Samaan aikaan kun hallituksen asettama toimikunta tarjosi yleisölle tilaisuutta esiintuoda mielipiteensä fusioonikysymyksessä, tuli teatteriasia valtiopäivilläkin keskustelun alaiseksi. Helmikuulla oli näet Iisalmen tuomiokunnan edustaja Pekka Kumpulainen esiintuonut anomuksen, joka pääosaltaan kuului näin:
"Hartain toivoni olisi, että hallitus, katsomatta muuhun kuin taiteen vaatimuksiin, ottaisi kotimaista taidetta suojellakseen, ja että ne varat, jotka nyt käytetään aseiden hankkimiseksi kahdelle kilpailijalle, käytettäisiin yhden ainoan tarkoitusperän saavuttamiseksi. Ylen harvoin ilmaantuu suuremmissakaan kansoissa mies, jonka taito ja nero olisi verrattava nykyisen Suomalaisen teatterin johtajaan. Tätä onnen sattumaa meillä pitäisi käyttää, ja nöyrin pyyntöni arvoisalle säädylle olisi, että sääty suostuisi pyyntöön, että hallitus ottaisi sopivilla varoilla tukeaksensa yhtä ainoata kansallisteatteria, jonka toimet taiteellisuuden ja siveellisyyden puolesta olisivat uskotut edesvastauksenalaiselle miehelle. Ja jos tällainen yksi yhteinen kansallisteatteri hallituksen myötävaikutuksella toimeenpannuksi tulisi, sen vaikutus ja käytäntö toistaiseksi sovitettaisiin niin ja sillä tapaa: että puheosastossa käytettäisiin ruotsin- ja sitä vastoin oopperassa (lauluosastossa) suomenkieltä, joten molempain eri-ajattelevain kansanluokkain välillä kaikki riitaisuus poistetuksi tulisi ja niin kumpikin, ruotsin- kuin suomenkin, kieli toisensa suhteen edustetuksi ja tasa-arvoon saatetuksi. Paitse eräissä sattuvissa tapauksissa voi kummankin osaston tehtävät yhdellä kielellä ruotsiksi tai suomeksi kunkin eri tilaisuuden mukaan käyttää."
Yleisen Valitusvaliokunnan mietinnöstä otamme vain sen tiedon, että Suomalaisen teatterin puhe- ja lauluosastot yhteensä "viiden vuoden kuluessa olivat tulleet 80,000:en markan suuruiseen nimelliseen velkaan; mutta kun tästä summasta luettiin pois noin 25,600 mk, johonka määrään tarkkalukuisen ilmoituksen mukaan on olemassa vakuutta velkakirjoissa ja muissa vastikkeissa; kun sen lisäksi valiokunnalle annettujen tietojen mukaan vähintäänkin 28,000 mk näiden vuosien kuluessa Suomalaisen teatterin varoista oli käytetty matkarahoiksi kolmelle lyyrilliselle ja neljälle draamalliselle taiteilijalle sekä opetustuntien y.m. kustantamiseksi ja teatterivaattehiston y.m. ensimäinen hankkiminen oli vaatinut vähintäänkin 10,000 mk, niin ei voinut katsoa peräti suureksi todellista vaillinkia — — varsinkin jos otettiin lukuun sekin seikka, että Suomalainen teatteri oli saanut vähemmän yhteistä raha-apua". Mietintö päättyi ehdotukseen, että säädyt anoisivat:
"että ne rahamääräykset, joita valtio voi antaa näyttämötaiteen hyväksi meidän maassamme, armossa suotaisiin vastedes ehkä perustettavalle takausyhtiölle, joka ottaisi kannattaaksensa ruotsalaisesta puheosastosta ja suomalaisesta oopperasta yhdistettyä kansallisteatteria Helsingissä, jossa teatterissa kuitenkin erinäisissä tapauksissa myöskin lyyrillisiä kappaleita voitaisiin näytellä ruotsiksi ja puhenäytelmiä suomeksi." — Mietintöä seurasi kaksi vastalausetta, joista toinen Pippingsköldin allekirjoittama hylkäsi koko anomuksen ja toinen A. H. Chydeniuksen, A. A. Lindbergin, N. O. Nordenskiöldin, Frans Törnrothin ja V. Öhbergin tekemä samalla kun se niinikään hylkäsi anomuksen ehdotti, että säädyt lausuisivat "arvelevansa hallituksen menettelevän viisaimmin, jos se pysyisi mitään osaa ottamatta teatteri-yrityksiin". —
Mietintö aiheutti kaikissa säädyissä pitkiä keskusteluja, joissa puollettiin samoja vastakkaisia mielipiteitä kuin ennen sanomalehdistössä ja joihin nähden yleisesti soveltuu hra Ahlströmin lausunto Porvarissäädyssä, että "vaikka isä Jumala itse olisi esiytynyt puhujana, ei se olisi vaikuttanut asiaan". Huhtikuun 24 p. mietintö hyväksyttiin pappissäädyssä 17:llä äänellä 12 vastaan ja talonpoikaissäädyssä 37 äänellä 13 vastaan, mutta hyljättiin ritaristossa 53:lla 11 vastaan ja porvarissäädyssä 30:llä 9 vastaan.
