Tammikuulla[48] esitettiin kaksi helsinkiläisille uutta kappaletta, nimittäin Leonarda kolme kertaa (10/1-14/1) ja Kastilian Juanna kuusi kertaa (24/1-4/2). Björnsonin etevä uudenaikainen draama ei Helsingissäkään saavuttanut sitä tunnustusta yleisön puolelta minkä se olisi ansainnut. Syy kai oli sama kuin Tukholmassa (kats. ylemp. s. 6), että se on liian hieno suurelle yleisölle. Esitystä ei kuitenkaan sovi syyttää, sillä se oli hyvä. Erittäin ovat mainittavat nti Avellan nimiroolissa ja nti Aaltola, joka Oogotina ensi kerran ja odottamattoman hyvästi näytteli suurempaa osaa. Kahta vertaa paremmin menestyi intohimoinen espanjalainen draama. Ei suinkaan sentähden että se olisi ollut runollisesti etevämpi, vaan sentähden että sen romanttis-historiallinen tausta ja asu, kaukainen etelämainen elämä jyrkkine ristiriitoineen, puettuna mitä taidokkaimpaan, jännittävään toimintaan, olivat paljo enemmän omansa herättämään tavallisen katsojakunnan mielenkiintoa. Sen lisäksi pääosa tarjosi nti Aalbergille, joka esitti sen mestarillisesti, tilaisuutta osottaa uusia puolia luontaisesta kyvystään kuvata rajatonta intohimoa ja voimakkaita mielenkäänteitä.
Helmikuulla tuli ensin Valapatto, jossa Leino oli astunut Vilhon sijaan ja näytteli sangen etevästi Mathias Fernerin, ja sen jälkeen 14/2 uusi kappale, N. Salon suomentama rva A. Ch. Edgrenin 3-näytöksinen Keijukainen. Samoin kuin Noorassa, kuvataan siinäkin miten perhosluontoinen rouva herää vakavampaan elämänkäsitykseen, joskin sentään lähemmin liittyäkseen mieheensä eikä lähteäkseen kotoa. Nti Aalberg oli oivallinen pääosassa, samoin kuin Avellan kreivinnana, ja muutkin täyttivät paikkansa, ja yhteisnäytteleminen oli vallan hyvä, mutta kuitenkin meni näytelmä vain kolme kertaa — vähäinen tulos paljosta vaivasta. Seuraavina viikkoina esitettiin Murtovarkaus kaksi ja Regina von Emmeritz neljä kertaa, joista näytännöistä mainittakoon, että edellisen ohella Filip Försten (21/2) suoritti erinäisiä laulunumeroita sekä että jälkimäisen ensimäinen näytäntö (2/3) annettiin Ida Aalbergin hyväksi ja senvuoksi oli laadultaan juhlantapainen. Silloin luultavasti Z. Topeliuksessa heräsi ajatus, joka tuli ilmi pari viikkoa myöhemmin (18/3) kun Minna Canthin uutta näytelmää näyteltiin kolmatta kertaa. Sinä iltana näet Reginan tekijä antoi nti Aalbergille muistolahjan, kultaisen kruununmuotoisen rintakoristeen, johon oli sovitettu miekka kaiverrettuine kirjoituksineen: "Ruhtinatar Reginalle" — runoilijan kiitos siitä taiteellisesta tavasta, millä näyttelijätär oli tulkinnut hänen luomansa. — Toinen resetti-ilta oli 9/3 Vilholla, jonka, lääkärin neuvosta, oli lähteminen Görbersdorfiin, tuonne rintatautisten tunnettuun parantolaan. Itse hän ei kuitenkaan kyennyt esiintymään. Ohjelmassa oli m.m. Molièren Lääkäri vastoin tahtoansa, ja siinä näytteli ensi kerran suurempaa koomillista roolia Adolf Lindfors, joka oli Vilholta perivä muutkin sentapaiset tehtävät. "Hän onnistui hyvin, ja yleisö, joka tuskin hetkeäkään taisi nauruansa pidätellä, osotti mieltymystään huutamalla hänet useampia kertoja esille joka näytöksen jälkeen" (U. S.).
Jo seurueen ollessa Kuopiossa oli Minna Canthin uutta näytelmää Roinilan talossa ruvettu harjottamaan, mutta työ jäi silloin keskeneräiseksi, syystä kun teosta vielä oli korjattava. Lokakuun 18 p. tekijä kirjoittaa Bergbomille: "Vihdoin ja viimein olen saanut vähän rakkauden kuohua Annalle ja Maunolle", ja hän lähettää käsikirjoituksen. Mutta ei näytelmää esitetty Viipurissakaan, missä teatteri oli siihen aikaan, vaan tuli ensi-ilta vasta Helsingissä 14/3. Murtovarkauden herättämä mieltymys sai yleisön uteliaisuudella odottamaan tätä uutta kansannäytelmää, ja ilolla se havaitsi siinä saman raikkaan maalaisilman kuin edellisessä. Näyttelemistä sanottiin hyväksi ja sujuvaksi, vaikkei kaikki esiintyjät olleetkaan yhtä tyydyttäviä. Böök, joka pitkän ajan päästä jälleen kykeni näyttämölle, oli kerrassaan etevä uljaana pohjalaisena, Maunona, nti Hacklin niinikään viehättävä Ellinä ja nti Stenberg hyvä Leenana; sitä vastoin Ida Aalberg "ei ollut oikealla alallaan" Annana eikä rva Aspegren oikein luonnistunut Sannana. — Tekijä saattoi kuitenkin olla tyytyväinen ei ainoastaan näyttämölliseen menestykseen, sillä kappale meni keväällä kaikkiaan viisi kertaa, vaan rahalliseenkin. Teatterilta Minna Canth sai 300 mk ja sen lisäksi Suomalaisen Seuran palkinnon 640 mk parhaimmasta tällä näytäntökaudella esitetystä suomalaisesta alkuteoksesta, jonka palkintotuomarit (F. Perander, B. F. Godenhjelm, E. Aspelin, K. Bergbom ja V. Löfgren) yksimielisesti hänelle määräsivät. Kirjeessä Bergbomille 11/5 rva Canth pukee kiitoksensa näihin sydämellisiin sanoihin:
"Mitä sanoisin, hyvä Tohtori, rahalahjoista, jotka minulle lähetitte? Olen niin hämilläni, etten osaa sanoa yhtään mitään. Tuo suuri menestys hämmästyttää minua, melkein pelkään sen seurauksia. Hartaimmat kiitokseni, hyvä Tohtori! Jos edespäin voisin jotakin parempaa toimeen saada, kuinka onnellinen silloin olisin."
Huhtikuulla tuli toisia uutuuksia. Kuopiosta peräisin oli samoin kuin edellinen näytelmä, 1-näytöksinen huvinäytelmä Tätä nykyä, jonka tekijä oli Pio Talmaa (rva Elisabeth Stenius). Painamatta jäänyt kyhäelmä oli aineensa puolesta kylläkin harvinainen, siinä kun kosketeltiin ajan puolueriitoja. Kesällä kerääntyy maalaiskartanoon sukulaisia, joista yksi, pohjalainen maisteri, on ankara, oikea K.P.T-läinen fennomaani, toinen, liberaalinen tohtori, on puhdasverinen dagbladilainen, kolmas, vastaleivottu ylioppilas, mitä kiivain viikinki j.n.e. Nämä törmäävät toisiansa vastaan, jopa niin tulisesti että pohjalainen läimäyttää uusmaalaista serkkuaan korvalle, mutta kaikki päättyy vihdoin rauhaan, ja fennomaaninen maisteri saa talon tyttären omakseen. Kappaleen juoni oli yksinkertainen ja puolueolojen kuvaus viatonta laatua, mutta vaikkei tekijä pyrkinyt korkealle eikä syvälle, olivat katsojat toki huvitettuja. Ennen muita kiitettiin Weckmania keltanokkana ja Salaa liberaalina. Pikku näytelmä meni kolme kertaa.
Uusi Helsingissä oli myöskin 13/4 ensi kerran esitetty Venetian kauppias. Tämä toinen Shakespearen näytelmä suomalaisella näyttämöllä herätti tuskin vähempää juhlatunnelmaa kuin Romeo ja Julia kaksi vuotta ennen; se meni neljä kertaa peräkkäin. Menestys riippui tällä kertaa paremmin oivallisesta yhteisnäyttelemisestä ja näyttämöllepanosta kuin yksityisten näyttelijäin taiteesta. Karnevaliyö gondoleineen, serenadeineen ja riehuvine naamiojoukkoineen, samoin kuin kuutamokohtaus Belmontin puistossa, Portian juhlasali j.n.e. antoivat laitoksiin nähden enemmän kuin oli osattu odottaa. Yksityisistä osista näyteltiin Shylock ja Portia etevimmin. Leino oli voimakas ja luonteenomainen ja hänen mahtavassa ulkonaisessa olennossaan oli jotakin, joka sai ajattelemaan langennutta patriarkkaa. Esityksen huippukohdat olivat kohtaukset Tubalin kanssa ja oikeuden edessä, joissa koronkiskurin intohimo nousee korkeimmilleen. Niissä Leino merkillisellä kyvyllä käytti lahjojaan, saavuttamatta kuitenkaan korkeinta kantaa, jossa yksityispiirteiden tarkotus kerrassaan katoaa kokonaisuuteen. Nti Avellanin Portia oli yhtä huolekas kuin taidokas käsityksen ja esityksen puolesta ja nousi korkeimmilleen tuomiosalissa, missä hänen, koettaessaan lepyttää julmaa juutalaista, onnistui saada sydämen ääni kuuluville. Muista ansaitsevat mainitsemista Böök suruttomana, ritarillisena Bassaniona ja Lindfors hullunkurisena Lancelot Gobbona.
Saman kuun lopulla oli vielä kotimainen premiääri, kun 25/4 näyteltiin E. I. Roinin 3-näytöksinen draama Valansa rikkojat. Ensi-iltana oli huone täysi ja katsojat hyvin suosiollisia, mutta kahtena seuraavana oli yleisö vähälukuinen ja laimea. Itse asiassa kypsymätön nuoruuden teos ei ansainnutkaan sitä kiitosta, jonka ystäväkritiikki sille ensi hetkellä soi. Jos tekijä olisi tyytynyt alkuaiheeseensa, jona kai on pidettävä Savon jääkärien kapinoiminen lakkaamattoman peräytymisen johdosta 1808-09 vuoden sodassa, niin hän ehkä olisi saanut eheää ja vaikuttavaa aikaan, mutta kun hän yhdisti siihen Sprengtportenilaisen aatteen ja ennenaikaisia yhteiskunnallisia harrastuksia puhumatta liian monesta lemmenjutusta, tuli kokonaisuus kovin sekavaksi. Vaikka Bergbom tyystin huomasi kappaleen heikot puolet, pani hän paljon huolta ja vaivaa sen esittämiseen, siten kehottaakseen tekijää jatkamaan. Roinin draamallinen tuotanto päättyi kuitenkin siihen.
Vapunpäivänä Anni Hacklin lauloi viimeisen kerran Laululintusena ja Saimaan rannalla ja 4/5 suosittu näyttelijätär esiintyi viimeisen kerran — Ellinä Roinilan talossa — s.o. viimeisen kerran teatterin jäsenenä. Huone oli täpösen täynnä, ja suosionosotukset mitä lämpimimpiä, niin teatterissa ja niin myöhemmin nti Hacklinin kunniaksi toimeenpannuilla illallisilla. Kohoamatta korkeampaan taiteellisuuteen oli nuori näyttelijätär luonnollisen raikkaalla, miellyttävällä esiintymisellään ja laulullaan herättänyt vilpittömän myötätunnon yleisössä, niin että se kaipaus, jolla nähtiin hänen eroavan, oli täysin teeskentelemätön. — Tuskin viikkoa myöhemmin oli näytäntökauden viimeinen ensi-ilta: 11/5 näyteltiin K. W. Järnefeltin suomentama E. Scriben 5-näytöksinen draama Adrienne Lecouvreur, jonka nimiosa tarjoaa mainion tehtävän murhenäytelmä-näyttelijättärelle — meillä Ida Aalbergille. Nuori tragediennemme kyllä ei luonut onnettomasta Adriennestä täysin ranskalaista, mutta silti ei suinkaan vähemmän inhimillistä kuvaa.
Hän viehätti katsojaa, tämän kirjan tekijä arvosteli Valvojassa, ensiksikin neidollisella ja henkisellä ylevyydellä, joka yhdistettynä mitä arvokkaimpaan ulkonaiseen käytökseen erotti tämän rokokooajan näyttelijättären ympäristöstään, ja toiseksi ilmaisemalla hehkuvaa rakkauttaan sillä salaperäisellä sulolla ja naivisella hillitsemättömyydellä, jotka ovat ensi lemmen tunnusmerkkejä. Neljännessä näytöksessä, missä Adriennen tulee lausumalla Racinen säkeet ikäänkuin murskata kilpailijansa, hän myöskin vaikutti tunteen totuudella, mutta ei siten että hän olisi tavotellut sankarimaisuutta (jota kai runoilija on tarkottanut), vaan niin että väkisin hillitty itku värisytti hänen ääntänsä. Koko vaikean viidennen näytöksen nti Aalberg suoritti ihmeellisen kauniisti. Kuolemankohtauksen eri käänteet, myrkyn synnyttämä sekaannus ajatuksissa hurjaan mielipuolisuuteen saakka, selviäminen siitä ja ruumiinvoimien ja elämän sammuminen tulisissa tuskissa kuvattiin liikuttavan todellisesti ja taiteellisen eheästi ja niin että henkinen tuska aina oli pääasiana. Korkeimmalta kannalta arvostellen saattoi kai muistuttaa, että kokonaisuudelta puuttui tyyliä, joka aina pitää yleisluonnetta silmällä. Se johtui siitä että näyttelijättärestä joka yksityiskohdan todellisuus oli yhtä tärkeä, mutta täyttäen taiturimaisen tehtävän — sillä semmoinen tämä Rachelille kirjoitettu rooli on — sydämensä hehkulla, hän teki enemmän kuin moni maailmankuulu näyttelijätär on tehnyt. Ida Aalberg näytteli roolin siihen tapaan kuin aikoinaan rva Emmy Achté Leonoran Trubadurissa (kts. II s. 161). — Näytelmän loistavaan menestykseen myötävaikuttivat varsinkin nti Avellan — ruhtinatar de Bouillon, Leino — Michonnet ja Böök — Maurice kreivi. Adrienne Lecouvreur meni viisi kertaa, viimeisen kerran 24/5, jolloin nti Aalberg tuli erityisten suosionosotusten esineeksi, kun näet oli tietty, että näyttelijätär parin päivän päästä oli lähtevä pitemmälle ulkomaanmatkalle. Paitse runsasta kukkasadetta ja melkoista rahalahjaa kristallilippaassa sai hän laakeriseppeleen, jonka nauhoissa oli kirjoitus: "Ihanteiden ilmiloihtijalle, isänmaamme ikilemmitylle, Ida Aalbergille Suomen ylioppilailta".
Kolme päivää myöhemmin 27/5 tapahtui keisari Aleksanteri III:n kruunaus Moskovassa. Päivää vietettiin juhlallisesti Helsingissäkin ja koko maassa. Suomalaisessa teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa esitettiin: Keisarihymni ja Maamme (sekakööri) sekä niiden välissä tilapäärunoelma (nti Avellan) ja vihdoin Venetian kauppias. — Näytännöt päättyivät 3%, jolloin ensi kerran näyteltiin Vilhon suomentama Molièren Luulosairas (Pesonen nimiroolissa ei onnistunut).