Tämä Viipurissa olo muodostui suotuisaksi, muunmuassa sen kautta että kymmeneen tilattavaksi tarjottuun näytäntöön otettiin pilettejä 220 markasta kutakin kohti. Bruttotulo 25 näytännöstä oli 16,166 mk. 60 p., se on noin 650 illalta. Vanhempien kappalten ohella annettiin seuraavat uudet: L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä Oma Toivoni[71] (Mein Leopold, 16/4) sekä K. Hämäläisen suomentamat Bellyn 1-näytöksinen ilveily Herkules (18/4), Lafontin 2-näytöksinen näytelmä Ohdakkeet ja laakeri (2/5) ja Hahnin 1-näytöksinen huvinäytelmä Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa (21/5). Ensin mainituista Vilho sanoo, että se "teki melkein furoren, en milloinkaan ole nähnyt Viipurin yleisöä niin innostuneena". Kavaluus ja rakkaus annettiin "madame" Aspegrenin ja Jeppe Niilonpoika Vilhon hyväksi. Laululintusessa debyteerasi 23/4 nti Landegren, joka tahtoi "täällä koettaa siipiänsä saadakseen uskallusta tulla oopperaan". Menestys lienee ollut huononlainen, koska nimeä ei useammin mainita. Nummisuutarit näyteltiin kaksi kertaa, mutta siitä oli huhuiltu, että se on raaka ja sentähden "porvarissäätyiset daamit" pitivät sopimattomana käydä komediaa katsomassa. Kappale esitettiin siis melkein yksistään miespuolisille katsojille! Muutoinkaan ei Viipurin "fiinimpi herrasväki" suosinut suomalaista teatteria, n.s. "rankilooshit" olivat useimmin tyhjät. — Samassa kirjeessä, jossa Vilho tekee tämän huomautuksen, on seuraava näyttämöelämää kuvaava piirre: "Kiitoksia paljo teatteriruoasta, jonka lähetit meille. Sen kautta säästyy meille monta, monta markkaa, sillä tätä ennen syötiin ruoat todellisesti — mitä ei näyttämöllä se kulissien takana(!)" — Viipurin ajan lopulla teatteri sai loistavan avustajan Ida Basilierissa, joka lauloi kaksi kertaa Jeannetten häissä (12/5 ja 14/5) täpötäysille huoneille. Kirjeistä näkyy, että Bergbom kerran kävi Viipurissa puheosaston luona. Myöhemmin Emilie Bergbom tuli sinne yhtyäkseen Ida Basilieriin Karlsbadin matkaa varten. Silloin päätettiin että Viipurista lähdettäisiin Mikkeliin, johon seuruetta oli pyydetty tulemaan. Samallainen pyyntö oli tullut Joensuustakin, mutta kun mikkeliläiset tarjosivat vapaan matkan sinne ja takaisin Lauritsalaan ja myöskin maksuttoman teatterisalin, noudatettiin heidän kutsuansa. Ettei kesälupaa saataisi, oli Vilholle "oikein mieleen, sillä raha-asiamme ei myönnä levon hetkeäkään". — Viimeinen näytäntö Viipurissa (Sirkka) oli 28/5 ja sen jälkeen matkustettiin Mikkeliin, jossa ajan tullen tapaamme väsymättömän seurueemme.

* * * * *

Olemme saapuneet puheosaston neljännen ja lauluosaston kolmannen vuoden loppuun ja syytä on luoda katsaus oloihin ja ehtoihin, joista suomalaisen näyttämön kehitys oli riippuvainen. Mitä yrityksen taiteelliseen puoleen tulee, on se jo edellisestä selvillä. Siihen nähden että oli miltei tyhjästä alotettu, oli aivan hämmästyttäviä tuloksia aikaansaatu eikä kellään ollut aihetta epäillä taiteellisen edistyksen jatkumista. Vähemmän ilahuttava ja toivorikas oli taloudellinen puoli.

Edellisistä vuosista tiedämme, että jokainen oli tuottanut tappiota ja että vaillinki kolmannen vuoden lopussa teki 25,383:50 markkaa. Nyt päättyneeltä ja seuraavalta (1872 perustetun kannatusyhdistyksen neljänneltä ja viidenneltä) vuodelta emme ole saaneet käsiimme seikkaperäistä tilinpäätöstä eikä sanomissakaan mainita semmoista julkiluetun. Näyttää siltä kuin olisi katsottu parhaaksi pitää yrityksen arveluttavaa kantaa läheisimpien salaisuutena. Emilie Bergbomin päiväkirjan mukaan olivat näytäntökautena 1875-76 tulot 97,092:21, menot 131,680:59 ja vaillinki siis 34,588:38 markkaa; mutta tähän sisältyy vain se mikä on tullut ja mennyt hänen käsiensä kautta eikä muuta kuin osa maaseututointa koskevaa. Mutta jos niinkin, emme voi ajatella että vaillinki, kaikki lukuunotettuna, olisi ollut vähempi, vaan voimme pitää varmana että kannatusyhdistyksen velka neljännen vuoden lopulla oli vähintäin 60,000 markkaa.

Syystä kun oli huomattu että oopperan tuottama tappio aina oli verrannollisesti suurempi, päätettiin keväällä panna toimeen erityinen kannatuskirjoitus sitä varten. Suomalaisen oopperan kolme ensimäistä vuotta, lausutaan kehotuksessa kirjoittamaan osakkeita, on näyttänyt, että kotimainen laulunäyttämö ei ole mikään harhakuva, jos se vaan saa kehittyä esteettömästi, tarvitsematta taistella lamauttavaa taistelua elämästä ja kuolemasta. Sen vuoksi vaatii sen taloudellinen pohja turvallisempaa perustusta.

"Tyydyttääkseen kohtuullisia vaatimuksia", sanotaan sitten, "täytyy oopperalla olla käytettävänään noin 2 ensi laulajatarta. 2 à 3 toista laulajatarta, 2 ensi tenoria, 2 toista tenoria, 2 ensi baritonia, 1 toinen baritoni, 1 ensi basso, 2 toista bassoa, varma, vaikka pienikin, orkesteri ja ainakin köörin perusjoukko. Kiitettävällä isänmaallisuudella ovat muutamat niistä taiteilijoista, jotka ovat työskennelleet Suomalaisessa oopperassa, luvanneet vastedes palvella sitä palkkiosta, joka on enemmän kuin puolta vähempi ulkomailla tarjona olevaa; niinikään on joukko innokkaita naisia ja herroja luvannut maksutta avustaa kööreissä, mutta oopperan monenlaiset tarpeet vaativat näiden uhrausten ohella rahallistakin apua yleisön puolelta. Eritoten on se orkesterin parannus, jota yleisön puolelta on vaadittu, aiheuttava menoja, joihin tarvittavat varat ainoastaan osaksi ovat saatavissa niistä enentyneistä tuloista, joita järjestetympi toimi tuottaa." —

Koska vuosittain tarvittaisiin noin 15 à 20,000 markkaa, kehotetaan kansalaisia merkitsemään 100 markan vuosilisiä, jotka suoritetaan neljänneksittäin kolmen vuoden aikana. Tämä kannatuskirjoitus tuotti 14,600 markkaa — tositeossa kunnioitettava tulos, mutta sittekin liian vähäinen oopperatoimen varmentamiseksi. Päin vastoin ahdinko kasvamistaan kasvoi, varsinkin kun menestymisen ehdot muutenkin vähenivät.

Taloudellisten vaikeuksien ohella oli Suomalaisella teatterilla kestettävänä toisiakin vastuksia, jotka yhä uhkaavammin astuivat esiin. Tarkoitamme lähinnä kateellista kilpailua "suuren teatterin" puolelta. Tiedämme jo ennestään että ruotsinmielisellä taholla karsain silmin katseltiin suomalaisen näyttämön voittoja ja että siellä sentähden oli vaadittu oopperaosaston perustamista vastapainoksi suomalaiselle. Tänä vuonna ja etenkin tänä keväänä oli siitä johtuva epäsovun suhde kärjistymistään kärjistynyt. Muistutuksia että ruotsalaisen teatterin, joka takavuosina puhenäyttämönä oli saavuttanut niin kauniita taiteellisia ennätyksiä, edelleenkin tulisi harrastaa ainoastaan tätä lajia näyttämöllistä taidetta, ei otettu kuuleviin korviin. Eikä sekään tosiasia että kotimaiset laulukyvyt melkein poikkeuksetta olivat omistaneet voimansa suomalaiselle oopperalle vaikuttanut asiaan. Ruotsinkielinen ooppera oli väkisinkin aikaansaatava — yhdentekevä tuliko taiteilijat vaikka kaikki ulkomailta hankkia. Olihan tällä puolella rahaa enemmän kuin toisella ja sen lisäksi suurin osa Helsingin yleisöä, tuota yleisöä, jolle suomenkieli ihanimpienkin sävelmien kannattamana oli jotakin vastenmielistä.

Syksyllä 1875 Ruotsalainen teatteri vihdoin oli saanut kotimaisen laulajattaren, rva Emma Engdahlin Turusta, jolla oli ei ainoastaan nuoruuden viehättävä ansiopuoli (23 v.), vaan myöskin kaunis sulava ääni. Opintoihin nähden hän kyllä oli keskeneräinen, mutta ei se estänyt yleisöä 19/11 kun laulajatar ensi kerran esiintyi Adinana Donizettin Lemmenjuomassa, riemulla tervehtimästä häntä ja tunnustamasta häntä teatterinsa primadonnaksi. Ja niin oli siis ruotsalainenkin ooppera olemassa ainakin näennäisesti korkeammassa merkityksessä kuin edellisinä vuosina, jolloin jo laulunäyttämöä oli harrastettu. Sanomme "näennäisesti", sillä kovin korkealle ei sittekään taiteen lippua nostettu. Arveltiin näet välttämättömäksi antaa musikaalisesti vakavampien oopperojen vaihdella keveitten ja kevytmielisten operettien kanssa ja niin seurasi esim. Lemmenjuomaa Lecocqin kuuluisa M:me Angotin tytär. Tämän suurta ihastusta herättäneen operetin jälkeen tuli Bellinin Unissakävijä, joka aiheutti ylempänä kerrotun hyökkäyksen Ida Basilieria vastaan, kun tämä uskalsi paremmin laulaa erään aarian samasta oopperasta! Ja että se oli vain vähäpätöinen alkuottelu, sen huomasi Helsingin sanomalehdistöstä tänä keväänä, jolloin muutoin valmistauduttiin vastaanottamaan sekä kotimaisia että ulkomaalaisia vieraita Suomen ensimäiseen ja vastaiseksi ainoaan "yleiseen näyttelyyn". Kansalaisten mielissä ei suinkaan vallinnut mikään rauhallinen juhlatunnelma, vaan epäsointu, johon paitse tässä puheena olevia seikkoja melkoisesti oli vaikuttanut pitkällinen väittely "kiitollisuuden velasta", jonka A. Ahlqvistin puhe Olavinlinnan juhlassa edellisenä kesänä oli aiheuttanut ja joka koko kevätpuolen oli riehunut sanomalehdissämme.[72]

Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistyksen vuosikokouksessa huhtikuun keskivaiheilla konsuli N. Kiseleff luopui johdosta ja sijaan valittiin viisimiehinen johtokunta, jonka huomattavimmat jäsenet olivat lääketieteen tohtorit C. F. Wahlberg ja W. Grefberg. Edellinen hieman tunnettu kirjailijana, jälkimäinen kuuluisa häikäilemättömästä ruotsinkiihkoisuudestaan. Uuden johtokunnan aikeista ilmaantui pian tietoja sanomiin. Oopperaa oli jatkettava ja entistä tarmokkaammin; eikä varoja puuttunut. Eräs yksityinen pohatta oli muka lahjoittanut 40,000 markkaa ja samalla oli päätetty kerrassaan nujertaa eli "tappaa" suomalainen ooppera. Toiset puhuivat kauniimmin "vapaasta kilpailusta", mutta se oli naurettavaa — niin erilaiset olivat kilpaehdot.