Vasenius, jonka mukaan "yritys ylipäätään oli onnistunut", huomauttaa ensiksi lausumisen tärkeydestä tässä kappaleessa. Parhaiten lausuivat nti Avellan ja Leino. Molempain puheessa oli sanakorko ikäänkuin tasotettu ja ainoastaan loogillinen korko vallitsi värssyssä. "Muissakin kohden oli nti Avellan Tekmessana hyvin kiitettävä. Puhe, asennot, liikunnot, kaikki yhtyi hyvin kokonaiskuvaksi, jossa todellakin oli ylevä tyyli, juuri mitä tässä näytelmässä ennen kaikkea tarvitaan." Leino — Leiokritos, Axel Ahlberg — Leontes, Sala — Eurysakes, Falck — Eubulos harrastivat myöskin menestyksellä sitä tyyneyttä, jota klassillinen tyyli vaatii; sitä vastoin Kallio — Rhaistes ja Weckman — Hyllos olivat liian innokkaita. Kokonaisuuden edullisesta yleisvaikutuksesta oli johtajaa kiittäminen. "On todellakin ihmeteltävää", arvostelija sanoo, "kun perätysten katselee Ibsenin, Runebergin, Molièren ja Shakespearen kappaleita, että joka kerta selvästi havaitaan näyttelemisessä omituinen tyyli. Luulen että harvat täydelleen ymmärtävät mitä työtä johtajan puolelta tämä tulos edellyttää." Vaikka luonnollisesti Salaminin kuninkaitten esitys monessa kohden saattoikin tulla paremmaksi, oli se siis merkittävä uudeksi ilahduttavaksi voitoksi.

Kertomuksestamme näkyy, että syyspuoli näytäntökautta oli ollut sangen synkkä ja toivoton; kevätpuoli kääntyi jälleen myötäiseksi. On jo mainittu että Yhteiskunnan tuet ja Salaminin kuninkaat luettiin teatterille kunniaksi ja toisia, yleisöä innostuttavia voittoja oli tulossa. Tuulen kääntymiseen ei suinkaan vähimmän vaikuttanut se, että Ida Aalberg — huolimatta alakuloisista tuumistaan luopua teatterista — helmikuun keskivaiheilla palasi Parisista terveenä ja reippaana ja valmiina esiintymään. Se tuotti ohjelmistolle kokonaan toisen sävyn ja luonteen.

Kotiutunut taiteilijatar astui ensi kerran näyttämölle 29/2 Juliana Shakespearen Romeossa ja Juliassa, ja tietenkin hänet vastaanotettiin suurimmalla ihastuksella. Savokarjalaiset antoivat komean kukkavihkon, Pohjalaiset laakeriseppeleen ja Hämäläiset samoin, ja muu yleisö tervehti suosikkiansa oikealla kukkasateella. — Olematta enään uusi yleisölle, meni näytelmä viisi kertaa, salonki täynnä. — Romeon ja Julian jälkeen tuli taas 12/3 uutuus, nimittäin Salan suomentama Björnstjerne Björnsonin Puolueiden keskellä (Redaktören). Niinkuin ylipäätään muutkin uudenaikaiset pohjoismaiset draamat, näyteltiin se ansiokkaasti — Leino sanomalehdentoimittajana, Sala Halvdan Rejninä, nti Stenberg rva Ewjenä, nti Asp Gertrudina j.n.e., näyttämölliset laitoksetkin, esim. omituisessa sumukohtauksessa kadulla, tekivät hyvän vaikutuksen; mutta silti se ei ottanut menestyäkseen. Syynä oli kai osaksi se, että politiikka ei oikein miellyttänyt suuren lemmentragedian jälkeen ja että tiettiin suurempaa uutta tulevan. Jo toisen illan jälkeen oli Björnsonin näytelmä jätettävä, ja Salaminin kuninkaat ilmotettiin seuraavaksi teatteripäiväksi, keskiviikoksi maaliskuun 19:ksi. Tämä näytäntö keskeytettiin kuitenkin, kun sanoma saapui Sammatista, että Elias Lönnrot klo 6 aamulla oli päättänyt kunniakkaan, isänmaalle arvaamattoman kalliin elämänsä. Runebergin murhenäytelmä meni sitte pari päivää myöhemmin kansannäytäntönä ja sanotaan sen syvästi vaikuttaneen vähemmänkin teatteriin tottuneeseen katsojakuntaan. — Sen jälkeinen ohjelma, Gogolin Naimapuuhat ja Laululintunen, mainittakoon siksi, että vanhassa laulukappaleessa esiintyi ensi kerran Netcheninä nti Ada Cajander,[56] joka teatterin kustannuksella oli nauttinut rva Achtén opetusta ja joka nyt oli perivä Anni Hacklinin lauluroolit. Nuori näyttelijätär, jolla oli "kaunis ja heleä" ääni, näyttelikin sievästi ja vastaanotettiin hänet hyvin suosiollisesti.

Ida Aalbergin tultua oli ruvettu harjottamaan suurta klassillista draamaa, Schillerin Maria Stuartia, ja se valmistui annettavaksi ensi kerran 28/3. Sillä saavutti teatteri jälleen loistavan menestyksen, joka oli miltei yhtä suuri rahallisessa kuin taiteellisessa suhteessa. Näytelmä annettiin näet täysille huoneille kahdeksan kertaa (seitsemäs teatterin eläkerahaston hyväksi). Tietenkin nimiroolin esitys etupäässä ihastutti yleisöä. Onhan Maria Stuart myöhemminkin tunnustettu yhdeksi Ida Aalbergin etevimpiä luomia ja jo ensi kerralla hän erinomaisen kauniisti kuvasi niin ihmisellisen kuin ruhtinaallisen puolen onnettoman kuningattaren hahmossa. Mutta joskin useat antoivat kaiken kunnian Marian esittäjälle, ei menestys olisi ollut niin suuri kuin se oli, jollei draaman muillakin henkilöillä olisi ollut — toisin kuin syksyllä 1880 — hyviä tai tyydyttäviä edustajia. Siten oli nti Avellanin kuningatar Elisabet erittäin huomattava. Tälle näyttelijättärelle, jonka pääansioita aina oli ollut harras ja älykäs tehtävänsä tutkiminen, oli rooli mitä otollisin, ja varmalla taiteella hän osasi havainnolliseksi tehdä ne tunteet, jotka ylpeässä englantilaiskuningattaressa risteilivät, kun kilpailijattaren kohtalo oli ratkaistavana. Erittäin vaikuttava oli draamallinen puistokohtaus, missä kuningattaret ainoan kerran seisovat vastatusten. Muiden roolien esittäjät olivat: Leino — Burleigh, Ahlberg — Leicester, Sala — Mortimer (viidennestä kerrasta 19/4 alkaen Rautio, sillä Sala oli lähtenyt ulkomaille), Lindfors — Maria Stuartin hovimestari, Falck — Paulet, nti Stenberg — Hanna Kennedy.

Kun Maria Stuart oli mennyt kuudennen kerran, tuli 23/4 uusi ohjelma, Viipurissa jo annettu Kuinka äkäpussi kesytetään ja teatterin ensi vuosilta tunnettu laulukappale Lemmenjuoma. Ei ollut tälle Shakespearen komedialle eduksi, että se joutui näyttämölle semmoisten näytelmäin kuin Schillerin juuri esitetyn ja Todellisten naisten aikaan, mutta mikäli katsojat osasivat avaramielisesti asettua muinoiselle kannalle, tuotti se heille runsasta naurunaihetta. Esitys oli reipas, tarjoten hullunkurista ja runollistakin. Nti Avellan oli kiivas Katarina, Leino kesyttäjä Petruchio, Lindfors Gremio, rva Rautio Bianca, Ahlberg Lucentio, muita mainitsematta. Laulukappaleessa olivat pääosat nti Cajanderilla ja Aspegrenilla (Frankenkrank). Ohjelma meni neljästi.

Syksyllä oli Emilie kirjeessä nti Elfvingille valittanut ajan köyhyyttä, kun ei ollut alkuperäistä uutta tarjottavana — oli näet totuttu joka vuosi odottamaan semmoistakin. Suuri oli sentähden tyytyväisyys, kun keväällä aivan aavistamatta ylioppilas Matti Kurikka toi teatterille 4-näytöksisen kansannäytelmän Viimeinen ponnistus, joka huomattiin varsin sopivaksi ohjelmistoon. Se näyteltiin ensi kerran 2/5 ja menestyi hyvin. Näytelmä oli kyllä vasta-alkajan käsialaa, mutta siltä ei puuttunut alkuperäisyyttä. Ensiksikin oli toiminnalla jonkinlainen historiallinen pohja, joka oli omansa herättämään mielenkiintoa — "viimeinen ponnistus" tarkotti näet venäläisten tilanomistajain viimeistä yritystä saada peruutetuksi 1861 v:n keisarillinen manifesti, jonka kautta talonpojat julistettiin vapaiksi; toiseksi näytelmä kuvasi Inkerin suomalaista kansaa ja kansanelämää. Tekijä, joka syntyään on tämän kansan lapsi, oli kappaleeseensa taitavasti yhdistänyt kansanlauluja ja tansseja, jota paitse koristuksissa ja puvuissa oli huolellisesti todellisuutta tavoteltu. Esitys oli kaikin puolin vilkas ja luonteva, niinkuin säännöllisesti kansannäytelmissä, ja kokosi toukokuulla viisi hyvää huonetta. Yksityisistä näyttelijöistä mainitsemme yhden ainoan, nti Inez Borgin, joka Annina ensi kerran astui näyttämölle. Nti Borg, kauppiaan tytär Porista, oli 25-vuotias tullessaan teatteriin tänä keväänä. Hän herätti hyviä toiveita, joita seuraava aika ei pettänytkään, mutta hänkin erosi liian pian teatterista. Eipä Emilie Bergbom ilman syytä huoahtanut (kirjeessä nti Elfvingille 11/11 1883): "Kyllä se on ikävää, että kun näyttelijätär meillä alkaa tulla taiteilijaksi, niin yks kaks hän menee naimisiin!"

Toukokuulla Ida Aalberg vielä esiintyi kolmessa eri kappaleessa: Adrienne Lecouvreurissä, joka 9/5 annettiin hänen hyväkseen, Jane Eyressä, jolla näytännöt 27/5 päätettiin Helsingissä, ja Hilda Aspin suomentamassa Scriben ja Mélesvillen 3-näytöksisessä Valériessa, jossa taiteilijatar, niinkuin edellisissäkin, näytteli pääosaa, "viatonta, luonnonpuhdasta" neitokaista. —

Ne monet roolit, jotka nti Aalberg oli palattuaan Parisista näytellyt, antoivat Vaseniukselle aihetta tutkia miten ulkomaanmatka oli häneen vaikuttanut. Vanhemmissa rooleissa, hän arvosteli, oli näyttelijättären esitys rauhallisempaa, hillitympää kuin ennen, eikä siinä ollut mitään moitittavaa, mutta välistä huomattiin myöskin kylmempää tekniikkaa ja äänenvärityksiä, jotka eivät olleet täysin luonnollisia. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt taantumista vaan nähtävästi sitä, ettei taiteilijatar vielä ollut sulattanut kaikkea mitä ulkomailla oli oppinut. Muutoin olikin niin että mitä syvempi kuvattava luonne, mitä enemmän draamallista elämää oli kyseessä, sitä vähemmän oli syytä muistutuksiin, tehtävän vakavuus vei itsestään siihen välittömään esitykseen, joka oli näyttelijättären oikea voima — niin esim. olivat Maria Stuartin kolmas näytös ja kohtaus, missä Julia juo Lorenzon tarjooman vaarallisen juoman, loistokohtia ylevämpää laatua kuin Adriennen deklamatsionit.

Otamme tähän pari otetta Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista saamme yksityistietojen ohella näytäntökauden loppupuolen tunnelman:

(12/4). "Oma, rakas Bettyseni! No, nyt on päätetty, että teatteri syksyllä tulee Turkuun. Olemme sangen levottomia. Tietysti on meille suureksi haitaksi, että Tukholman 'Pienemmän teatterin' seurue tulee kohta jälkeemme esittämään Turun yleisölle rakkaita operettejaan. Yleisö on kai 'odottava' ja 'säästävä itsensä' siksi. Onneksi on meillä sangen rikas ja suuri ohjelmisto, mutta kenties eivät turkulaiset välitä siitä. En voi sanoa kuinka olen pahoillani tuosta operettimelusta, joka taas hyökkää kimppuumme. Jos Hamlet tai joku muu suuri kappale valmistuu Turussa, niin tulen luultavasti sinne pariksi viikoksi."