Loppupuolella tätä kirjettä niinkuin myöhemmissäkin Bergbom puhuu Salasta. Keskinäisessä seurustelussa tämä kyllä näytti terveeltä, mutta kumminkin Bergbom oli havainnut piirteitä, jotka osottivat, että hän ei ollut täysin toipunut. Hän pelkäsi vierasten ihmisten seuraa ja pysyttäytyi suljettuna Bergbomiakin kohtaan, hän ei tahtonut kylpeä eikä käydä ulkona, vaan istui päiväkaudet työpöydässään niinkuin kiinninaulattuna.

Kahdesta seuraavasta päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että "Minnan asia" yhä oli Bergbomin mielessä:

— "Olen pakottanut itseäni ajattelemaan sitä tyynesti, mutta olla sitä ajattelematta on minulle mahdotonta. Salan seura on vaikuttanut minuun joissakin määrin rauhottavasti. Omituista kyllä on hän Minnan puolella. Ei, se on liiaksi sanottu, sydämessään hän kai kyllä moittii häntä, mutta keskustellessaan: — 'Kun on alinomaa ollut semmoisen vainon alainen, ei tiedä mitä tekee'. — 'Mutta ettehän Te niin tekisi?' — 'No, minä olen mies, mutta — nainen!'"

Emiliehenkin isku ensin vaikutti huumaavasti, mutta sitte hän kiihkeän luontonsa mukaan useissa kirjeissä Kaarlolle 'puhui suunsa puhtaaksi'.

Minna Canth ei ansainnut kirjettä Kaarlolta, Emilie arveli. Jos hänellä olikin syytä tyytymättömyyteen, niin ei hänkään ollut viaton, vaikka sokeassa ystävyydessämme olemme nähneet ainoastaan hänen ansioitaan. — Makaa polvillasi hänen edessään, niin kaikki on hyvin, mutta jollet sitä tee, on hänellä oikeus kavaltaa kansansa — hänellä itsellään ei ole mitään velvollisuuksia! — Usein ajattelen, että sinun ehkä on luopuminen teatterista ja koettaa ryhtyä johonkin muuhun; sielunrauhalla on toki arvonsa ja sitä on totta tosiaan nyt koeteltu. — Ajatteles, mikä makupala ruotsinmielisille! Sanokoon, ettei tahdo olla tekemisissä Suomalaisen teatterin kanssa, jos hän on niin suuttunut meihin, mutta elämässään hän ei voi saada anteeksi uhkaustaan kääntyä ruotsalaisen yleisön puoleen, joka muka ymmärtää häntä niin paljon paremmin. Eipä Työmiehen vaimoa, huolimatta suurista, kerskaavista lupauksista, ole näytelty Ruotsalaisessa teatterissa. — "Olen näin purkanut tunteitani sen sijaan että olisin sinua rauhottanut, mutta tavasta on luonnonvälttämättömyys saada pauhata. Kuinpa vain tämä surmanisku ei olisi vahingoittanut terveyttäsi."

[Siihen tapaan 29/7; seuraavana päivänä vähän tyynemmin:] "Koeta, rakas Kaarlo, ottaa asia tyynesti ja lohduttaa itseäsi omantuntosi todistuksella. Kyllä me olemme rehellisesti taistelleet ja otsamme hiessä tehneet työtä teatterin hyväksi, ja sinä Minnan hyväksi! Hänen ensi yrityksestään, Murtovarkauden esiintymisestä asti, mikä tuki, mikä apu onkaan hänellä ollut sinussa, vaikka hän nyt niin julkeasti potkaisee tämän avun luotaan." — "Jollet olisi niin todellisesti pitänyt Minnasta, niin tuskasi olisi vähemmän katkera, ja saisit helpommin takaisin joustavuutesi. Mutta huolimatta kaikesta ystävyydestä, täytyy sinun koettaa katsella häntä hänen oikeassa valossaan. Turhamaisuus (fåfängan) on tästä lähtien hänen Jumalansa. Julkisen esiintymisen tuottama kirous on suuri, sillä kuinka harva kestää koetusta!" —

[Kovasti loukkasi Emilietä, että Sala puolusti Minnaa:] — "Että Sala voi puolustaa rva Canthin menettelyä! Olen tullut siihen vakaumukseen, että meillä vanhoilla vanhentuneine ihanteinemme täällä ei enään ole mitään tehtävää: meidän on vain jälellä panna maata ja kuolla. Me olemme taikka oikeammin olemme olleet niin tyhmiä, että olemme luulleet että ihmisten sanojen takana on usko, mielipide, vakaumus, että sana on tuleva teoksi, mutta se on vain tyhmiä, haaveellisia ja kuluneita perusjohteita; toista on nykyajan laita. Sanoja, sanoja, sanoja ja taas sanoja — se riittää! Rva Canth puhuu ja harrastaa Suomen kansan sivistyksen puolesta. Nya Pressen & kumpp. imartelee häntä, ja hän panee lapsensa ruotsalaiseen kouluun; rva Canth puhuu raittiuden, ehdottaman raittiuden puolesta, mutta rahallisen voiton tähden hän itse avaa väkijuomamyymälän; rva Canth puhuu naisasian puolesta, kirjoittaa itse naivisen pöyhkeileviä kirjoituksia (muistathan: kun nainen on valtaistuimeltaan tuomitseva maailmoja ja kansoja?) ja hän esiintyy hengenheimolaisiaan vastaan niinkuin hän teki viime talvena. Sanoja, sanoja, sanoja! Voisin luetella useampiakin esimerkkejä, mutta riittäköön tämä. Kaikki todistaa, että olemme ihannoineet häntä ja että ne, jotka ovat kritikoineet häntä, ovat nähneet syvemmälle — ovat olleet oikeassa! Hän ei ole mikään totuuden, mikään lujuuden luonto, vaikka Jumala on varustanut hänet niin rikkailla lahjoilla. Hän on aivan oikeassa siinä, että Suomen kansa ei enää kelpaa mihinkään. Mene luostariin, Ofelia; pane maata ja kuole, sinä tyhmä Kaarlo, niin aion minä tehdä, ja niin olisi meidän pitänyt tehdä aikoja ennen. Teen pyhän lupauksen, etten enää koskaan kiinnitä mieltäni kehenkään ihmiseen, niin täydellisesti rva Canth on ryöstänyt minulta kaikki illusionini. Onhan sitä jokainen ollut 'vainottu' ja hupaista olisi tietää mitä asianomaiset, rva Canth etupäässä, olisivat sanoneet, jos sinä pari, kolme vuotta sitten olisit tarjonut työsi ruotsalaisille;[145] kyllä se siellä olisi paremmin maksettu sekä rahalla että imartelulla. Selitys että mies ei saa menetellä niin, mutta että se voidaan antaa anteeksi naiselle on perätön; kun isänmaa taistelee semmoista taistelua kuin nyt, täytyy kaikilla miehillä ja naisilla olla sama velvollisuus ja sama oikeus olla mukana taikka uhrata roponsa, jollei muuta voi. Kaikki tämä tulee sinun sanoa Salalle, tervehdyksenä minulta."

[Ja sitte taas 3/8:] — "Voi sinua, oma rakas veljeni, kuinka sydämeni tuskittelee ja vapisee sinun tähtesi! On sanottu: meidän ei pidä tehdä itsellemme epäjumalia, ja sitä on rva Canth tosiaankin meille ollut. Sentähden on nyt niin vaikeaa."

Näissä tunteenpurkauksissa kuvastuu Emilie Bergbomin voimakas, hehkuva sielu ihmeen kirkkaasti. Älköön sanottako, että hän liiottelee, joskin hän naisena, naisten tapaan, tuomitsee naista ankarammin kuin mies. Tunteehan lukija, että joka sana tulee sydämen pohjasta. Mitä ehkä voidaankin Minna Canthin puolustukseksi sanoa, siitä ei pääse, että hänen menettelynsä oli omansa loukkaamaan ja todella loukkasi Emilienkin sydäntä siinä kohden, joka oli hänen elämänsä ydin ja perustus. Kaikki mitä hänelle oli kalleinta, hänen rakkautensa suomalaiseen kansaan, hänen rakkautensa veljeensä, hänen rakkautensa teatteriin, jolle he olivat pyhittäneet elämänsä, hänen käsityksensä jalosta, suorasta ihmisyydestä ja naisellisuudesta, kaikki mullistui kuin maanjäristyksen heilahduksesta. Siitä hänen sanojensa tulinen intomieli ja lento. Muistuu mieleen lause, että naisen nerollisuus paraiten näyttäytyy hänen kirjeissään.

Bergbom ei luopunut ajatuksestaan kirjoittaa Minna Canthille, mutta tuskin oli kirje valmis ennen kun hän hylkäsi sen. Vasta kolmas yritys onnistui. "Nyt olen kirjoittanut kuivan, objektiivisen kritiikin [haastattelusta]." Konseptin muodossa hän lähetti sen sisarelleen luettavaksi; valmiiksi hän kirjoitti kirjeen kotia tultuaan. — Kaarlo hyväksyi, että Emilie oli lähettänyt Echegarayn kappaleen rva Levanderille [rva Canthin tyttärelle] suomennettavaksi — "Minnan menettely ei saa vähääkään vaikuttaa meidän toimintatapaamme." — "Sala tahtoo, että meidän on alotettava Papin perheellä kansannäytäntönä,[146] niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Weckman tietysti Jussina [jota Sala ennen oli näytellyt]. Mitä sanot siitä? Ajatus ei ole tyhmä." —