"Armahani! Ei vielä koskaan ole kylpyaika rientänyt niin nopeasti kuin tämä. Mutta täkäläiset seudut tasanko- ja alppiluonnon, Saksan ja Itävallan, rajalla tarjoavatkin tavattoman rikasta vaihtelua. Mieltäkiinnittävimmät 'havaintoni' näinä viimeisinä kahtena viikkona ovat kuitenkin, omituista kyllä, olleet — taiteellista laatua."

"Toinen oli Mozartin satavuotisjuhla Salzburgissa, joka vietettiin kolmena päivänä, heinäkuun 16, 17 ja 18. Requiem, Figaron häät, G-moll symfonia j.n.e., kolme konserttia ja yksi teatterinäytäntö. Olin sitä ennen käynyt Salzburgissa (sinne on ainoastaan kahden tunnin rautatiematka) saadakseni pilettiä, mutta vastaus oli 'kalpea ei'. Monta tuhatta oli jo ilmottautunut saamatta pilettiä. Ei ollut siis muuta kuin alistuminen edessä, mutta kuitenkin pyysin että minua muistettaisiin, jos sattumalta joku piletti ehkä jätettäisiin takaisin. Vanha teatterionneni ei nytkään kieltäytynyt. Juuri kun olin menemäisilläni pois, toi postiljoni kirjeitä. Yhdessä niistä oli peruutus, ja minä sain pilettini."

"Unohtumaton oli Requiemin vaikutus Salzburgin mahtavassa tuomiokirkossa. Konsertit olivat kyllä mieltäkiinnittäviä ja Figaron häissä myötävaikutti Saksan etevimpiä taiteilijoita, mutta ne kalpenivat Requiemin rinnalla. Tunnelma oli ihmeellinen. Täällähän Mozart oli syntynyt, täältä olivat hänen lapsuudenvaikutelmansa, ja kuvastuuhan tämä hymyilevä, lempeä, iloinen luonto hänen taiteilijaluonteessaan. Tiedäthän kuinka laajaperäinen taiteilijaihailuni voi olla. Voivathan kaikki uudenaikaiset ihastuttaa minua, Meyerbeer samoin kuin Wagner; Verdiäkin, joka alkuaan oli minulle niin vieras, olen oppinut ymmärtämään. Mutta sydämeni on Sarastron ja Paminan, donna Annan ja don Juanin luona. Kolmantena juhlailtana, kun Figaro esitettiin, olin valitettavasti niin tylsistynyt musiikista, juhlapuheista, alkajaisrunoista ja kävelyistä, että minä, suoraan sanoen, koko illan taistelin unen kanssa. Salzburgin kunniaksi voidaan sanoa, että vaikka yli 10,000 juhlamatkustajaa oli tullut saapuville, hinnat eivät olleet kinnatut niinkuin ne esim. kuuluvat tänä vuonna olevan Bayreuthissä, johon mielelläni lähtisin, kun nyt olen niin lähellä. Eihän itse matka ole kallis. Mutta ensiksikin sanotaan hintojen hotelleissa olevan suorastaan mielettömiä, ja toiseksi kuuluu siellä olevan niin hävytön pilettikeinottelu vallalla, että mahdollisesti täytyisi palata mitään näkemättä. Paras on olla kuulematta Parsifalia ja tyytyä hänen rakkaaseen pappaansa Lohengriniin (vai onko se nyt Parsifal, joka päin vastoin on Lohengrinin isä? — Wagnerilainen sukuluettelo on aina sekava)."

"Ja sitte toinen taiteellinen 'Ausbeute'. Onnellisesta sattumasta olen nähnyt nukketeatterissa — Faustin — tuon vanhan, oikean Faustin 'Puppenspielin', joka alkumuodoltaan polveutuu uskonpuhdistuksen aikakaudelta ja joka antoi Goethelle ensimäisen herätyksen hänen maailmanrunoelmaansa. Minä hieroin kauppaa Führerin, oppaan, kanssa, joka tavallisesti seuraa minua retkilläni. (Hän on etevä sitransoittaja.) Minä tahdoin saada hänet määräpäiväksi. 'Ei sovi — sinä päivänä en voi tulla, sillä silloin on suuri 'Kirchweihe' (kirkonvihkimisen muistojuhla) Grossgmainissa ja minun täytyy siellä soittaa sitraa'. Kun olin utelias näkemään Kirchweihejuhlan, jossa kirkollinen ja maallinen meidän protestantisen mielipiteemme mukaan niin omituisella tavalla sekotetaan yhteen, lähdin sinne. Paikkakunta on Itävallan rajalla, niin että puoli kylää (Grossgmain) on itävaltalainen ja toinen puoli (Kleingmain) baijerilainen. Kirjavaa kansanelämää. Juhlakulkueita, markkinavilinää, messua, tanssia, sitran ja kitaransoittoa, vasta ripillelaskettujen lasten kirkollisia lauluja, oivallista tyrolilaista viiniä ja myöhemmin yön tullessa (se episodi jäi kuitenkin minulta näkemättä) asiaankuuluva tappelu itävaltalaisten ja baijerilaisten 'Buain' (poikain) välillä. Paraillaan kävellessäni sinne tänne näin suuren teatteriplakaatin ja siinä ilmotettiin — Faust. Huomasin sitten että oli puhe marioneteista, nukeista. Luulin että saisin nähdä jonkunlaisen 'adaption', mukailun, Goethen Faustista. Mutta ei! Se oli kuin olikin se vanha rehellinen Puppenspiel, joka on säilynyt näissä alppien sopukoissa. Ilveilijä, Kasperle, nauratti yleisöä halpamaisilla sukkeluuksillaan koko sen ajan kun juhlallinen toiminta kesti. Muutamat kohdat olivat, niin sanoakseni, omituisen luonnonrunollisia. Faust ja Mefisto ovat tehneet välikirjan 24 vuodeksi. Mutta jo kahdentoista vuoden kuluttua Mefisto vaatii oikeutensa, sillä 'hän on palvellut Faustia sekä öin että päivin'. Faust koettaa silloin vapautua hurskaan petoksen kautta. Hän saa Mefiston lupaamaan täyttää yhden toivomuksen. Faust pyytää silloin Pietarinkirkon ristin Roomasta. Hän luulee, että Mefisto ei voi sitä hankkia. Mutta Mefisto toimittaa sen paikalle. Faust huomaa kuitenkin, että jotakin puuttuu ja se on [kirjaimet] J.N.R.J. (Jesus Nazarenus Rex Judaeorum). Samassa kun hän mainitsee nämä sanat, Mefisto katoaa ja Faust on pelastettu. Mutta Mefisto asettaa viekkauden viekkautta vastaan. Hän loihtii esiin Helenan, Faustin vaimovainajan. Faust heittäytyy hänen syliinsä, mutta syleilee hänen sijastaan Mefistoa ja on nyt auttamattomasti kadotettu. Olin hyvin utelias näkemään, kuinka ilveilijä Kasperle saataisiin mukaan loppukatastrofiin. Mutta se tapahtui sangen näppärästi. Kasperle esiintyy yövahtina. Faustin tuskallisesti odottaessa että kello lyö 12, jolloin hänen aikansa on ohi, tulee Kasperle ja huutaa ensin 10, sitten 11 ja viimein 12, joka kerta laulaen yövahtilaulun siihen kuuluvine koomillisine lirityksineen ja juoksutuksineen, jotka saivat kuulijat nauramaan kikahtuakseen. — Olin elänyt melkoisen jakson teatterihistoriaa vaatimattomassa ravintolasalissa. Minulle kävi jotenkin selväksi minkälaiset nuo 'Haupt- ja Staats-actionit' olivat. Ne esittivät jotakuinkin samoja seikkoja niin, että ihmisiä esiintyi marionettien sijasta. Nämä nuket olivat muuten melko kookkaita — metrinkorkuisia. Johtaja osotti todella hämmästyttävää kykyä johdonmukaisesti suorittaessaan eri roolit. Olin olettanut, että ainakin kuusi henkilöä oli ohjaamassa nukkeja; todellisuudessa oli niitä vain kaksi: johtaja ja hänen vaimonsa."

Tuskin oli Bergbom lähtenyt kotimatkalleen — se tapahtui 31/7 — kun häntä kohtasi seikkailu, joka oli sangen kiusallinen ja viivytti hänen matkaansa kokonaisen viikon, vaikka se lopulta päättyi onnellisesti. Hän oli näet menettämäisillään matkatavaransa ja -rahansa.[125] — Berlinistä Bergbom 15/8 ilmotti olevansa valmis tulemaan kotia, mutta hän viipyi kuitenkin vielä pari päivää nähdäkseen "tuntemattoman kirjailijan uuden draaman 'Gleiches Recht', josta paljon puhuttiin". (Tuntematon oli Richard Grelling, joka kiivaana naturalistina oli asettanut koko myrskyisen työmieskohtauksen näyttämölle.)

