Ruotsalaiselle teatterille suotu avustus yleisistä varoista käsitti nimittäin seuraavat määrät:
Valtioapu teatteriseurueelle….. Smk 12,000;—
" jonka käytäntö riippui " 8,000:—
kenraalikuvernöörin
määräyksestä
" orkesteria varten " 12,000:—
Koronvapaus 100,000 mk:n lainasta " 5,000:—
" 120,000 " " " 6,000:—
" 50,000 " " " 2,500:—
S:ma 45,500:—
Tätä laskelmaa vastaan väitettiin kyllä ruotsalaiselta taholta, että oli väärin ottaa lukuun maksamattomat korot, ne kun tulivat teatteritalon hyväksi; mutta tositeossa ne sittenkin muodostivat suuren avustuksen kannatusyhdistykselle, koska vapautus korkojen maksamisesta teki talonyhtiölle mahdolliseksi tyytyä saman verran vähempään vuokraan. Sitä paitse sama yhtiö oli myöntänyt kannatusyhdistykselle 3,000 mk. maksuna keisarillisesta aitiosta. Ainoa määrä, joka ei ollut täysin varma, oli kenraalikuvernöörin määräyksestä riippuva, se kun saattoi jäädä käyttämättä — vaikkei semmoista koskaan kuultu.
Suomalaisella teatterilla taasen oli:
Valtioapua teatteriseurueelle Smk. 8,000:—
" orkesterille " 8,000:—
Koronvapaus Arkadiayhtiölle
annetusta 60,000 mk:n lainasta " 3,000:—
S:ma 19,000:—
Kun tähän yleisistä varoista myönnetyn avustuksen erilaisuuteen tulee, että ruotsalainen yleisö varakkaampana helposti voi suoda ja todella soikin teatterilleen kaksi kertaa suuremman kannatuksen (ruotsalaisella olikin jo, sanottiin, 40,000 mk. kannatusta; suomalainen toivoi saavansa 20,000), että toinen toimi kaikin puolin mukavassa, toinen ränstyneessä, akustisesti epäedullisessa teatterissa ja lopuksi että onnellisemmalla kilpailijalla oli pääkaupungin lukuisa hienosto puolellaan, niin — oliko järkevää puhua vapaasta kilpailusta! Mihin kilpailu välttämättömästi oli johtava ja mitä se oikeastaan merkitsi, lausutaan eräässä Morgonbladetin johtavassa (31/5):
"Varmuudella voidaan ennustaa, että kilpailu kahden oopperan välillä Helsingissä on vievä toisen tai toisen, kenties molemmat perikatoon. Ruotsalaisen oopperan perustaminen tietää sentähden avonaista hyökkäystä jo olemassa olevaa Suomalaista oopperaa vastaan, sitä enemmän hyljättävä, kun tarkoitus on hävittää kotimaisten taiteilijain kannattama taidelaitos.[73] Olemme vakuutetut siitä, että kaikki kotimaisen taiteen ystävät tuskissaan näkevät semmoisen lopputuloksen mahdollisuuden. Ainoastaan häikäilemättömyys ja ahdas puoluekäsitys, joka ei voi tunnustaa jokaista jaloa uhrautuvaa työtä taideharrastustemme hyväksi, saattaa hyväksyä sentapaisia suunnitelmia — jos niitä todella on olemassa."
Muutoin kirjoittaja, jonka mielestä ainoastaan yksi ooppera Helsingissä oli mahdollinen, huomauttaa siitä nurinkurisuudesta, että valtio kannattaa kahta yritystä, joiden kilpailu on haitaksi itse sille päämäärälle, jota avustus tarkoittaa, ja ehdottaa että asetettaisiin jonkunlainen ylijohto, jonka asiana olisi katsoa ettei valtioapua ilmeisesti käytetä päätarkoitusta, taiteen edistämistä vastaan. Tämä itsessään järkevä ajatus että valtiolla olisi jotakin sanottavaa asiassa ei haihtunut aivan tyhjiin, vaikkei se toki hedelmääkään tuottanut. Siitä enemmän vastedes.
Vielä lisättäköön sekin "epäsoinnun" ilmiö, että tänä keväänä ensiksi syntyi julkinen hajaannus ylioppilaslaulajien kesken. Suomenmieliset laulajat tyytymättöminä laulunjohtajan vastahakoisuuteen ottaa ohjelmistoon suomalaisia lauluja perustivat oman laulukunnan. Tämä tapahtuma, joka nykyään tuntuu niin luonnolliselta, herätti sekin aikoinaan "pahaa verta" ja eräästä kirjeestä näkyy, että niin kaukana kuin Pietarissa eräs virkamies, kun häntä kehotettiin avustamaan suomalaista oopperaa, vastasi: "ennen olisin mielelläni sen tehnyt, mutta kun fennomania on aikaansaanut hajaannuksen ylioppilaslaulajien kesken, niin en minä" — —(!) Tässä ilmenee kaikessa naivisuudessaan kiihtyvän puoluekiistan vaikutus ihmisiin. "Ennen mielelläni, mutta kun se tai se seikka (jolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen teatterin kanssa) on tapahtunut, niin en minä anna avustusta — enkä edes mene sitä katsomaan!"
Puhenäytännöissä (122) näyteltiin 53 kappaletta:[74]