Sitä ehdottomampi ja välittömämpi oli Suomalaisen oopperan vaikutus kansalliseen sivistyselämään ja kansalliseen näyttämötaiteeseen ylipäätään. Tämä suuremmoisin taiteellinen yritys, mitä meillä tähän saakka on nähty, oli suomalaiskansalliselta puolelta toimeenpantu ja innostuttavaan henkeen nähden se oli suomalaiskansallinen. Olihan se jotakin, josta voitiin iloita, että halveksitulla suomenkielellä esitettiin suurten sivistyskansojen etevimpiä oopperoita, ja oliko ihme että taiteilijoita, jotka uhrautuvaisesti pannen voimansa alttiiksi tekivät sen mahdolliseksi, kannettiin käsillä! Juuri se että kansallistunto, tunto kotimaisesta, tunto omasta suli yhteen mieltä keventävän ja huojentavan taidenautinnon kanssa, niin ettei näitä tunteita voitu toisistaan erottaa, selittää sen rajattoman innostuksen, sen sanomattoman mielihyvän, millä antauduttiin tämän nuoren taiteen lumouksen valtaan. Että se samassa kohotti itsetuntoa sekä herätti intoa ja virkisti voimia mille alalle harrastus suuntautuikin, sen todistanee jokainen siihen aikaan elänyt suomenmielinen. Ja ooppera se mursi kuin mursikin sen ennakkoluulojen muurin, jonka takaa ylenkatseellisesti oli mahdottomaksi arvosteltu yritystä luoda kansallinen, suomenkielinen näyttämötaide. Kuka olisi ennen suomalaista oopperaa uskonut että meillä saattaa syntyä traagillisia kykyjä semmoisia kuin Emmy Strömer-Achté, kuka että koomillisellakin alalla olisi tavattavissa lahjoja semmoisia kuin Rosinan esittäjässä Ida Basilierissa? Ei kukaan, ennen kun Bergbomin luottamus loi heille kotimaisen näyttämön, millä voivat esiintyä. Ja nämä taiteilijattaret aateloivat suomenkielen ei ainoastaan laulukieleksi, jota se ennenkin oli, vaan näyttämökieleksi, syvimpien intohimojen ja hienoimpien mielenväreiden ilmaisijaksi. Näennäisesti oli puheosastolla ollut haittaa oopperasta, sen kun toisen loistellessa pääkaupungissa oli täytynyt Tuhkimuksena kierrellä maaseuduilla, mutta tositeossa lauluosasto valmisti sille tilaa. Saamme nähdä että puhenäyttämön kukoistus alkoi miltei kohta sen jälkeen kun ooppera oli vaiennut ja että silläkin taholla, jolla sitä oli ylenkatsottu, alettiin tunnustaa, että suomenkielinen teatteri oli huomiota ansaitseva, jopa ruotsalaiselle hyvää esimerkkiä tarjoava taidelaitos. Ilman oopperan vaikutusta olisi tätä tunnustusta varmaan saatu paljoa kauemmin odottaa eikä ole ajateltavissakaan, että hallitus sitä ilman olisi taipunut myöntämään sille 24,000 markkaa valtioapua. Se sai näet yksin pitää mitä ennen oli annettu puhe- ja lauluosastolle yhteensä.
Edellisestä jo näkyy, kuinka suuri oopperan merkitys oli, kuinka se oli perustusta laskevaa laatua, niin että sen ensimäiset primadonnat, Emmy Strömer-Achté ja Ida Basilier, suomalaisen näyttämöllisen taiteen luojina ansaitsevat sen historiassa seisoa Charlotte Raan rinnalla; mutta emme luule tälläkään vielä täysin osottaneemme Suomalaisen oopperan asemaa taiteellisten rientojamme kehityksessä. Ennen oli runous yksistään edustanut korkeaa taidetta Suomessa. Runeberg ja, muodon puolesta, Stenbäckkin olivat klassillisuutemme kannattajia ja heitä seurasi ilman väkinäistä murrosta romanttisuutemme suurmies Z. Topelius, jonka tuotteliaisuuden loistoaika oli 1840- ja 50-luvuilla; 1860-luvun runoilijoista oli Wecksell romantikko ja Aleksis Kivi verrattomana kansan kuvaajana 1880-luvun todellisuudenharrastuksen edeltäjä; 1870-luvulla ei enää ollut mainittujen runoilijain vertaista laulajaa. Päin vastoin runous luovutti valta-aseman soitannolle, Suomalaiselle oopperalle, joka oli ajan suuremmoisin taide-ilmiö. Luonteeltaan ooppera oli romanttinen, mutta sen mieli ja kieli, sen innostunut henki oli suomalaiskansallinen — ensi kerran taide-elämässämme! —, tavotteleva uutta omaperäistä, joka seuraavina vuosikymmeninä eri muodoissa puhkesikin esiin, ja sentähden saattaa sanoa, että Suomalainen ooppera oli meillä romanttisuuden ihana, kaunista huomenta lupaava päivänlasku.
Viiteselitykset:
[1] Vilho y.m. ottivat Porissa, missä teatteri alkoi toimensa, suomalaisen nimen, aluksi vain taiteilijanimenä. Tarpeetonta lienee sanoa, että nimenmuutos silloin herätti samanlaisen vastakaiun kuin joukkonimenmuutokset myöhempinä aikoina. Seurueen jäsenet eivät muka "kehdanneet pitää rehellisiä ruotsalaisia nimiään".
[2] Göteborgs handels- och sjöfartstidningin monivuotinen päätoimittaja, jona hän m.m. on saanut mainetta Victor Rydbergin jalomielisenä ja ymmärtävänä suosijana ja ystävänä.
[3] Suppea luonnekuvaus on Bergbomin kirjottama yksityisessä kirjeessä tekijälle. Ruotsinmieliset lehdet olivat niin pahoillaan Hedlundin suhteesta suomenmielisiin, etteivät edes maininneet hänen olevan kaupungissa.
[4] Esitelmän pääkohdat on painettu U. S:een 1872 n:ris 114 ja 115.
[5] Kts. E. N(ervander), Ensimäinen lehti Suomalaisen teatterin historiasta. H. S. 1906, n:o 255.
[6] Näytelmä on painettu Kirj. K:lehteen 1872, n:o 9.
[7] Toimittaja, kirjanpainaja O. Palander oli suomenkielen ja teatterin ystävä, vaikka hänen lehtensä oli ruotsinkielinen. — Kun Bergbom teatterin kanssa tuli Poriin, "oli Palander laatinut kolmipalstaisen, ylenpalttisen, intomielisen kirjotuksen, jossa hän ylisti yritystä melkein niinkuin yliopisto olisi perustettu, sanoi Kaarlo; mutta onneksi oli hän ajoissa saanut vihiä kirjotuksesta ja hänen onnistui estää sen julkaiseminen" (Emilie Bergbom rva Augusta af Heurlinille).