* * * * *

Virkistävän matkansa jälkeen Bergbom oli tavallista paremmissa voimissa, kun syyskauden työ alkoi. Samoin oli näyttelijäinkin laita, jotka olivat nauttineet lepoa, sitte kun he taikka osa heistä (rva Leino, neidit Finne, Kunnas, Sainio ja Stenberg sekä hrt Leino, Sala, Kallio ja ehkä joku lisäksi) oli kesäkuulla antanut 4 näytäntöä Jyväskylässä, 3 Mikkelissä ja 6 Kuopiossa. — Näytännöt alkoivat kolmella kansannäytännöllä (Papin perhe y.m.) 6/9-13/9, jonka jälkeen 16/9, tuli ensimäinen uutuus, Anni Levanderin suomentama E. Wildenbruchin 4-näytöksinen Leivonen (Aukusti Langenthal — Sala, Herman — Weckman, Lene — Olga Finne, Schmalenbach — Rautio). Näytelmä, joka vuotta ennen oli ensi kerran näytelty Berlinissä, saavutti, niinkuin enimmäkseen uudenaikaiset vieraat kappaleet, keskinkertaisen menestyksen: se esitettiin 4 kertaa. Kertaa useammin meni toinen uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama L. Fuldan 3-näytöksinen Työlakko (Das verlorene Paradies) — ensi-ilta 30/9 —, joka samoin kuin Leivonen edusti sitä yhteiskunnallis-kansanvaltais-naturalistista suuntaa, johon Saksan draamankirjoittajat ikäänkuin käskystä heittäytyivät 1890-luvun alussa. Näyttämölleasettamiseen katsoen ansaitsee mainita, että Fuldan näytelmässä ensi kerran nähtiin näyttämöllä tehdas käynnissä, niin että lakon syntyessä sanan mukaan "pyörät pantiin seisomaan".

Sitte tuli kotimaisten uutuuksien vuoro, joista ensimäinen oli Martti Vuoren esikoinen, 3-näytöksinen näytelmä Ihmisten tähden. Tekijä, maisteri M. Bergh, virkamies valtiosihteerin virastossa Pietarissa, oli ottanut kappaleessaan kuvatakseen "helsinkiläisiä" oloja, miten muuan asessori (Raunio) joutuu taloudelliseen häviöön ja epätoivossa murhaa itsensä — kevytmielisen, tuhlaavan rouvansa tähden. Jo helmikuulla hän oli lähettänyt teoksensa Bergbomin tarkastettavaksi, ja oli tämä kirjoittanut siitä muun muassa seuraavat sanat:

"Näytelmänne on minua suuresti miellyttänyt. Kun sanon miellyttänyt, en juuri tarkota draamanne kuivaa pessimismiä, joka tuntui hyvin masentavalta. Enemmän sitten dialoogia, joka on erittäin sujuvaa, ja kohtauksien ryhmittämistä, joka on taitavasti sommiteltu. Kipein kohta on Betyn [rva Raunion] luonne — se kaipaa psykoloogista syventämistä. Onko hän vain hupakko vai myöskin daimooni?" —

Sittemmin tekijä Bergbomin kirjallisten ja suullistenkin neuvojen mukaan ainakin joissakin kohden korjasi kappalettaan. Kun se esitettiin 16/10 täydelle huoneelle, menestys näytti melkoiselta — Leino (Raunio) ja rva Rautio (rva Raunio) näyttelivät oivallisesti — ja saapuville tullut tekijä huudettiin esiin; mutta kritiikki väitti, että kuvaus ei vaikuttanut täysin todelliselta eikä alkuperäiseltä, ja näytäntö uudistettiin vain kaksi kertaa. Emilie kirjoitti 19/10: "Olemme vähän alakuloisia sen kovan ja väärän arvostelun johdosta, joka on kohdannut näytelmää Ihmisten tähden — emmekä me ainoastaan, vaan moni muukin (asianymmärtävä) on hyvin pahoillaan."