Kaikki riippui siis ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön vuosikokouksesta, joka oli pidettävä 9 p. toukok. Jotkut kokemattomat ehkä toivoivat jotakin, kun muistelivat että yhtiön ensi §:ssä sanotaan sen tarkoituksena olevan etupäässä edistää kotimaista näyttämötaidetta, että suuri osa niitä, jotka nykyään kannattivat suomalaista näyttämöä, oli ennen ollut ruotsalaisen kannatusyhdistyksen jäseniä ja että varsinkin valtiopäivillä usein oli lausuttu luonnollisena asiana että se kannatusyhdistys, joka tarjoaa korkeamman vuokran saa teatterin käytettäväkseen; mutta maailman menoon perehtyneemmät eivät antautuneet turhaan luuloon, että asia ratkaistaisiin puolueettomasti. Olihan tiettynä että ruotsikiihkoiset edellisinä kuukausina olivat ostaneet ja keränneet yhtiön itsessään arvottomia osakkeita puoluelaistensa käsiin ja todistihan ylempänä mainitun uuden ruotsalaisen kannatusyhdistyksen synty, että rahoja ei säästetty. Tositeossa kävikin niin, että vuokrakysymys ratkaistiin konsuli L. Borgströmin kirjallisen esityksen mukaan, jossa hän mainitsemattakaan fusioonipuuhista ehdotti, että yhtiökokous vuosiksi 1878-81 vuokraisi teatterin ruotsalaiselle kannatusyhdistykselle ja jättäisi johtokunnan asiaksi määrätä vuokran katsoen siihen kuinka yhtiön voimassa pysyminen vaatii. Ilman pitempiä väittelyjä ehdotus hyväksyttiin (615 osaketta 48 vastaan), ja niin oli fusiooniyritys rauennut!
Pari päivää myöhemmin O. D(onner) lausui Morgonbladetissa:
"Ruotsalainen kannatusyhdistys, joka tarjosi noin 13,000 mk alhaisemman vuokran, sai Uuden teatterin, ilman että aikaa oli edes lukea toisaalta tehtyjä tarjouksia. Jos tähän verrataan Suomalaisen teatterin tarjous, että se, jos se saisi vuokrata teatterin, antaisi ruotsalaisen kannatusyhdistyksen käyttää teatteria 100 näytäntöä varten, taikka fusiooniehdotus, niin esiintyy paljas totuus, että ne, jotka ovat määränneet Uuden teatterin kohtalosta, ehdottomasti eivät tahdo tietää mistään välittelystä, ehdottomasti vastustavat yhteistyötä suomalaisuuden edustajain kanssa. Kotimaisen näyttämötaiteen — sen jota varten alkuansa valtioavut rakennuslainojen muodossa annettiin ja jota yleisökin avusti — työnsi syrjään kaiken muun hylkäävä mieltymys ei-kotimaiseen. Toisin sanoen selvä määräys teatteriyhtiön säännöissä yksinkertaisesti kumottiin."
"Me kysymme: onko sillä teatteriyleisöllä, joka mistä hinnasta hyvänsä taistelee puhtaasti ruotsalaisen teatterin puolesta Helsingissä, vähintäkään oikeutta tässä kohden pitää harrastustaan isänmaallisena? Meidän mielestämme se ei voi vaatia itselleen tätä nimeä."
Ja kumminkin oli tuota fusioonikysymystä jauhettu koko kolme kuukautta. Kuinka tuskallinen aika oli Bergbom-sisaruksille, näkee Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista teemme otteita: