"Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää sitä edukseen. Niinkuin tiedetään sisälsi painolaki vuodelta 1865 säädöksiä, jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin, runoilijan ja taiteilijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872 vuoden säädytkin anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt sitä asianlaitaa, että tämä Suomen kansan toivomus ei vielä ole saanut lainvoimaa, laillisuuden varjolla kullatakseen tekoansa. Mutta siinäkin, missä valtion lait eivät mitään määrää, ovat kunnian lait sitovia — näiden valvoja on yleinen mielipide ja sen edessä allekirjottanut sekä runoilijan lähimpien valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa Karkurien esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen omistusoikeutta."
Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa Herzberg ja Bergbom kertoivat mitä heidän välillään oli tapahtunut. Edellinen väitti lauseensa, että hän ei ollut velvollinen korvaamaan tekijää, ei suinkaan tarkottaneen sitä että hän kieltäysi mitään maksamasta, vaan oli Bergbom muka sanonut ei tahtovansa keskustella hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti, ettei hän lainkaan ollut vetäynyt puhumasta Hertzbergin kanssa, vaikka hän kyllä piti teatterin johtokuntaakin velvollisena vastaamaan draaman näyttelemisestä, sekä että hän — mikä oli pääasia — oli tullut siihen vakaumukseen, että tekijä olisi jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen (29/12) julkaisi H. D. tiedon, että Ruotsalaisen teatterin johtokunta — konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander ja asessori F. Krogius — olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa loukkaavana. Tositeossa Bergbom sai haasteen aikoja myöhemmin, palattuansa Viipurin ja Pietarin matkaltaan.
Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava kunnianloukkauksesta 26 p. marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9 §§:ien mukaan ankarimpaan rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!).[11] Sittemmin käsiteltiin asiaa 11/2, 11/3 ja vihdoin 1/4, jolloin oikeus julisti päätöksensä, tuomiten Bergbomin herjauksesta (smädelse) 700 markan sakkoihin.
Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon vain sanottu, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui siihen, oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä että teatteri ei aikonut korvata tekijää vai oliko hän, niinkuin asessori Krogius väitti, hyvin tietäen asianlaidan olevan toisin kuitenkin julkaissut vastalauseensa. Bergbom, jonka avustajana koko ajan oli mol. oik. kandidaatti Jaakko Forsman, vaati puolestaan Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon oikeus — kantajan vastustuksista huolimatta — suostuikin. Edellinen tunnusti Bergbomin esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli ilmeisesti vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä mitä heidän välillään oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä määräävästi jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin, että Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että se seikka että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä kuulusteltavaksi selvästi todisti hänen toimineen bona fide. — Kun asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden tutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan solvaukseen (förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin johtokunta puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen eteen saamatta muutosta aikaan.
Ymmärrettävää on, että tämä cause célébre antoi runsaasti puheenainetta hyville helsinkiläisille, eikä se suinkaan ollut omansa lähentämään puolueita toisiinsa. Parista senaikuisesta kirjeestä otamme seuraavat sanat:
"Oikeusjutusta väitellään kiihkeästi. Hertzbergin todistus on vähintäin sanoen selittämätön. Sen mukaan Bergbom olisi lasketellut valheita ja kuitenkin hän itse vaati Hertzbergiä todistamaan. Eikö se ole paras todistus Bergbomin viattomuudesta taikka että hän on menetellyt vilpittömässä mielessä; ei suinkaan hän olisi tahtonut että Hertzbergiä kuulusteltaisiin, jos hänellä olisi ollut paha omatunto siinä kohden. Saa nähdä kuinka asia päättyy!" Niin toisessa kirjeessä; toisessa taasen sanotaan: "Merkillinen oli Hertzbergin selitys. Kun kerran tekee valan, pitäisi sanoa kaikki eikä ainoastaan mikä on sopusoinnussa oman edun kanssa."
Tosiasiana voimme lisätä, että tämäkin juttu suomenmielisissä vahvisti laajalti levinnyttä käsitystä, että suomenmielinen joutuneena Helsingin raastuvanoikeuden eteen mieluummin tuomitaan kuin vapautetaan. Asiamme ei ole ratkaista, missä määrin käsitys oli oikeutettu — että semmoinen käsitys oli olemassa eikä suinkaan vielä ole hävinnyt on historiallista.
