"Uskallanko lähettää terveisiä Emilielle ja Emilie Stenbergille ja
Leinolle — vai ovatko he minulle kovin vihassa? Teidän Minna Canth."

Bergbom ei enää vastannut, vaan päättyi kirjeenvaihto tähän. Ja mitä hän olisikaan vastannut? Olihan Minna Canth oikeastaan peruuttanut taikka ainakin aivan toiseen muotoon pukenut taikka toisia henkilöitä vastaan suunnannut syytöksensä, jotka ensin niin suoraan tähtäsivät teatterin johtajaa. Meurman ja Yrjö-Koskinen ne ne muka sittenkin olivat kaiken pahan aikaansaajat; Bergbomin olisi vain joskus pitänyt menetellä "hiukan toisin"! Viha "vanhoja johtajia" kohtaan oli Minna Canthissa paisunut hillitsemättömäksi intohimoksi, ja vaikka hän mielellään näytti Bergbomillekin, että hän ei enää tarvinnut hänen apuansa, ja niinikään mielellään kuritti johtokuntaa, niin kyllä "luopuminen", oman kuvitellun edun ohella, tarkotti noiden johtajien, noiden vanhojen fennomaanien päämiesten rankaisemista. — Tila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa siitä vastustuksesta, niistä — myönnettäköön kernaasti — usein kohtuuttomassa ja loukkaavassa muodossa esitetyistä arvosteluista ja ankarista vastalauseista, jotka Minna Canthin kirjailijatoimi yleensä — eikä suinkaan yksistään hänen näytelmänsä — olivat herättäneet. Se kuuluukin kirjallisuus- eikä teatterihistoriaamme. Tässä on vain tunnustettava, että Minna Canthia kohdannut vastustus ehkä kyllä oli omansa saamaan naisen suunniltaan. Mutta toiselta puolen on, Emilie Bergbomin kanssa, sanottava, että kyllä hän itsekin oli antanut aihetta siihen — samalla kun myöskin on merkittävä, että vastustus ei lainkaan lähtenyt ainoastaan "vanhoista johtajista". Olihan Minna Canth kirjailijaluonteeltaan enemmän vallankumouksellinen kuin tendenssimäinen tavallisessa merkityksessä, ja olisiko ollut ajateltavissakaan, että hänentapaisensa kirjailija missään kansassa olisi vastaanotettu yleisillä kättentaputuksilla? Tuskin. Kirjallisuushistoria todistaa päin vastoin, että hänen kohtalonsa oli niin sanoaksemme jokapäiväistä laatua. Semmoiset vallitsevia käsitteitä mullistavat kirjailijat kohtaavat aina ankaraa vastarintaa, mutta toiselta puolen he myöskin säännöllisesti keräävät ympärilleen hartaita ystäviä ja ihailijoita, eikä Minna Canthilta suinkaan puuttunut semmoisiakaan. Puhumatta niistä ystävistä, jotka hän oli saanut naisasian ajajana, köyhien ja kärsivien puolustajana, seisoi hänen ympärillään koko nuori suomalainen kirjailijapolvi, ihailivat häntä Suomalaisen teatterin näyttelijät tehden parastaan hänen näytelmiään esittäessään, oli hänellä kaksi semmoista ystävää kuin Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka avonaisesti tunnustivat hänen nerollisuuttaan ja olivat kaikin tavoin todistaneet, että hän saattoi heihin uskoa ja luottaa. Eikö Minna Canth olisi voinut tämmöisen ystäväjoukon tukemana levollisena asettua hyökkäysten yläpuolelle? Ei, hän oli siksi liian heikko, hän joutui sanan oikeassa merkityksessä suunniltaan, "nuoren puolueen" ja ruotsinmielisten ja muitten "vapaamielisten" tapaan ja mukana hän keskitti vihansa näkyvimpiin, voimakkaimpiin, näennäisesti armottomimpiin vastustajiinsa, Yrjö-Koskiseen ja Meurmaniin.

Edellinen on niin sanoaksemme yleistajuista; luopuminen Suomalaisesta teatterista johtui yksilöllisemmistä motiiveista. Ettei Kovan onnen lasten kohtalolla tässä ollut sinnepäinkään sitä merkitystä, jonka Minna Canth on sille antavinaan, se on ihan ilmeistä. Tiedämmehän, että hän itse oli lohduttanut Bergbomia sanoilla: "unohtakaa pois koko kovan onnen lapsi", että tieto teatterin tulosta Kuopioon samana näytäntökautena oli "ilosanoma", että hän vuosikausia sen jälkeen eli parhaimmassa ystävyydessä Bergbom-sisarusten kanssa, että hän Papin perhettä kirjoittaessaan aivan niinkuin ennen sai ja käyttikin Kaarlon apua, että kappale viipymättä esitettiin näyttämöllä, että tekijää sähkösanomalla onniteltiin loistavaan premiääriin ja että näyttelemistä jatkettiin ilman mitään häiriötä toistakymmentä kertaa. Ja kuitenkin Minna Canth mitä hämmästyttävimmällä logiikan puutteella väittää, että hän oli "ajettu pois", jopa "potkaistu pois" teatterista! Ei, kyllä asianlaita oli niin, että Kovan onnen lapset vedettiin esiin tekosyyksi, silloin kun luopumisajatus jo oli päätökseksi kypsynyt.[154] Mitä taas tulee ystävyyteen Bergbom-sisarusten kanssa, niin oli se nähtävästi kestänyt yli aikansa. Olemme ennen ottaneet pitkiä otteita Minna Canthin kirjeistä muun muassa sen vuoksi, että hänen luonteenlaatunsa niissä niin mainiosti kuvastuu. Hänen levoton, hermostunut luontonsa teki, että hän tavan takaa joutui, niin sanoaksemme, tunteitten mullistuskauteen, jolloin hän "poltti mitä ennen oli rakastanut". Näin hän eri aikoina oli pauhannut milloin "vanhoja", milloin "nuoria" vastaan, "ylössanonut" tuttavuuksia j.n.e. Tuli sitte Bergbominkin ja teatterin vuoro. Ne (tarkotamme johtajaa ja seuruetta, jotka tekevät teatterin) olivat totta tosiaan viattomia Minna Canthiin nähden, mutta hän tahtoi taas nauttia "vapauttavaa vihaa" "kahlehtivan ystävyyden" jälkeen! Ja vihdoin piili kaiken takana se, mitä Emilie Bergbom sanoo julkisen esiintymisen kiroukseksi, turhamaisuus, toivo saavuttaa mainetta ulkomailla — ei aatteittensa voiton tähden, sillä niistä hän kirjeissään ei lausu halaistua sanaakaan — vaan kukistaakseen Koskiset ja Meurmanit! Tämä yllytti hänet luopumaan Suomalaisesta teatterista, sillä tie ulkomaan ja lähinnä skandinavilaisille näyttämöille — niin hän luuli — meni Helsingin Ruotsalaisen teatterin kautta. — Kysyä saattaa, oliko Minna Canth itse ja yksin keksinyt ja itselleen asettanut tämän houkuttelevan päämäärän? Ei, kyllä silläkin asiankohdalla on luonnollinen selityksensä. Huomattavaa näet on, että Ruotsalaisen teatterin ystävät eivät lainkaan olleet ilman kateutta nähneet, miten suomalainen näyttämö herätti ja veti puoleensa draamakirjailijoita, jopa ruotsinkielisiäkin (Numers!).[155] Ja varsin hyvin tiettiin, kuinka Minna Canthin käydessä Helsingissä nerokasta kirjailijatarta kohdeltiin "hienosti" ja "hellästi" ja imarreltiin, ja miten hän Kuopiossakin sai vastaanottaa vieraita täkäläisten ruotsinmielisten piireistä, jotka esittivät luonnollisena ja välttämättömänä asiana, että hän antaisi neronsa loistaa korkeammalta kynttiläjalalta kuin kurjan Arkadian näyttämöltä. Edut siitä olisivat muka Minna Canthille samoin kuin harhaan joutuneelle Numersille aavistamattoman suuret ja kauas kantavat. Ja Minna Canth uskoi siihen ja oppi sen lisäksi tuon valtiollisen ohjelman, jonka hän naivisti selvittää Bergbomille, vaikka se oli yhtä vanha kuin suomalaisuutta vastustava ruotsalaisuus maassamme. Kun tämä tiedetään, voidaan käsittää, että ilo Helsingissä oli suuri, kun muiden muassa eräs kaikissa piireissä liikkuva ruotsalainen kirjailija julisti sanoman Kuopiosta, että Minna Canth kirjoittaa näytelmää — ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten. Mitä turhaan oli pyydetty Ida Basilierilta, Emmy Achtélta, Alma Fohströmiltä ja Ida Aalbergilta, se oli vihdoinkin onnistuttu saamaan Minna Canthilta — suostumus muuttaa Ruotsalaisen teatterin palvelukseen!

Näin luulemme riittävästi selvittäneemme ne sisälliset ja ulkonaiset vaikuttimet, jotka veivät Minna Canthin tuohon luopumiseen, joka niin syvästi ja tuskallisesti loukkasi Kaarlo ja Emilie Bergbomia. Ymmärrettävää on, että "vanhat" ylipäätään arvostelivat hänen menettelyään samaan tapaan, se on suomalaisuuden pettämiseksi. Mutta toinen oli "nuorten" laita. Vähän tiesivät nuoret taikka eivät ollenkaan siitä, millä sitkeällä, äärimmäisiä sielunvoimia kysyvällä taistelulla suomalaisuus oli saatettu siihen verrannolliseen valta-asemaan, johon se oli noussut, tuskin he ottivat uskoakseen että suomalaisuudella oli vastustajia ollutkaan! Yhtä vähän he tiesivät millä uhrauksilla oli perustettu ja ylläpidetty koulut, joissa olivat oppinsa saaneet, teatteri, missä nauttivat kansallista näyttämötaidetta. Olisiko heillä siis ollut mitään kiitollisuutta taikka velvollisuutta sitä puoluetta ja sitä harrastusta kohtaan jonka hedelmistä elivät? Mitä vielä! Ei, päin vastoin "nuorina" heillä oli täysi oikeus olla tyytymättömiä kun "vanhojen" joukossa oli niitä, jotka eivät suoneet heille riittävää kiitosta ja tunnustusta heidän teoistaan, ja niin nuoret kirjailijamme ja taiteilijamme — osaksi myöskin, joskin kenties heidän itsensä tietämättä, ylempänä mainitun virtaukset vaikutuksesta, joka johti kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen — järjestään läheisesti liittyivät nuoriin ruotsinmielisiin. Heistä oli toinen teatteri yhtä hyvä kuin toinen, eikä heillä siis ollut moitteen sanaa sanottavana Minna Canthille hänen luopumisestaan. Luultavasti tämä nuorten käsitystapa oli vaikuttanut Minna Canthiin, mutta ei se paranna hänen asiaansa, sillä hän oli vanhempi ja tiesi kaikki mitä nuoret eivät tienneet, jopa hän itsekin oli aikanaan ollut mukana suomalaisuuden taistelussa.

Päätämme tähän. Arvosteltakoon Minna Canthin luopumista kuinka tahansa, pääasia on että Kaarlo Bergbomin ja hänen välinsä oli rikottu. Totta kyllä ei ainaiseksi, niinkuin vielä saamme nähdä, mutta inhimillisten suhteitten laita on valitettavasti semmoinen, ettei ne syvän rikkomuksen jälkeen enää tahdo eheiksi parantua.

Ohimennen mainittakoon tässä, että Minna Canth kirjoitti kuin kirjoittikin ruotsinkielellä näytelmän Sylvi, jossa hän käsitteli tuoretta, tosielämästä otettua traagillista aihetta, ja joka tammikuun lopulla 1893 ensi kerran esitettiin Ruotsalaisessa teatterissa. Menestys oli, niinkuin saattoi odottaa, mielenosotuksentapaisen loistava. "Niin suurta menestystä", Hufvudstadsbladetin arvostelija sanoo, "olemme harvoin, jos koskaan nähnyt Ruotsalaisessa teatterissa". Kumminkaan ei siitä seurannut että mitään muuta saman tekijän kappaletta olisi tällä näyttämöllä esitetty. Myöhemmin Ida Aalbergin kiertomatkalla Ruotsissa Sylvi näyteltiin sielläkin; mutta silti eivät ruotsalaiset eivätkä muut skandinavilaiset teatterit ole ottaneet esittääkseen ainoatakaan Minna Canthin draamaa. Näin hänen toiveensa täydellisesti pettivät. —

Näytännöt alotettiin 4/9 Sala-vainajan ehdotuksen mukaan Papin perheellä — "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut". Ensimäinen uusi kappale esitettiin 14/9: Hilda Aspin suomentama Paul Moreaun huvinäytelmä Liittolaiset, joka huolimatta naurettavaisuudestaan sekä Weckmanin (Philippe), rva Olga Poppiuksen y.m. hyvästä näyttelemisestä meni vain kolmesti. Jälkikappaleeksi oli Mustalainen uusittu ja näyttäytyi siinä ensi kerran ja onnistuneesti Otto Närhi päähenkilönä, Petinä. "Erinomaisten näyttelijälahjain ohella on hra Närhillä kaunis ääni; viuluansakin hän itse soitti", sanotaan U. S:ssa. — Suurempaa huomiota olisi ansainnut, vaikkei saanut, 21/9 ensi kerran näytelty, ranskalaisia puoluetaisteluja kuvaava Jules Lemaitren 4-näytöksinen huvinäytelmä Kansanedustaja Leveau. Nimiroolia esitti taidokkaasti Leino, rva Rautio oli kaunis ja viehättävä markisitar de Gréges, Ahlberg maltillinen ja hieno markiisi ja rva Järnefelt oli syvästi käsittänyt rva Leveaun suoran luonteen. — Syyskuun viimeisessäkin ohjelmassa 30/9 oli pikku uutuus, Robert Kiljanderin 1-näytöksinen Vieraita odottaessa. Ollen tuota tekijänsä viatonta, kirjallisesti vaatimatonta laatua se kuitenkin huvitti hetkisen, syystä kun henkilöt olivat tuttuja kotimaisia. Olga Poppiuksen pikku kirjailijatar oli niistä miellyttävin.

Näin oli entisellä tarmolla käyty työhön käsiksi, joskaan mieliala ei voinut olla muuta kuin raskaanlainen. Kaarlolla oli sivuhuolenaan ikävä kirjeenvaihtonsa Numersin ja Minna Canthin kanssa, ja Emilie kirjoitti 26/9 Betty Elfvingille seuraavaan tapaan:

— "On pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin sinulle, rakas Betty-ystävä, mutta mieleni on ollut niin syvästi murheellinen, että en tahdo pystyä mihinkään. Tämä kesä on yhtäkkiä tehnyt minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Et voi uskoa kuinka vaikea meidän on ollut olla teatterissa näinä viikkoina nyt syksyllä. Unohtumattoman, poismenneen ystävämme muisto on siellä kiintynyt kaikkeen ja joka askeleelta me uudestaan muistamme hänet ja kaipaamme häntä. Harvoin saa ilon tavata niin ylevämielistä ja jaloa luonnetta kuin hänen; sitä paitse me niin hyvin ymmärsimme toisiamme. Me seisoimme samalla pohjalla kaikkeen nähden, joka koski kunniaa, taidetta ja isänmaata. Miksi piti hänen niin varhain murtua ja joutua niin julman taudin uhriksi! Toivon että tapaamme toisemme talvella ja silloin kerron sinulle kaikki rakkaasta, kaivatusta, kyynelein surrusta ystävästä. — Tästä tulee käänne teatterillekin. Kaarlon täytyy luonnollisesti hakea itselleen avustaja ja tuleva seuraaja. Emme koskaan saa semmoista kuin Sala, mutta toivomme kuitenkin saada jonkun, johon voi luottaa. Kuka se on oleva, ei vielä ole meille selvinnyt, mutta päätetty on, että Kaarlo aluksi puhuttelee Kasimir Leinoa. — Taloudellisessa suhteessa vuosi on alkanut hyvin huonosti. Koleran pelko ja taloudellinen ahdinko painaa kaikkien mieltä, niin että teatteri on tyhjä. Eilen annettiin toki vanha Nummisuutarit kansannäytäntönä täpötäydelle huoneelle — 'lippu luukulla'; mielenkiinto vaikuttaa aina elähyttävästi, mutta näitten huokeahintaisten näytäntöjen tuottama voitto ei sentään ole suuri." —

Suurempaa huomiota kuin edelliset uutuudet herätti 5/10 ensi kerran annettu Iisakki Latun ja Niilo Salan suomentama N. Ostrowskin näytelmä Ukkosilma, jossa kuvataan "vanhoja ja nuoria", perinnäisen vanhan ja uudemman katsantotavan taistelua Venäjän keskiluokassa. Nti Kunnaalla oli päähenkilössä Katerinassa sopiva tehtävä, ja useat muut roolitkin esitettiin etevästi: Marfa — nti Stenberg, Varvara — Katri Rautio, Dikoi— Falck, Fekluska — nti Lähteenoja j.n.e. Mutta kun nti Kunnas nyrjäytti jalkansa, niin että tuli vuoteenomaksi, oli näytteleminen lakkautettava ensi-illan jälkeen. Vasta marraskuulla voitiin kappale uudestaan esittää pari kertaa, mutta silloin oli uutuuden viehätys jo haihtunut.