Tämä kirjoitus herätti tavatonta huomiota, jopa hämmästystä, sillä vaikka Ruotsalaisen teatterin heikot puolet olivat sen ystävienkin piireissä hyvin tunnetut, oli samalla ikäänkuin salaisesti sovittu, että näitä ei saataisi julkisesti paljastaa. Teatteria ahdistava kritiikki oli hyökkäys ruotsalaisen sivistyksen pyhyyttä ja erehtymättömyyttä vastaan — mahdollinen ainoastaan julkean fennomaanin puolelta, joskaan ei oltu arvattu ketään niin rohkeaksi, että hän siihen ryhtyisi. Kun nyt kuitenkin arastelematon, seikkaperäinen arvostelu "kansallisen taidelaitoksen" toiminnasta oli julkaistu, on helppo käsittää, että yleisö joutui kuohuksiin. Ruotsalaisen teatterin ystävät olivat vimmastuneet, jota vastoin suomenmieliset olivat ihastuneet Bergbomin rohkeasta ja loistavasta esiintymisestä. Ainoastaan harvat osasivat tyynesti arvostella hänen tekonsa suuruutta ja kantavuutta. J.V. Snellman lausui Bergbomin kirjoituksesta: "En ole pitkiin aikoihin lukenut mitään niin mahdikasta (öfverlägset)", ja August Schauman, joka ei ollut suomenmielinen, sanoi, että hän suurimmalla nautinnolla oli lukenut sen kaksi kertaa, "siinä kuvastuu kokonainen ihmiselämä". Tämä henkevä lauselma ilmaisee oikein kirjoituksen merkityksen. Arvostellessaan ruotsalaista teatteria Bergbom oli suunnitellut todellisen kansallisteatterin ohjelman, kuinka sen tuli pitää kotimaista ja kansallista pyhänä samalla kun se korkealla kantoi tositaiteen lippua. Sekä toisen että toisen puolen tehtävää oli ruotsalainen teatteri laiminlyönyt. Jos suomalainen teatteri syntyi, riippui sen olemassaolon oikeutus yksistään siitä, että se menetteli päinvastoin. Bergbomin kritiikki oli siis semmoista tuottavaa, uutta luovaa kritiikkiä, jota Lessing pitää ainoana oikeana. Tahtoiko ruotsalainen teatteri ottaa siitä ohjausta, se oli sen ja sen yleisön asia; Bergbom puolestaan oli päättänyt että suomalainen teatteri nyt oli perustettava ja siinä oli, mikäli mahdollista, hänen ohjelmansa toteutettava. Sentähden hän oli julkisesti esittänyt kantansa ja mietteensä, niin että koko hänen hehkuva persoonallisuutensa ja koko hänen elämäntyönsä sisältyy laatuaan yksinäiseen kirjoitukseen.

Ymmärrettävästi kirjoitus synnytti äänekkään ja pitkällisen vastakaiun, oikean "mielipahan myrskyn" ruotsalaisessa sanomalehdistössä. H. D:ssä hra Beta, jonka merkin takana piili suuren lehden monivuotinen teatteriarvostelija, maisteri K. Bremer, astui esiin laajapuheisesti puolustamaan teatteria. Jos tällä kynäniekalla ennestään oli vähäinen maine taiteentuntijana, niin se tuskin kohosi hänen jouduttuaan käsikähmään Bergbomin kanssa.[87] Että jälkimäinen ollenkaan vastasi, ei tullut siitä että hra Betalla olisi ollut mitään pätevää ja asiallista esitettävänä, vaan siitä että hänen takanaan tiettiin neuvojana seisovan jollei koko ruotsalainen johtokunta niin ainakin joku sen jäsenistä. Ne kolme kirjoitusta, jotka Bergbom vielä julkaisi Morgonbladetissa (27, 29 p. huhtik. ja 13 p. toukok.), olivat kauttaaltaan niin pirteitä, niin täynnä uusia todistuksia ja tietoja, niin älykkäitä vastustajan pintapuolisten ja ristiriitaisten väitteiden paljastamisessa, että vaikutus oli "murhaava" eikä hra Betalla ollut muuta neuvoa kuin vaieta.[88]

Kirjoituksillaan Bergbom oli täydellisesti valaissut teatteriolomme, niin että jokainen huomasi niiden puutteet ja tarpeet; mutta sen ohella hän tahtoi varsinkin kansan edustajille, jotka eivät olleet nähneet entisiä suomalaisia näytäntöjä, näyttää mitä jo voitiin suomenkielellä teatterissa esittää, hän tahtoi antaa niiden kuulla tämän kielen soivan näyttämöltä. Mutta miten tehdä, kun rouva Raa oli kontrahdin kautta kielletty esiintymästä ainoassakaan suomalaisessa näytännössä? Tästä pälkähästä selviydyttiin kekseliäisyydellä, joka muistuttaa niitä ihmetteleviä sanoja suomenmielisten masentumattomuudesta, jotka Emilie Bergbom vuotta ennen oli kirjoittanut Kaarlo veljelleen. Ruotsalaisen teatterin johtokunnan kielto tarkoitti ymmärrettävästi julkista esiintymistä, sillä eihän muunlaisista näytännöistä ennen ollut puhettakaan ollut. Nojaten tähän tosiasiaan päätettiin panna toimeen yksityinen näytäntö, johon katsojat kutsuttiin ilman että ainoatakaan pilettiä myytiin! Kumminkin Emilie Bergbom, jonka nimessä näytäntö oli annettava, välttääkseen syytöstä salamyhkäisestä menettelystä, kysyi eräältä ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneltä, asessori Krogiukselta, jonka hän joka päivä tapasi hypoteekkiyhdistyksen toimistossa, oliko johtokunnalla mitään asiaa vastaan. Tähän vastasi Krogius kirjallisesti, että se tosin soti rouva Raan allekirjoittamaa välikirjaa vastaan, mutta "katsoi hän kumminkin voivansa vakuuttaa, että sentapainen esiintyminen ei tulisi aiheuttamaan mitään toimenpidettä johtokunnan puolelta".

Tämä näytäntö, jota ei ilmoitettu eikä muutenkaan mainittu sanomissa, tapahtui Yrjönpäivänä, huhtikuun 23, Arkadiateatterissa. Katsojat, etupäässä valtiopäivämiehiä — suomenmielisiä ja muitakin — sekä suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä Helsingistä, olivat kaikki Emilie Bergbomin nimessä kutsutut. Ohjelman päänumerot olivat A. Kiven kappaleet "Margareta" ja "Lea"; niiden välissä esitettiin "Pilven veikko". Rouva Raa näytteli tietysti nimiroolin kummassakin draamassa ja hän onnistui mainiosti. "Tuskin koskaan", sanotaan erään aikalaisen kirjeessä, "olen nähnyt rouva Raan näyttelevän niin elävästi, niin ihanasti, eikä toisiakaan vastaan ollut paljo muistutettavaa." Yleisö oli "erinomaisen ihastunut"; ilta oli "Suomen miehille täällä Helsingissä todellinen juhlahetki". Samassa kirjeessä mainitaan yhden pappissäädyn edustajan, tohtori Lampénin, puhjenneen sanoihin: "Tämä on ihanin hetki, mikä minulla on ollut Helsingissä."

Mutta Bergbom ei olisi ollut se innostunut kansallisen taiteen puolustaja, jommoisena hän tätä ennen oli esiytynyt, jos hän ei olisi tahtonut tehdä Ida Basilierinkin näyttämöllisenä laulajattarena tunnetuksi sille harvinaiselle yleisölle, joka tänä keväänä oli Helsingissä saapuvilla. Se tarkoitus kävi kumminkin erinäisistä syistä vaikeanlaiseksi toteuttaa. Taiteilijatar oli vielä Tukholmassa, jossa hän kuninkaallisessa oopperassa helmikuun 21 p. oli täysilukuisen ja ihastuneen yleisön kuullen laulanut pääosan Donizettin "Lammermoorin Luciassa" ja myöhemminkin oli esiintyvä kolmannessa debyyttiroolissa, Rose Friquet'inä Maillartin "Villars'in rakuunoissa"; mutta siitä huolimatta hän jo maaliskuulla lupasi Bergbomille mielellään tulla Helsinkiin näytäntökauden lopulla, milloin vain tahdottiin. Ja huhtikuun 20 p. Bergbom Morgonbladetissa kertoikin Suomalaisen seuran tehneen Ida Basilierin kanssa sopimuksen toukokuulla toimitettavasta sarjasta näytäntöjä, joissa laulajatar esiintyisi paitse Jeannettena ja Leonorana samoissa rooleissa, joissa hän Tukholmassa oli saanut osakseen niin yleistä ja vilpitöntä tunnustusta, sekä mahdollisesti myöskin pienemmän "Laulajatar" nimisen operetin pääosassa. Näin oli kaikki hyvin, mutta silloin tapahtui odottamaton isku. Huhtikuun 24 p. kuoli laulajattaren isä sydämenhalvaukseen. Luonnollisesti tämä tapaus esti alkuperäisen laajan suunnitelman toimeenpanemisen; mutta kuitenkaan Ida Basilier ei kokonaan peruuttanut lupaustaan. Hän esiytyi yhden kerran kesäkuun 4 p.

Tämä näytäntö, viimeinen Suomalaisen seuran nimessä toimitettuja, alkoi Tyyko Hagmanin kirjoittamalla burleskimaisella ilveilyllä "Hölmölän maailmanparantajat" — jonkinlainen "Silmänkääntäjä" muutettuna valtiollis-yhteiskunnalliselle alalle — joka esitettiin kovin liioitellen. Sen jälkeen tuli "Kolme näytöstä yhteensovitetut Rossinin oopperasta Sevillan parturi". Käytettävillä voimilla oli näet mahdoton näyttää koko oopperaa, mutta yhteensovitus oli niin taitavasti tehty, että sekä toiminnan pääpiirteet että kauniimmat ja viehättävimmät musiikkikappaleet olivat säilyneet. Laulajatarta tervehdittiin heti mitä lämpimimmin, ja hän osasi yhtä hyvin laulullaan kuin näyttelemiselläänkin yhä vain enentää yleisön innostusta. Ennestään tunnettu helkkyvä ääni huomattiin voimistuneeksi ja tasaantuneeksi ja esitystaitokin vakaantuneeksi. Näyttämöllä liikkui nyt milt'ei täysin kypsynyt taiteilijatar, joka näytteli ja lauloi sitä henkevämmällä suloudella ja kujeellisemmalla viekistelyllä kuin Rosinan luonne oli sopusoinnussa hänen omansa kanssa. Laulukohtauksessa laulajatar ihastuttavasti esitti romansin "Jeannetten häistä" ja Venzanon Tadolini valssin.

Niinkuin jo sanottiin, oli tämä viimeinen Suomalaisen seuran näytäntöjä. Sen johdosta kirjoitti se, joka oli tuleva tämän kirjan tekijäksi, Morgonbladetiin seuraavat rivit, jotka vieläkin muuttamatta pitävät paikkansa:

"Ei voitane kieltää, että näillä yhä uudistuvilla seuranäytännöillä on omituinen merkitys suomalaisessa sivistyshistoriassa. Alkunsa saaneina heräävästä käsityksestä siitä, kuinka tärkeä kotimainen näyttämö on itsenäisen, kaikinpuolisen sivistysmuodon kehittämiselle, muodostavat ne huomattavan ilmiön kansallisissa edistyspyrinnöissämme. Isänmaallisen hengen elähyttämät taiteenharrastajat ovat sikäli suorittaneet tehtävänsä mikäli ovat kansallishenkisen ja -muotoisen teatterin edelläkävijöitä ja uranaukaisijoita. Siihen katsoen on luonnollisesti pääasiallinen arvo annettava heidän hyvälle tahdollensa, ja kohtuutonta olisi ollut odottaa heiltä taiteellista täydellisyyttä. Semmoista ei ole voitu tarkoittaakaan, eivätkä esiintyjät ole käyneet tehtäväänsä käsiksi suurilla vaatimuksilla taikka harhaluuloisina. Mutta kun sittekin ihanteellinen loiste pysyväisesti on kiintynyt näiden suomalaisen teatterin ensi askelten muistoon, niin on siitä kiittäminen kahta todellista näyttämöllistä taiteilijaa. Rouva Charlotte Raa ja neiti Ida Basilier ovat lämpimällä mielellä ja elävällä tunteella kannattaneet päätehtäviä sekä nerokkaalla ja taiteellisella esityksellään innostuttaneet myötävaikuttavia diletantteja."

"Nämä seuranäytännöt, jotka ainoastaan osallisten innostus hyvään asiaan ja rajaton uhrautuvaisuus on aikaansaanut, ovatkin johtaneet pätevään käytännölliseen tulokseen, joka on omansa ilahuttamaan jokaista isänmaanystävää. Ne ovat pääkaupungin yleisölle, joka samalla on maamme sivistynein ja teatteriin enimmän tottunut yleisö, selvästi osoittaneet suomalaisen näyttämön mahdollisuuden. Melkoinen osa tätä yleisöä onkin oivaltanut näitten yritysten johtavan aatteen ja sydämestään omistanut sen omakseen. Kolme vuotta sitten oli kysymys yleisön silmissä arveluttava haavekuva, johon nähden optimistinenkin saattoi lausua oikeutettuja epäilyksiä; nyt on perustus laskettu ja enempi on vain ajan kysymys. Kannatusyhdistys, johon yleisesti on otettu osaa, on muodostunut kotimaisen teatteriseuran aikaansaamiseksi, ja sallittakoon meidän toivoa, että suomalainen näyttämötaide ennen montakaan vuotta on edustajakseen saanut joukon taiteellisesti kehitettyjä näyttelijöitä ja sitten edistymistään edistyy lupaavaa, turvallista tulevaisuutta kohti."

Näistä viimeisistä sanoista näkyy, että suomalaisen teatterin perustaminen oli tosiasiaksi tullut. Se oli tapahtunut toukokuun 22 p. klo 6 i.p. Uuden teatterin ylemmässä ravintolahuoneustossa pidetyssä kokouksessa, johon monien yksityisten neuvottelujen jälkeen julkisesti oli kutsuttu "herroja ja naisia", jotka harrastivat asiaa. Saapuville tuli noin 70 kansalaista, kaupunki- ja maakuntalaisia kumpaakin sukupuolta. Kokouksen aloitti Yrjö Koskinen, joka, ensin mainittuaan kuinka tärkeää olisi että meilläkin saataisiin aikaan teatteri kansan kielellä, viittasi tarpeellisiin valmistuspuuhiin. Suomalaisen näyttämön aate oli niin kypsynyt, että eri mieliä saattoi ilmaantua ainoastaan yksityiskohdista — että taidelaitos oli perustettava, siitä oltiin kohta yksimielisiä. Keskustelu kosketteli siis yrityksen suunnitelman pääpiirteitä. Ensi aikana olisi näyttelijäin luku rajoitettava 10 tai 12. Ensimäinen vuosi olisi pääasiallisesti käytettävä valmistaviin opintoihin ja harjoituksiin, ja tulisi näyttelijäseuran sen jälkeen esiintyä eri paikoissa, esim. 3 kuukautta Helsingissä, 2 Viipurissa, 2 Turussa, 1 Hämeenlinnassa ja 1 Tampereella; kesällä kun kulkuneuvot olivat mukavammat, olisi käytävä Kuopiossa, Porissa, Oulussa taikka muillakin paikkakunnilla. Erittäin tärkeänä asiana pidettiin, että näytelmäin kieli olisi virheetöntä ja puhdasta sekä että painoa pantaisiin oikeaan lausumiseen. Näytelmäkirjallisuuden edistämiseksi olisi palkintoja jaettava ansiokkaista alkuperäisistä teoksista. Puhuessa tarjona olevista näyttelijävoimista ilmoitettiin Ida Basilierin luvanneen avustaa, jotta tuon tuostakin voitaisiin toimittaa suurempiakin laulunäytelmiä, jota paitse varmuudella toivottiin, että rouva Raa, vuoden päästä Ruotsista palattuansa, rupeaisi "teatterin opettajaksi ja tukipylvääksi". Teatteritoimen kustantamiseksi arveltiin aluksi tarvittavan 6000 markan vuotuinen kannatus, ja kokouksen päätulos oli kannatusyhdistyksen perustaminen viideksi vuodeksi. Jotta vähävaraisemmatkin voisivat olla mukana, määrättiin osake 12 markaksi vuodessa, ja olivat merkityt osakkeet tarpeen mukaan suoritettavat. Esiinpannuille listoille merkittiin kohta 186 osaketta. Vihdoin päätettiin asettaa toimikunta, jonka tulisi laatia ehdotus säännöiksi yhdistykselle. Siihen valittiin jäseniksi tohtori K. Bergbom, lakitiedetten kand. J. Forsman, professori G.Z. Forsman (Yrjö Koskinen), dosentti J. Krohn ja filos. kand. E. Nervander,[89] sekä varajäseniksi amanuensi B.O. Schauman.