Lopuksi on edellisen yhteydessä kerrottava, että Hertzberg, "protestin" ilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113 markkaa (s.o. kaikki mitä hän itse oli käännöksestään saanut!). Tämä maksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi rahat vainajan Albert veljelle maahanpanijaisten kustannuksiin.[12] — Mitä tulee Karkurien ruotsinnokseen — Flyktingarna — annettiin se ruotsalaisella näyttämöllä 13/12 Ja 15/12 1872 saavuttamatta menestystä; "yleisö vastaanotti sen kylmästi ja myötävaikuttavat taiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta". Nämä sanat on otettu Bergbomin kirjottamasta arvostelusta (Mbl. n:o 296), jossa pääsyynä huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta. "Henkilöt ovat samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma vähintäin kolmannen osan alkuteosta lyhempi." Lyhentäminen oli miltei yksinomaisesti toimitettu pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys ja luonteet olivat suuresti kärsineet. Kaiken päälliseksi mukailija oli tehnyt draaman päätöksen "onnelliseksi" — kumminkaan muuttamatta traagilliseen ratkaisuun ajavia aiheita ja luonteita. Arvostelija lausuu lopulta, "että Karkurit ruotsalaisessa asussaan ei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta näytelmästä eikä tekijän runoudesta ylipäätään". — Tähän liitämme ainoastaan sen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka (35 vuotta myöhemmin!) on ainoa yritys tehdä Suomen suurinta suomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle yleisölle.[13] Kaukana täällä eletään toisistaan.
Sunnuntaina 2 p. maalisk. 1873 Suomalainen teatteri antoi ensimäisen näytäntönsä Helsingissä — merkkitapahtuma, joka ei suinkaan ole vähäarvoisimpia kansallisen sivistyksemme historiassa. Ohjelma oli: Margareta, Kukka kultain kuusistossa ja Hääilta. Huone oli "aika hyvä" — siis ei täysi; mutta näyttelijät voittivat yleisön odotukset. Kiven näytelmässä olivat esiintyjät: Kallio — Konon, nti Heerman — Margareta, nti Toikka — Kaarina, Himberg — Anian ja Vilho — Matti; toisessa kappaleessa esitti nti Toikka Ainaa ja huudettiin esiin; viimeisessä Lydia Lagus yllätti kuulijoita raikkaalla, heleällä laulullaan ja oli muutenkin viehättävä näyttämöllä. — Kun Viuluniekka oli annettu 6/3, kirjottaa Emilie: "Minä puolestani olen ihmeen tyytyväinen näyttelijäin edistykseen. Lundahl näytteli hämmästyttävän hyvin." Yleisö oli erinomaisen mieltynyt.
Tämän jälkeen annettiin maalis- ja huhtikuun kuluessa kaikkiaan 18 näytäntöä, joissa näyteltiin jo tuntemamme ohjelmisto, niin että toisessa puolessa näytäntöjä esitettiin kolme joskus neljäkin pikku kappaletta, toisessa puolessa joku isompi koko illan näytelmä. Uusia olivat ainoastaan Tuokon kääntämä Conradin 1-näytöksinen laulukappale Sala-ampuja ja karjatyttö sekä E. F. Jahnssonin alkuperäinen, 3-näytöksinen, historiallinen näytelmä Bartholdus Simonis, jonka ensi ilta 30/4 oli näytännöistä viimeinen. Näytännöt tapahtuivat kaikki Arkadia teatterissa, joka nytkin, niinkuin vuosina 1869 ja 1870, oli venäläisiltä vuokrattava ja vasta jonkun vuoden päästä kokonaan tuli Suomalaisen seurueen käytettäväksi. Näytäntöpäivät olivat paitse sunnuntaita maanantai ja torstai; Ruotsalainen teatteri näytteli keskiviikkoisin ja perjantaisin. Näytösten väliaikoina soitti orkesteri, josta enin osa myötävaikuttavia kuului kaartin soittokuntaan.