Verraten yksinkertaisilla keinoilla Bergbom on saanut paljon aikaan. Sijottamalla kaksi kuvaelmaa Suomelaan, yhden sakaristoon ja yhden Vääksyyn ja muuttamalla lopun — sekä totta kyllä myöskin keksimällä rouvat, rovastin, imettäjän ja saarnaavan kerjäläisen[133] [kerjäläismunkin sijaan] — hän on tehnyt toiminnan kulun luontevammaksi, vaihtelevammaksi ja täyteläisemmin perustelluksi; kokonaisuus on menettänyt toiselta puolen novelli- [ensi laitoksen ensi kuvaelma kravustusretkineen on novellia!] ja toiselta puolen oopperamaisuutensa [ensi laitoksen viime kuvaelma tulipaloineen on oopperaa!] ja tullut murhenäytelmäksi, jolla on yhtä selvä expositsiooni kuin välttämätön kauhea loppu.[134] Siten Bergbom suurella teatterintuntemuksellaan ja luontaisella draamallisella aistillaan on vaikuttanut näytelmän muodostumiseen. Mutta tunnustamalla tämän emme tahdo vähentää Numersin osuuden arvoa. Vuoropuhelu, jonka dramaattisuus, luontevuus ja vilkkaus on runoteoksen pääansioita, ja samalla tietysti useimmat siinä tavattavat hienot, henkevät käänteet ovat hänen käsialaansa. Sen näkee 1891 vuoden alussa syntyneestä käsikirjoituksesta, joka on alkuperäisenä säilynyt. Sitäkin Bergbom on vielä korjannut, mutta pääasiallisesti hän on vain lyhentänyt taikka kokonaan pyyhkinyt repliikkejä (joskus koko jaksojakin) ja ainoastaan poikkeukselta kirjoittanut joitakuita lyhyitä lauseita sijaan. Tässäkin hän on pitänyt silmällä samaa päämäärää kuin muissakin korjauksissa, se on selvyyttä, johdonmukaisuutta, draamallista lyhyyttä, täsmällisyyttä, sattuvuutta. Mutta tämän lisäksi emme voi olla mainitsematta että näytelmässä vallitseva erinomaisen raitis ja alkuperäinen lausuntatapa oikeastaan ei ole enemmän Numersin kuin Bergbominkaan, vaan suomentajan — Niilo Salan — ansio. Asian laita on näet semmoinen, että vaikka Numersilla on lennokas fantasia ja synnynnäinen taipumus draamalliseen runouteen ja hän siis kykeni antamaan henkilöitten puhella sujuvasti, ei hänellä ollut kehittynyttä, alkuperäistä kieli- ja tyyliaistia, vaan kirjoitti hän sivistyneitten pohjalaisten tavallista puhekieltä — ilman mitään kirjallista leimaa. Hän on siinä kohden yhtä vähän kuin draaman rakentamistaidossa kohonnut taiteellisuuden asteelle, minkä jälkimäisen seikan hän enemmän kuin yhden kerran on kirjeissään avonaisesti tunnustanut. Mutta juuri sentähden että Numersin luontoperäinen kyky oli semmoinen kuin tässä on sanottu, oli hänelle ja oli Suomalaiselle teatterille onneksi, että yhteistyö hänen ja Bergbomin välillä syntyi. Valitettavaa on vain se, että heidän hyvä välinsä rikkoontui, sillä senlaatuinen onnellinen sattuma kuin heidän yhtymisensä ei ollut toiselle eikä toiselle uudestaan odotettavissa eikä se todellisuudessa kummallekaan uudistunut. Se joka siitä enimmin kärsi oli kansallinen näyttämömme.
Kesäisen kylpymatkan jälkeen Ida Aalberg oli viettänyt syyskuun Barösundin tienoilla ja vasta sieltä palattuaan hän suostui näyttelemään Kirstiä, johon rooliin ei ketään toista oltu tahdottu ajatellakaan. Lokakuu meni sitte harjotuksiin ja muihin valmistuksiin, ja ensi-ilta oli 30/10. Huone oli kukkuroillaan, ja innostus kasvoi kasvamistaan, purkautuakseen mitä lämpimimpiin suosionosotuksiin näyttelijöitä ja johtajaa kohtaan; Numers ei ollut saapuvilla. Ja loistava, ehkä kaikki teatterin entiset voitot varjoon saattava menestys oli täysin ansaittu. Näytelmä, joka harvinaisessa määrässä tyydyttää n.s. näyttämöllisiä vaatimuksia, oli tietenkin suurimmalla huolella näyttämölle pantu, ja näytteleminenkin oli mitä parasta meillä on nähty. Ida Aalberg loi ylpeästä, intohimoisesta Kirsti Flemingistä suurisuuntaisen traagillisen ilmiön, joka kohta tunnustettiin seisovan hänen mainioimpien rooliensa rinnalla, ja varsinkin loppukohtauksissa hänen esityksensä oli verrattoman tehokas. Mutta muutkin pääroolien esittäjät kohosivat kukin kykynsä huipulle, niin Axel Ahlberg Klaus Kurkena, hän kun osasi liiottelematta kuvata tämän tulisen, hermosairaan ritarin luonteen, niin rva Rautio hiljaisena Elinana, Weckman Uolevina, Lindfors rovastina ja Leino kerjäläisenä, naamioituna Munkaczyn Kristuskuvan mukaan. Jopa ansaitsevat edellisten mukana vielä mainitsemista Lattu lukkarina ja nti Stenberg imettäjänä. — Niin, kiitettävä oli näytännön taiteellinen puoli, mutta kumminkin erehdyttäisiin, jos luultaisiin että se yksinänsä määräsi vaikutuksen laadun ja syvyyden. Ei, kyllä siinä oli yhtä tärkeänä tekijänä kappaleen kotimaisuus. Ensi kerran nähtiin näin etäisiltä ajoilta kuvaelmia, jotka tuntuivat historiallisesti todellisilta. Ehkä olikin sisustus Laukon salissa upeampi kuin mitä meillä keskiaikana nähtiin ylimystenkään asunnoissa, mutta värikkäiden pukujen ja elämäntapojen muinaisen sävyn viehätys suli omituisesti yhteen sen lämpimän tunnelman kanssa, jonka yksistään nuo nimet: Vesilahti, Kangasala, Vääksy, Suinula j.n.e. salaperäisellä lumouksella virittivät. —
Kuinka ehdoton Elinan surman näyttämömenestys oli, todistaa se tosiasia, että 10 ensimäistä iltaa tuotti keskimäärin 1,170 mk 55 p. Näyttelemistä olisi tietysti jatkettu yhtä mittaa, jollei Ida Aalberg tehtyään matkan Porvooseen olisi sairastunut. Joulukuulla näytelmä meni vielä 3 kertaa, tammikuulla 4 ja toukokuulla 7 (Tampereella 3, Hämeenlinnassa 3, Helsingissä 1), joten se siis ensi näytäntökautena esitettiin kaikkiaan 24 kertaa! Viimeinen tammikuun näytäntö 22/1 annettiin Numersin hyväksi.[135]
Emme tiedä tuliko yleisö sitä ajatelleeksi, mutta kieltämättä henkevä oli johtajan päähänpisto synkän, traagillisen Elinan surman jälkeen toimittaa näyttämölle semmoinen vastakohta kuin Shakespearen Kesäyön unelma, maailman hienoin, runollisin komedia. Se näyteltiin ensi kerran 20/11. Näyttämöllepanoon nähden ei oltu vaivoja säästetty, vaan oli Arkadiaan luotu Etelän taikametsä, täynnä keijukaistanssia ja haltiain kujeita, joilla suuren runoilijan huumori on ympäröinyt neljän lemmestä hullaantuneen sydämen seikkailut harhaluulojen maassa. Tavoteltu ja onnellisesti saavutettukin tunnelma oli aito romanttinen niinkuin Mendelsohnin kevyet, keväiset sävelmät, joita soittamaan Robert Kajanus orkestereineen oli otettu. Näyttelijöistä mainitsemme vain Olga Finnen (Puck) ja Lindforsin (kankuri Pulma). Että menestys oli vähempi kuin olisi voinut odottaa, riippui kai siitä että Elinan surmaa oli käyty ei yhden kerran vaan useasti katsomassa. Kesäyön unelma meni vain 6 kertaa, — Joulukuulta mainittakoon pari pientä uutuutta, nimittäin 1-näytöksiset huvinäytelmät: Anni Levanderin suomentama Marie Barbieri Pikku sisko ja nimettömän laatima Tapanin päivänä, jossa jälkimäisessä kuvataan joulunviettoa Hämeessä lauluineen, tansseineen y.m.
* * * * *
Näin oli tultu vuodenvaihteeseen, josta se vuosi alkoi, jolloin teatteri oli täyttävä toisen kymmenvuotiskautensa. Viimeksi kerrotun nojassa lukija ehkä luulee lukemattomien vaivojen kypsyttämäin hedelmien olevan käsissä. Olihan Bergbomin uupumaton harrastus nostaa kansallista näyttämötaidetta Elinan surmassa saavuttanut ennen aavistamattoman korkeuden, nyt jos koskaan oli työ jatkuva rauhassa, lujalla pohjalla. Aivan niin, jos tässä maailmassa elämä noudattaisi tietoperäisiä ohjeita. Todellisuudessa kävi niin, että vuosi 1892 tuotti Kaarlo Bergbomille kärsimyksiä ja koettelemuksia, jommoisia hän tuskin koskaan ennen oli kokenut — ei ainakaan koskaan yhteen aikaan. Että hän kuitenkin kesti kaiken luopumatta elämäntyöstään, tuli kai siitä että hänen elämänkokemuksensa ja ihmistuntemuksensa oli aikojen kuluessa kasvanut suureksi, ja että hän sentähden, tietäen miten vähän elämältä ja ihmisiltä voidaan vaatia, osasi alistua. — Ne seikat, joita tässä lähinnä tarkotamme, tulevat alempana järjestänsä kerrottavaksi. Nyt mainitsemme vain erinäisiä vähempiä asioita minkä mitäkin laatua.
Syksyllä Bergbom-sisarukset olivat muuttaneet siihen uuteen osaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon taloa, joka silloin oli asuttavaksi valmistunut. Heidän asuntonsa oli nyt aluksi ylimmässä kerroksessa rva af Heurlinin huoneuston yhteydessä. Viime mainittu piti 26/11 päivälliset V. Löfgrenin (Lounasmaan) kunniaksi, joka oli kantanut suuresta rakennuspuuhasta aiheutuneet huolet. Näissä päivällisissä, joihin emännän ja hänen sisarustensa ystävät olivat kutsutut, esitti "virallisten" puheiden jälkeen senaattori Yrjö-Koskinen Kaarlon maljan, kertoen sen uutisen, että senaatti oli päättänyt ehdottaa hänelle hänen kansallisen suurtyönsä — Suomalaisen teatterin luomisen — tähden 3,000 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen nautittavaksi 1892 v:n alusta.[136] Tämä julkinen tunnustus tuotti tietenkin melkoista tyydytystä Bergbomille, joka ennen kerran tämän kirjan tekijälle oli lausunut itsestään: "eihän minulla ole mitään omaa, mihin nojaisin päätäni". Nyt hän saattoi, jos siksi tulisi, luopuakin teatterinjohtaja-toimestaan, joutumatta kokonaan puille paljaille. — Mutta samoissa päivällisissä Bergbom sai toisenkin uutisen, ja se oli kovin surullinen. Sähkösanoma Wienistä ilmotti näet, että Niilo Sala, joka esiinnyttyään viimeisen kerran Jussilaisena Kuopion takana hänen hyväkseen annetussa näytännössä 9/10 oli lähtenyt pitemmälle opintomatkalle, oli tullut mielisairaaksi. Vaikkei kukaan voinut aavistaa, että se oli alku loppuun, koski sanoma syvästi Bergbomiin, ei ainoastaan sen tähden että Sala jo oli kelpo näyttelijä ja että hän etevänä suomentajana ja kirjallisena avustajana oli niin tarpeellinen teatterille, vaan sen vuoksi että Bergbom toivoi hänestä seuraajaa johtajavirassa ja paljon piti hänestä ihmisenäkin. Sittemmin saatiin tietää, että sairas oli toimitettu hermotautisten hoitolaan, ja että hän jo joulun edellä oli sen verran parantunut, että kotoiset ystävät saisivat kirjoittaa hänelle. Muuten suomalaista näyttelijää Wienissä erinomaisella ystävyydellä kohtelivat kirjailija Alexander Rosen ja hänen rouvansa Adéle Rosen (o.s. Pipping) sekä Burgteatterin mainio taiteilija, Salan opettaja, Joseph Levinsky; Rosen ja Levinsky kävivät tavan takaa sairaan luona. — Vielä on samalta päivältä ("siltä torstailta, jolloin kaikki oli tapahtuva", sanotaan eräässä kirjeessä) mainittava, että kuvanveistäjä Robert Stigell silloin kävi nti Emilie Bergbomin luona ja pyysi saada muovailla hänen rintakuvansa "erästä hänen ihailijaansa varten". Kuka "ihailija" eli tilaaja oli, sitä emme tiedä; mutta nti Bergbom suostui asiaan, ja taiteilija muovaili samana talvena sen rintakuvan, joka nyt nähdään Kansallisteatterissa. Teos on kyllä jotakuinkin tyydyttävä ulkonaisen näköisyyden puolesta, vaikkei kuvattavan henkevyys ole tullut riittävästi näkyviin.
Mitä teatterin toimeen tulee, kääntyi se kohta uuden vuoden alusta kovin hankalaksi. Salan poissaolo, monet sairauskohtaukset y.m. vastoinkäymiset tekivät ohjelmiston ylläpitämisen tavattoman vaivaloiseksi. Uuden vuoden ensi päivinä Lindfors sairastui lihasreumatismiin, ollakseen koko kevään työhön kykenemättömänä, jota paitse Rautio ja hänen rouvansa ja useat muutkin olivat sairaita, joskin lyhempiä kuuroja. Ida Aalberg vihdoin oli kyllä kotosalla ja esiintyikin muutamissa rooleissa, mutta Bergbom ei koskaan voinut varmasti luottaa häneenkään. Häntä näet esti milloin taudinpuuska, milloin joku muu syy näyttelemästä, sillä eihän hän mitenkään ollut teatteriin sidottu. Kerran oli jo sovittu että Sardoun Fernande näyteltäisiin, mutta siitä ei tullut mitään, kun näyttelijätär lähetti roolin takaisin; toisen kerran oli päätetty, että Thérèse Raquin, joka hänen toivomuksestaan oli uudestaan harjotettu hänen resetti-illakseen,[137] annettaisiin kolme kertaa, mutta sekin tuuma raukesi, kun taiteilijatar ensi näytännön jälkeen ilmotti ettei jaksa sen enempää. — Muutoin Ida Aalberg koko tänä näytäntökautena puuhasi vierailumatkoja Venäjälle, syksyllä Pietariin ja keväällä Moskovaan. Aikomus oli että hän lähtisi sinne Suomalaisen teatterin jäsenten avustamana. Kumpaankin matkaan teatterin johtokunta antoi suostumuksensa ja olisi Bergbomkin yhtynyt matkaan, mutta kun ei venäläiseltä taholta (eräältä impressariolta Pietarissa ja eräältä teatterinjohtajalta Moskovassa) saatu tarpeellisia takeita että kustannukset tulisivat korvatuiksi, meni tuumat myttyyn. — Vielä mainittakoon ohimennen, että keväällä 1891 alkuunpantu takauskirjoitus, maassa vallitsevan huonon taloudellisen aseman tähden, oli tuottanut ainoastaan puolet toivottua apua, että kansa maan pohjoisissa osissa kärsi puutetta, jonka lieventämiseksi Helsingissä ahkerasti puuhattiin, ja että kaiken aikaa vihamieliset venäläiset sanomalehdet jatkamistaan jatkoivat ilkeää, hermostuttavaa taisteluansa Suomen oikeuksia vastaan. Eikä litania tähänkään päättyisi, jos tahtoisimme jatkaa, mutta ehkä tämäkin riittää selittämään, miksi muuan Bergbom-sisaruksien sukulainen eräässä tänä kevätkautena kirjoittamassaan kirjeessä lausuu: "ei meillä oopperan pahimmista ajoista saakka ole ollut niin vaikeata kuin nyt".
Tammikuun juhlapäivät teatterissa vietettiin tavan mukaan Kiven (Lea, Kihlaus) ja Topeliuksen (Anna Skrifvars, Reginan IV:s n.) teosten esittämisellä. Aivan uusi ohjelma tuli vasta 24/1, jolloin näyteltiin Anni Levanderin suomentama C. Laufsin 4:näytöksinen ilveily Hullunkurinen temppu. Se meni 4 kertaa. Helmikuun juhlapäivä vietettiin kuvaelmilla Vänrikki Stoolin tarinoista. Muutoin annettiin sinä kuukautena uusintoja: Noora, Nummisuutarit ja Työmiehen vaimo. Merkillisin oli keskimäinen, sillä siinä nähtiin, Rautio — Topias, nti Stenberg — Martta ja Falck — Niko poisluettuna, uusia esiintyjiä. Eskoa näytteli Hemmo Kallio, joka pienenä ja liikunnoiltaan vilkkaampana kuin Leinon roteva nummisuutarin poika melkoisesti erosi edelläkävijästään, mutta kuitenkin hän omistaen luonnollista taipumusta koomilliseen pian vallotti yleisön suosion luomalleen uudelle Eskolle. Muuten oli Lattu Sepeteus, Leino Karri, Halme Vilkastus, Weckman Teemu, nti Salin Jaana, nti Sainio Kreeta. Työmiehen vaimossakin olivat pääroolit uusissa käsissä: Johanna — nti Kunnas, Homsantuu — nti Salin, Risto — Weckman j.n.e. Heidän työnsä sai kyllä tunnustusta, mutta ymmärrettävästi ei kappaleen vaikutus enään ollut niin järisyttävä kuin alkuaan.
Maaliskuun päävaltti oli kyllä sekin uusinto, nimittäin Schillerin Maria Stuart, joka Ida Aalberg nimiosassa meni 8 kertaa 9/3-27/3, mutta tositaide vaikuttaa aina uutena, jota paitse viisi vuotta oli kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin. Ida Aalbergin esitys oli tällä väliajalla kypsynyt mestarillisen täydelliseksi, niin että yleisö ensi-iltana kerran pari keskellä näyttelemistä vastustamattomasti purki ihastuksensa mitä innokkaimpiin suosionosotuksiin. Merkittävä on, että myöskin Katri Rautio hienosti ja arvokkaasti suoritti Elisabet kuningattaren osan, näyttäen miten hän oli saavuttanut taiteellisen kyvyn, jolle voitiin uskoa vaikeimpiakin tehtäviä. Luonteeltaan, niinkuin näyttää, tyynenlainen ja kylmähkö, oli hän verraten hitaanlaisesti päässyt sille asteelle, millä hän voi täydellä voimalla ilmisaattaa tunteitaan — itse esiintymisessä näyttämöllä hän oli jo varhemmin osannut tyydyttää ja miellyttää. Mortimeria näytteli Halme tosin tulisesti, mutta voimatta vielä hillitä ilmaisukeinojaan. — Ohjelmistolle uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama E. Augierin 5-näytöksinen komedia Koetusten ahjossa (La pierre de touche), meni ensi kerran 30/3. Yhteisnäyttelemistä arvosteltiin hyväksi, ja yksityisistä esiintyjistä oli esim. Franck Franz Wagnerina tavallista parempi, samalla kuin useat muutkin, niinkuin Olga Finne — Cecilia, Leino — Spiegel j.n.e., tapansa mukaan hyvin täyttivät roolinsa, mutta sittenkään ei kappaletta voitu näyttää muuta kuin 2 kertaa! Onhan aina niin, että kun teatteri työskentelee painostavissa oloissa, silloin yleisökin käy harvalukuiseksi.