, joka mitä ystävällisimmin arvosteli niitä — ei liian kiittäväisesti, mutta mainiten mitä niissä oli ansiokasta ja tunnustaen niiden merkitystä tulevaisuuteen nähden sekä osallisten uhrautuvaista harrastusta. Lehden perustaja ja silloinen omistaja August Schauman, joka mielenkiinnosta ja kunnioituksesta yritystä kohtaan, salli Nervanderin täysin vapaasti esittää mielipiteensä, ansaitsee tästä kiitollisen tunnustuksemme. Suomalaiselle teatterille oli tietysti suureksi eduksi, että sillä ainakin toisessa pääkaupungin ruotsalaisessa lehdessä oli luotettava ystävä.
Ei minään suomalaisen teatteriaatteen kehityshistorian jaksona vaan episoodin tapaisena ilmiönä on vielä vuodelta 1870 lyhyesti kerrottava teatteriyrityksestä, joka sekin todistaa kuinka suomenkielisen näyttämön ajanmukaisuus oli selvinnyt. Keväällä mainittuna vuonna ovela ruotsalainen näyttelijä August F. Westermark nimittäin ilman pitemmittä mutkitta perusti "Uuden oppilasteatterin", jonka tarkoituksena oli näytellä ei ainoastaan ruotsalaisia vaan suomalaisiakin kappaleita. Julkaisemalla ilmoituksen Åbo Underrättelser'issä (n:o 111). heinäkuulla Westermark lupasi ilmoittautuville oppilaille maksutonta opetusta ja etevimmille myös kuukausipalkkaa, ja todella hän saikin "taidelaitoksensa" syntymään. Muiden muassa liittyi siihen August Öhqvist[67] ja hän on suosijalleen Fredr. Cygnaeukselle eräässä kirjeessä Porista niin hyvin kuvannut tämän näyttämön laadun ja ensi ajat, ettei parempaa kertomusta ole tarpeen.
"Olisin lupaukseni mukaan kirjoittanut K. Herra Valtioneuvokselle jo Turusta, jolleivät suomalaisen oppilasteatterimme asiat olisi näyttäneet niin pimeiltä ja toivottomilta, että joka hetki aioin persoonallisesti K. Herra Valtioneuvokselle esittää teatterikoulumme vastukset ja onnettomuudet. Turun sanomalehdet osottivat kaikkea mahdollista hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta meidän taiteellisille kokeillemme, mutta yleisö oli sitä kylmempi ja välinpitämättömämpi, ja herra Westermark sai näytellä tyhjille seinille sekä kärsiä paljon murheita ja ikävyyksiä, kun tulot illasta tuskin riittivät menoihin; useimmiten ei sitäkään! Lopulta hän sai kuitenkin enemmän väkeä ja kaksi viimeistä näytäntöä sai hyvän huoneen, ja sitten hän sai lainata rahoja matkakustannuksiin, niin että nyt olemme päässeet Poriin, Jumalan kiitos, ja nyt uskon meidän voittaneen pahimmat vaikeudet, ja toivomme kaikki että, koska Porin yleisö näyttää enemmän suosivan meitä, me menemme valoisampaa tulevaisuutta kohti. Vähän ajan perästä saanen kertoa Herra Valtioneuvokselle näytäntöjemme tuloksista täällä."
"Suomalaisessa oppilasteatterissamme on nykyään seuraavat henkilöt: herrat Renholm, Aspegrén, Himberg sekä allekirjoittanut ja neidit Welén, Gullsten, Sarén ja Wickström, kaikki suomalaisia, paitse neiti Louise Welén, joka on tukholmalainen, suurilla näyttelijälahjoilla varustettu. Suomenkieltä osaa ainoastaan kaksi, paitse minua, neiti Gullsten ja herra Himberg, joilla molemmilla, varsinkin viimemainitulla, on hyvä lauluääni. Meidän ohjelmistomme on varsin rikas, ja siihen kuuluu: (12 nimeltä mainittua ruotsalaista kappaletta sekä suomenkieliset) Kalatyttö, Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Kukka kultain kuusistossa."
Näin Westermarkin teatteri kuleksivien näyttelijäseurojen tapaan alkoi toimensa muutellen toisesta maaseutukaupungista toiseen. Kevätpuolella 1872 seura esiintyi Helsingissäkin ja saamme sentähden ajan tullen vielä mainita jotakin tästä yrityksestä.