"Nuoressa suomalaisessa teatterissa tehdään hartaasti työtä", Bergbom itse kirjotti heinäkuun lopulla. Huolimatta seurueensa harvalukuisuudesta johtaja jo kesäkuulla oli pannut harjotukset alkuun, ja sitte niitä jatkettiin koko kesän ja syyskuullakin niin ahkerasti, että tuskin ainoakaan päivä kului hukkaan. Eräässä kirjeessä syyskuun keskivaiheilta tapaamme sanat: "Bergbom harjottelee väsymättömästi nuorta suomalaista teatterijoukkoa, joka päivä, arki ja pyhä, harjotellaan!" Mutta tietysti valmistuspuuhat eivät rajottuneet harjotuksiin. Niiden ohella tuli johtajan ajatella ohjelmistoa, se on valita ja suomennuttaa sopivia näytelmiä sekä hankkia pukuja y.m. varustuksia, joita ilman ei vaatimattominkaan teatteri tule toimeen. Näissä jälkimäisissä puuhissa oli Emilie sisaren käytännöllisyys ja toimeliaisuus ei ainoastaan tarpeen, vaan onnistumisen välttämättömänä ehtona, sillä paitse kokemusta puuttui Kaarlolta aikaakin kaikkeen, hän kun yhä edelleen pysyi Morgonbladetin aputoimittajana. Teatteriyrityksen ollen näin alulla se näet ei vielä kyennyt turvaamaan johtajalleen huoletonta taloudellista asemaa, taikka oikeammin Bergbom ei sitä pyytänytkään.

Kiitollisuuden osotukseksi Suomalaista seuraa kohtaan on katsottava, että Suomalaisen teatterin ensimäinen esiintyminen lukuisamman yleisön edessä tapahtui iltamassa 25 p:nä syysk., jolla seura alotti toimensa syyskaudella. Silloin esitettiin A. Rahkosen suomentama Müller von Königswinterin Kukka kultain kuusistossa (Sie hat ihr Herz entdeckt) nti Toikka pääroolissa ja sanotaan siitä: "Iloista oli nähdä, että vasta-alkavat näyttelijät lyhyellä harjotusajalla ovat saavuttaneet niin suurta tottumusta kuin he tässä näytelmässä osottivat." Samana iltana A. Almberg piti esitelmän seuran kolmivuotisesta elämästä ja tarkastaen seuran eri toimihaaroja hän draamallisiin harrastuksiin nähden tuli siihen päätelmään, että — joskin pääansio Suomalaisen teatterin perustamisesta on Kaarlo Bergbomin — seura kuitenkin osaltaan oli vaikuttanut, että tämä taidelaitos viimeinkin oli syntynyt.[4]

Valmistavat harjotukset päättyivät syyskuun kuluessa umpeen, ja oli seurueella silloin 27 kappaleen ohjelmisto, millä julkinen toimi oli alotettava. Se laskettiin riittävän 12 illaksi; mutta tietysti voitiin useita kappaleita antaa parikin kertaa. Toimen lähtökohdaksi oli järkevällä harkinnalla valittu Porin kaupunki. Asukasten enemmistö oli siellä puhtaasti suomalainen ja sen suhde ruotsinkieliseen yläluokkaan oli ylipäätään sovinnollinen, sillä niillä seuduin kielitaistelu ei vielä ollut leimahtanut liekkiin. Sitä paitse tiettiin, että varakkaassa kauppakaupungissa edellisellä vuosikymmenellä oli harrastettu näyttämöllistä taidetta ja että siellä sentähden oli jonkinlainen teatterikin. Otavan hotellin ylemmässä salissa oli näet seuranäytäntöjä varten rakennettu pieni näyttämö.[5] Kaikki tämä puhui Porin puolesta, ja toivo, että Suomalainen teatteri siellä vastaanotettaisiin sillä myötätuntoisuudella, joka on välttämätön jokaiselle laajemmista kansanpiireistä riippuvalle yritykselle, ei ollutkaan pettävä.

Helsingistä oli päätetty lähteä aamulla 4 p. lokak. Edellisenä iltana pitivät teatterin suosijat ja ystävät Uuden teatterin ravintolan yläkerrassa jäähyväiskekkerit näyttelijäseurueelle. Kutsujain puolesta Yrjö Koskinen lausui suomalaisen näyttämön ensimäisille edustajille ystävyyden ja kehotuksen sanoja sekä toivotti heille menestystä siinä tienraivaaja-toimessa, joka nyt oli alkava. Mutta tulevaisuuden tähden ei unohdettu mennyttä aikaa. Muistettiin näet rva Raatakin, tuota suomalaisen teatterin harrasta edistäjää, jota ilman tuskin olisi oltu missä oltiin, ja hänelle sähkötettiin tervehdys.

Ensimäinen näytäntö Porissa oli sunnuntaina 13 p. lokak. ja oli ohjelma — Tuokon kirjottama Alkajaisnäytelmä, Pilven veikko sekä Z. Topeliuksen Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu — kauttaaltaan kotimainen. Teatterisaliin oli kokoontunut enemmän väkeä kuin koskaan (puolisataa henkeä seisoi permannolla) eikä sittenkään kaikki pyrkijät päässeet sisään.

Loppusoinnullisiin jambeihin sepitetty Alkajaisnäytelmä oli sisällykseltään seuraavan tapainen.[6]

Ensiksi esiintyy Väinämöinen, joka kuultuaan uuden soiton oli palannut kuolemattomuuden mailta, tiedustellakseen, ken se oli joka kosketteli hänen kanteleensa kieliä; soitto soi kyllä, hän arveli, Suomen mieltä, mutta ei se sentään ollut entistä lajia. Näytelmätär neito vastaa sanoen olevansa lapsi Hellaan, ikuisen runouden ja taiteen maan tytär, joka voi luoda näkyviin henget ja elähyttää kuolleetkin. Hellaan kuoltua hän oli harhaillut raakalaisten maissa sytyttäen valoa jäljissään ja, kuultuaan runouden täällä Pohjolassakin olevan perisyntyisen niinkuin Hellaassa, hän oli tullut tänne käyttääkseen suomenkieltäkin soittaessaan. Riemastuen Väinämöinen silloin lausuu:

Oi tervetullut, tyttö Etelän,
Perille Pohjan, maahan kylmähän,
Laps' ihanainen maan sen lämpimän,
Miss' ihanuutta ilma leimuaa
Ja taiteen muodon ihmiselo saa!
Ei mieltäsi se mahda huolettaa,
Ett' olla vieras maassa siinä voisit,
Jonk' ilo, murhe lauluks' muodostuu.
Sen sydämelle tuntuu, niinkuin oisit
Lihastansa sa liha, luustaan luu,
Näytelmäsiltaas astu rohkeasti,
Kuvaile kansalleni hartahasti,
Mi jaloa on ihmiselämässä,
Tuo taidetaiallas myös näkyville
Naurettava se turhuus maassa tässä,
Mi harvennusta tuottaa ihmisille.
Siks' haltuus heitän kaunokantelen,
Luojalta sulle suojaa anelen.

Tämän sanottuaan Väinämöinen katoaa, ja Näytelmätär sulkeutuu katsojien suosioon, jonka lämmössä hento ja horjuva taide on vahvistuva ja päättää sanoilla:

Kevääsi sulle, Suomi, vihdoinkin
Koittaissa, maattuasi talven alla,
Ja henkes huokuessa kaikkihin
Elosi suoniin, armas, suosimalla
Siipeisi suojaan ota muakin!
Kukoistukses suo päivä-paistehella
Ujona kukkana mun kukkiella.