Niinkuin ennen on kerrottu, Vilho lähti maaliskuulla Schlesian Görbersdorfiin. Huhtikuun 1 p. hän kirjoittaa Bergbomille tulleensa perille, yhdentoista päivän jälkeen, luullen usein nääntyvänsä tielle. Myöhemmin hän valitti ikävää, mutta virkistyi kuitenkin niin että aikoi käydä Budapestissä Szinnyeitä tapaamassa. Siihen lääkäri ei kuitenkaan antanut suostumustaan, hän 14/5 kertoo Wahlströmille, lisäten: "En tiedä lieneekö hänen kieltonsa varsin tieteellisesti perusteltu, sillä minä olen jo ainakin sen verran miehistynyt, että olen ruvennut jyrkillä vuorenrinteilläkin kiipeilemään, josta oikein ylpeilen itsekseni. — Sano Bergbomille, että mielessäni rupee jo tuntumaan siltä kuin että vielä tänä vuonna olisin mies astumaan näyttämölle." Toisin oli kuitenkin sallittu, kymmenen päivää myöhemmin, toukokuun 21, hän heitti henkensä.
Kun kuolemansana saapui, ei se suuresti hämmästyttänyt ystävä- ja toveripiiriä, joka tiesi kuinka hänen terveytensä oli aikoja sitten uurrettu. Että hän kesti niinkin kauan, jopa jaksoi miltei viimeiseen saakka tehdä työtä ja edistyä taiteessaan, sen selittää hänen sielunsa ja ruumiinsa alkuperäinen voima. Nuorena hän näet oli, vaikka kooltaan pienenläntä, väkevistä väkevin. Vaasan koulun ylimmällä luokalla hän herätti ihmettelevää kunnioitusta poikamaailmassa, kun hän eräässä tavallisessa kahakassa koululaisten ja katupoikien välillä, seisoen muutamalla kaupungin palon jälkeen autioksi jääneellä korkealla kivijalalla yhdellä kädellä heilutti samankokoista vihollista kuin hän itse kivijalan ulkopuolella pudottamatta häntä katuun. Miten tarmokas hänen henkensä oli, sen todistaa hänen näyttelijäuransa, hänen rohkeutensa ensimäisenä antautua sille ja lannistumaton intonsa, millä hän luopuen virkamiehen varmasta asemasta liittyi Bergbomiin sittekin, kun hän jo kerran oli toiveissaan peräti pettynyt. Teatterin alkuvuosina, jolloin oopperan toimiessa Helsingissä puheosaston täytyi kierrellä maaseuduilla, oli Vilhon sekä taiteelliseen kokemukseen että yleiseen sivistykseen perustuva etevämmyys seurueen muihin jäseniin verrattuna erinomaisen tärkeä yrityksen menestymiselle. Mistä olisikaan siihen aikaan alijohtaja saatu, jollei Vilho olisi kyennyt johtamaan seuruetta? On sanottu, että seurue maaseuduilla oli tarpeellista johtoa vailla, mutta silloin on tehty vääryyttä Vilholle. Hän kyllä ei ollut Bergbomin vertainen, mutta hänen taiteellinen ja isänmaallinen harrastuksensa oli alati lämmin ja puhdas, ja seurueen jalommissa jäsenissä hän kehitti samaa henkeä. Ilman hänen uutteraa toimintaansa olisi teatteri tuskin noiden seitsemän oppivuotensa jälkeen ollut niin valmis kuin se todellisuudessa oli, ja sentähden sanotaankin U. S:n muistosanoissa oikeudenmukaisesti, että Oskari Vilho Kaarlo Bergbomin rinnalla on Suomen sivistyshistoriassa mainittava Suomalaisen teatterin perustajana.
Samassa kirjoituksessa luetaan seuraava, Kaarlo Bergbomin tekemä henkevä luonnekuvaus Vilhosta taiteilijana:
"Totuutta Vilho koko sydämensä voimalla ennen kaikkea haki taiteessansa, ja hän sitä löysikin. Hän ei milloinkaan lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vaan olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, eikä liikutuksia, joiden takana ei ollut tunteita. Aina kappale elämätä ilmestyi katsojalle hänen luomissaan henkilöissä. Ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eikä viehättäviä: ääni heikko, vartalo vähäpätöinen, kasvot jokapäiväiset. Mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman sankareja varten hänessä ei ollut kylläksi monivärisyyttä, Schillerin leveätä paatosta hän pikemmin ihmetellen pelkäsi kuin suosi; mutta missä sielutieteellinen analysi oli pääasiana, taikka missä huumori samalla kertaa nauraa ja itkee ihmisluonteen heikkouksia, siinä Vilho oli omalla alallaan, siinä hän tiesi yhdistää todellisuuden ja taiteen vaatimukset suurenmoiseen vaikutukseen. Missä hänen kykynsä rajat tai esteettinen vakaumuksensa eivät sallineet hänen seurata tekijää, hän ei milloinkaan teatterikujeilla koettanut laajentaa piiriänsä. Hän oli mieluummin kuiva kuin valheellinen. Yleensä hän ei rakastanut liian jyrkkiä piirteitä henkilöissään, hän koetti aina tehdä ihmisensä niin inhimillisiksi kuin mahdollista. Piispa Nikolaan fantastista symboliikkaa, Mathias Fernerin kolkkoa uskonvimmaa, hulluutta Harpagonin intohimossa hän laimensi tai sysäsi syrjään; mutta kuinka kammottavan eläväksi Vilho kuitenkin teki tuon kuolevan ukon, tuon tunnonvaivoihinsa sortuneen isän, tuon onnettoman saiturin! Vilho teki henkilönsä mielellään rakastettaviksi, aina säälittäviksi. Hänen realisminsa ei tiennyt mitään tuosta kylmästä julmuudesta, jolla useat nykyajan taiteilijat paljastavat ihmisheikkouden haavat."
"Vilho oli suomalainen taiteilija; hän rakasti suomalaista isänmaataan ja suomalaista taidettansa palavasti. Ne olivat hänelle jotain yhteistä. Hänen korkeampi käsityksensä nauroi tuolle taiteellisen puolisivistyksen lörpötykselle, jonka mukaan taide muka on kosmopoliitta. Hän tiesi että suomalaisen taiteilijan korkein kunnianhimo on oleva: luoda suomalaisia henkilöitä. Hänen Topiaksensa, Aapelinsa, Zakeuksensa y.m. ovat kauniita todistuksia siitä. Vilhoa voi syystä sanoa suomalaisen näyttelijätaiteen perustajaksi. Mitä nuoressa teatterissamme siinä kohden on omituista, se on paraasta päästä luettava hänen ansioksensa."
"Toverina hän oli hyvin rakastettu suoran, rehellisen, sydämellisen luonteensa tähden. Vihamiestä hänellä ei ollut."
Vihdoin on muistettava, että Vilho kirjailijanakin on tehnyt työtä teatterin hyväksi. Tosin hän ei luonut mitään alkuperäistä, mutta hän suomensi eri kielistä useita huvinäytelmiä, niinkuin ylempänä eri paikoin on mainittu. — Vilho ei saanut viimeistä leposijaansa isänmaan povessa, vaan vieraassa maassa, missä kuolema hänet saavutti.
Tämänkin vuoden lopputulos oli hyvänlainen, sillä vajaus teki 11,380 mk, se on kolmatta tuhatta vähemmän kuin edellisenä vuonna. Koska arpajaisrahoja oli käytetty ainoastaan 8,200 mk eikä (entisiä) kannatusrahoja enemmän kuin 550, on ansio tuloksesta näytäntöjen. Niitä annettiin 30 enemmän kuin edellisenä vuonna ja tulot olivat kuitenkin melkein yhtä hyvät, nimittäin 630:03 iltaa kohti.
Edellisen yhteydessä on mainittava, että neiti Emmy Chydenius[49] 5/9 1882 ilmotti Emilie Bergbomille lahjottavansa teatterille 6,000 mk, jonka summan hän aikoinaan oli lainannut sille ja joka luettiin laitoksen "vanhoihin velkoihin", kuitenkin sillä ehdolla että hänelle maksettaisiin niistä korkoa niin kauan kun hän eli. Jalomielisen lahjotuksen lähin merkitys oli siinä, että Kaarlo ja Emilie vapautettiin velan maksamishuolesta; mutta sittemmin kun lahjottaja oli kuollut 29/12 1883, johtokunta päätti että teatterin tuli suorittaa tämä summa, ja oli se säilytettävä "Emmy Chydeniuksen rahastona", josta korot käytettäisiin apurahoina opintomatkoille lähteville näyttelijöille. Päätös pantiinkin viipymättä toimeen, ja monen taiteilijan matkaraha on jo saanut pienen lisän näistä koroista.
Nti Chydeniuksen lahjotus oli nähtävästi lähinnä aiheutunut niistä puuhista, jotka johtivat siihen että Bergbom-sisarukset tänä näytäntökautena viimeinkin pääsivät vapaaksi noista "vanhoista veloista". Huhtikuulla 1882 A. Almberg oli pyytänyt Emilie Bergbomilta luettelon jälellä olevista veloista. Kiittäen häntä siitä että hän "täydellä todella" tahtoo nämä tiedot, Emilie kirjoittaa: