Helsinkiin seurue tuli aikaisemmin kuin aiottu oli. Ensin oli näet aikomus ollut mennä Turusta Poriin, mutta kun sikäläinen uusi teatteri ei vielä ollut täysin valmis, jäi matka tekemättä; toiseksi oli tuumittu pitentää Turussaoloa, mutta Carlbergin ruotsalainen seurue tuli ja otti teatterin. Kun saavuttiin Helsinkiin, olivat arpajaiset teatterin hyväksi olleet ja menneet. Ne tapahtuivat nimittäin tiistaina 4/11 ylioppilastalolla, jonka huoneet olivat tungokseen asti täynnä. Salin peräseinällä nähtiin "tuulentupa", Suomalaisen teatterin uusi rakennus, jonka K. K. Hellsten oli maalannut Seb. Gripenbergin luonnoksen mukaan, ja sivuseinillä Hedvig Winterhjelmin, Emmy Achtén, Ida Basilierin, Kaarlo Bergbomin ja Vilhon muotokuvat. Ohjelman alkunumero oli J. Mustakallion sepittämä prologi, jonka Turusta varta vasten tullut Ida Aalberg lausui, ja muista numeroista huomattavin iloisen, kirjavan joukon esiintyminen, jossa tunnettiin 18 näyttämöllistä hahmoa: Anni, Boriska, Inga, Jessika, Kätchen, Lysisca, Nicole, Noora, Pamina, Papagena, Rosina, Rykmentin tytär, Esko, Fra Diavolo, Larsson, Maunu, Papageno, Göndör Sandor. Nämä kaupittelivat yleisölle tilapäistä albumia.[62] Voittoja oli 1,000 ja arpoja 11,000 à 1 mk.

(11/11). "Oma rakas Bettyseni", Emilie kirjoittaa sen jälkeen, "usko pois että tuntuu hyvältä kun arpajaispuuha on ohi! Odotamme puhdasta voittoa 11 à 12,000, tosin vähemmän kuin viimein, mutta toki kunnioitettava summa. Olen äärettömän kiitollinen, että kaikki on mennyt hyvin. — Perjantaina teatteri alkaa täällä; saa nähdä kuinka rupeaa käymään. Kevättä en pelkää, jos kaikki pysyvät terveenä, mutta joulukuu on kaikkialla vaikea kuukausi ja vallankin meillä, jotka niin paljo rakennamme ylioppilasyleisöön. — Kiitos, hyvä Bettyseni, kaikesta mitä teit hyväksemme, kun olimme Turussa [Emiliekin oli ollut siellä pari viikkoa lokakuulla]; erinomaisen hupaista on että siellä meni kuin meni. Toivoakseni Fröberg & consortes eivät aivan hävitä meiltä maanalaa. — Sala jää ulkomaille joulukuun keskivaiheille. Sydämestäni toivon hänen edistyvän. Hän on ihmisenä läpeensä kelpo ja kunnioitettava, niin että minä ja me kaikki sangen paljo pidämme hänestä. — Olet kai kuullut, että rva Canthin uusi kappale on valmis! Kuinka hupaista on saada kotimainen teos, sen tiedät kyllä." —

Täälläkin alotettiin (14/11) Murtovarkaudella. Sitte tuli Rautatehtailla, joka näyteltynä kolme kertaa ei täälläkään menestynyt, vaikka arveltiin sentapaisista ranskalaisista muotikappaleista olevan hyötyä näyttelijöille. Toisella innostuksella vastaanotettiin vanha ja aina uusi Nummisuutarit. Uusia olivat siinä Pesonen — Topias, Weckman — Mikko Vilkastus, Rautio — Iivari, Falck — Niko, Lindfors — Teemu ja rva Rautio — Jaana.

Joulukuun 3 p. sattui Ludvig Holbergin 200-vuotispäivä ja sitä vietettiin vanhan mestarin huvinäytelmillä Ei ole aikaa ja Henrik ja Pernilla (Hilda Aspin suomentama). Kumpikin komedia sujui hyvin, mutta edellinen sentään paremmin. Lindfors oli Vielgeschrey ja häntä kiitettiin siitä että hän oli syventänyt näyttelemistänsä, jossa ennen ilveilevillä kujeilla oli ollut liiaksi sijaa. Otto Vallenius oli onnistunut kujeellisena palvelijana, Hilda Asp Pernillana, nti Stenberg Madlenana j.n.e. Toisen kappaleen nimiosat olivat Weckmanilla ja rva Aspegrenilla. — Näyttelijät lähettivät Leinon allekirjoittamassa sähkösanomassa tervehdyksensä Tanskan näyttelijöille, ja Bergbom tervehti eri sähkösanomalla kuninkaallista näyttämöä, "Ludvig Holbergin kaikille pohjoismaille merkillisen vaikutuksen kehtoa". Kuninkaallisen teatterin puolesta kamariherra Fallesen vastasi kumpaseenkin tervehdykseen.

Viikko myöhemmin 10/12 oli toinen juhla — kymmenes vuosipäivä Ida Aalbergin ensimäisestä esiintymisestä teatterissa. Sitä vietettiin Jane Eyrellä, ja taiteilijatar sai vastaanottaa kukkia ja laakeriseppeleitä, jota paitse hänelle toimeenpantiin pidot, joissa prof. F. Perander puhui kunniavieraalle ja pyysi lupaa, että saataisiin teatteria varten maalauttaa hänen muotokuvansa.[63]

Kun Bergbom oli alkanut toimeenpanna huokeahintaisia kansannäytäntöjä, hän noudatti haluansa antaa vähävaraistenkin nauttia teatterista. Mutta samoin kuin hän rakasti varsinaista kansaa, rakasti hän lapsiakin. "En voi täällä nähdä lapsia", hän kirjoitti Parisista, "muistamatta lapsia kotona", tarkottaen kai lähinnä sisarensa lapsia. Lapsillekin — ei ainoastaan näille läheisille vaan mahdollisimman useille — hän halusi avata teatterinsa, ja niin hän nyt ennen joulua (13/12) ilmotti ensimäisen "lastennäytännön", jossa klo 5:stä i.p. esitettiin Z. Topeliuksen "leikki" Ole armelias köyhille ja Saimaan rannalla. Teatteri oli täynnä outoa yleisöä, rivit "rint' rinnan täynnä pieniä päitä, jotka kurkistelivat reunusten yli niinkuin pääskysen pojat pesästään". Tarvitseeko sanoa, että tämä yleisö oli ihastunut! Näytäntö uudistettiin 27/12. — Seuraava ohjelma 14/12 sisälsi paitse Kiven Kihlausta kaksi uutta alkuperäistä 1-näytöksistä huvinäytelmää: Matti Kurikan Ihmekös tuo! — naurattava, erehdyksille ja hullunkurisille kohtaamille perustettu vähäpätöisyys, jossa Lilli Kurikka, pääroolin esittäjänä, ensi kerran ja onnellisesti näyttäytyi Helsingin yleisölle — ja Robert Kiljanderin Pukkisen pidot,[64] joka osottautui tekijänsä edellisiä pikkukappaleita etevämmäksi, siinä kun luonnekuvaus on syvempi ja henkilöitten pikkukaupunkilaisuus paljastetaan hienolla ivalla. Parhaiten kuvattua henkilöä, Anna muoria, näytteli nti Stenberg erittäin hyvin.

Joulun ja uudenvuoden aika ei tuonut enempää uutta. Uudenvuoden päivänä meni Kiven muistoksi Nummisuutarit, e/i pitkän ajan päästä Kultaristi, jonka uudistamisen Vallenius, Inez Borg ja Lilli Kurikka tekivät mahdolliseksi, 6/1 Daniel Hjort, sekin tärkeissä kohdin uudistettuna — nimihenkilönä ulkomaalta palannut Sala, osottaen melkoista edistystä (itsenäisesti hän teki luonteen pääpiirteeksi synkän tunteellisuuden, joka muutti ivan ulkomaailmaa kohtaan tuskalliseksi oman kehnouden tunnoksi), Sigrid Stålarmina Ida Aalberg, esittäen onnettoman neidon hienosti ja jalosti, Ebba Stenbockina nti Avellan, täynnä voimaa ja ylimyksellistä ryhtiä, sekä Juhana Fleminginä Otto Vallenius — ja Topeliuksen päivänä Regina von Emmeritz. Ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä tuli vasta 28/1, nimittäin Minna Canthin kolmas draama, Työmiehen vaimo. Työmiehen vaimonkin, niinkuin ennen Murtovarkauden, syntyhistoriasta tahdomme tässä antaa tietoja, koska me siten samalla valaisemme Minna Canthin ja Bergbom-sisarusten keskinäistä suhdetta, joka muodostaa tärkeän lehden sisarusten elämäkerrassa. Vaikka Emilien ja Kaarlon kirjeet tältä ajalta näyttävät hävinneen, näkee Minnan kirjeistä heille, kuinka he seurasivat hänen työtään, kuinka Kaarlo on siihen vaikuttanut ja kuinka kirjoittajan sydän oli heille avoinna. — Ennestään tiedämme, että näytelmä oli jo tekeillä kun Emilie kesällä 1883 ensi kerran tapasi Minna Canthin Kuopiossa. Emilien kehotuksesta Minna kirjoitti Kaarlolle Sandefjordiin:

(2/8 83). — "Kun nti Bergbom kuuli, että olen tarttunut kiinni 'Homsantuussa' enkä ollenkaan pääse siinä eteenpäin, tahtoi hän minua lähettämään sen alun [ensi näytöksen] Tohtorille ja kertomaan, miten olen aikonut sitä sommitella. — Jos tuo ennen oli minulla hämärässä, on se vielä sitäkin pimeämmäksi käynyt sitten kun eilen näin 'Valapaton'. En minä koskaan, en koskaan saa niin hyvää toimeen. Tragedia tästäkin tulla pitää, mutta en varmaankaan saa siitä mitään semmoista suurenmoista kuin Valapatto on. Ja kuitenkin tahtoisin siitä suurenmoista ja hyvää — taikka ei mitään. Tehdäkseni nti Bergbomille mieliksi, täytyy kaiketi minun kuitenkin kertoa hämäriä piirteitä tuohon kappaleeseen. Ne tuntuvat niin mitättömiltä ja pieniltä, kun niitä vertaa Valapattoon. — Toisen näytöksen ensi kuvaus on kauppatorilla. Siellä on myyjiä ja ostajia. Viisunkauppias laulelee perällä ja myyskentelee arkkiviisujaan ympärillä seisoville. Katupojat heittelevät palloa oikealla. Johanna tulee. Hänellä on vaan yksi markka rahaa, jolla aikoo ostaa ruokaa, maitoa sairaalle lapselleen. Paavo tulee juomatoverinsa kanssa ja riistää häneltä rahan. Johanna vastustaa, rukoilee, uhkaa. Paavo ei siitä välitä. Homsantuu tulee työntäen kottikärryjä, joissa hänellä on perunoita. Ne hän on saanut nostamapalkakseen. Hän on ylpeä, mutta rakkaus Paavoon herää hänessä uudelleen. Jotkut nuoret herrat vaativat häntä tanssimaan 'mustalaista'. Hän kieltää. Vihdoin hän Paavon pyynnöstä sen tekee. — Seuraava kuvaus heinäladossa Homsantuun luona. Homsantuulla ei parempaa asuntoa ole. On yö. Homsantuu nukkuu heinäkasalla. Taikka oikeammin hän loikuelee siinä ollen valveilla. Paavo tulee. Hän kiusaa Homsantuuta pakenemaan hänen kanssaan Etelä-Suomeen. Homsantuu vastustaa. — Kolmas näytös Johannan ja Paavon luona. Johannalla on kangas kuteilla. Se on jo lähes valmis, jo samana päivänä hän voisi viedä sen rouvalle, jonka oma se on. Paavo leikkaa kankaan poikki, myy sen ja juo rahat. Johannaa syytetään petoksesta. Hän kantaa sen mitään virkkamatta. Jäätyään yksin vaipuu hän epätoivoon. Risto, hänen entinen ihailijansa, tulee. Hän tahtoo Johannaa auttaa, mutta Johanna vastustaa, sillä hän luulee Riston vielä häntä rakastavan. Johanna heittäytyy lapsensa kätkyen yli vakaana kiellossaan. Risto koettaa häntä ylipuhutella ja kumartuu hänen ylitsensä. Samassa aukeaa ovi, Homsantuu seisoo siinä, näkee heidän asemansa, käsittää sen väärin ja — päättää lähteä karkuun Paavon kanssa. Hän painaa oven kiinni, ilman että Risto tai Johanna ovat häntä huomanneet. Risto on nyt ymmärtänyt Johannan epäilyksen ja selittää olevansa kihloissa nuoren tytön kanssa, jolle hän on antanut sydämensä. Sen jälkeen Johanna kiitollisuudella ottaa vastaan Riston tarjoomuksen. — Neljäs näytös kadulla yöllä, kapakan edustalla. Paavo kapakassa, Homsantuu piilottelee toisella puolen katua, Johanna toisella. Himmeä katulyhty ei varjopaikkoja valaise. Molemmat pelkäävät ja vapisevat. Homsantuun pitäisi nyt yhtyä Paavoon ja lähteä hänen kanssaan. Ylioppilaat pitävät serenadia erään ikkunan alla perällä. Heidän mentyään Paavo tulee ja puhuttelee Homsantuuta. He aikovat lähteä pakoretkelleen, kun Johanna äkkiä ilmestyy heidän eteensä, nuhtelee ja varottaa heitä. Paavo sieppaa puukkonsa ja aikoo lyödä Johannaa, mutta Homsantuu heittäytyy väliin, saa puukon iskun ja kuolee. — Miten tuosta kurjasta Paavosta päästään, sitä en ymmärrä. Jos hän vaan viedään vankilaan, ei Johanna ole hänestä vapaa, mutta toiselta puolen hän on liian suuri pelkuri tehdäkseen itsemurhan. — Niin, ei minulla ole mitään lisättävää. Toivon saavani tohtorilta uutta, pontevampaa, parempaa kehitystä."

Ensimäinen näytös puuttuu tästä selostelusta, mutta varmaankin siinä Johannan ja Riston (ei Paavon!) häät jo kuvattiin niinkuin painetussa näytelmässä, ja Homsantuu syytti Johannan kauhuksi hänen miestään konnamaisesta petoksesta. Emilie arvostelikin näytöstä seuraavin sanoin: "hyvin mieltäkiinnittävä ja oivasti kirjoitettu, luonteva ja sopiva vuoropuhelu, mutta, pelkään minä, liian voimakas, ettei seuraavat näytökset litistyisi". Itse asiassa sommittelu, selostelusta päättäen, kaipasi tiivistämistä. Toisessa näytöksessä on myöhemmin lisätty se kohtaus, jossa Risto ja hänen juomatoverinsa Toppo torilla "laskevat leikkiä" Homsantuun kanssa, siksi kun tämä vihoissaan heittää hiekkaa Riston silmiin ja sitte pelvosta ja säälistä heltyy uskotonta entistä sulhoaan kohtaan. Täten tuli hänen tanssinsakin paremmin perustelluksi, hän kun tahtoo ansaita rahaa ostaakseen Ristolle silmävoidetta. Toisen näytöksen toinen kuvaelma on muutettu kolmanneksi näytökseksi, joka romanttisuudessaan (kun Homsantuu tapaa mustalaissukulaisensa ja päättää Riston kanssa liittyä heihin ja vastedes vain ansaita rahoja rakastajalleen) muistuttaa tekijän ensimäisiä näytelmiä. Selostelun kolmas näytös on näytelmän neljäs, mutta täydennetty ja rakennettu niin realistisen ja draamallisen voimakkaaksi, että se on tullut kokonaisuuden pääkohdaksi, jossa miehen kunnottomuus ja ihmisten ennakkoluuloinen sydämettömyys nostaa vaimon kärsimykset huippuunsa. Johannan entisen ystävän nimi on Yrjö (ei Risto!). Loppu on kokonaan muutettu. Viidennessä näytöksessä Johanna on kuollut, mutta ei vielä haudattu; kuitenkin Risto valmistautuu uudelle kosintaretkelle. Silloin Homsantuu tulee ja toisen kerran petettynä hän ampuu konnaa revolverilla, mutta onnistumatta. Poliisit ottavat hänet kiinni, ja kun Risto lausuu luottavansa että lait ja oikeus turvaavat hänet Homsantuun kostolta, tämä epätoivoisessa raivossa huutaa: Teidän lakinne ja oikeutenne — niitä minun pitikin ampua! Sen jälkeen seuraa vielä lyhyt kohtaus, jossa Vappu lupaa ottaa äidittömän lapsen hoitoonsa, mutta ankarilla nuhteilla vastaa Riston kosimiseen. Toppo lausuu säälin sanan Homsantuusta, mutta Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Tästä näkyy kuinka suuresti teos kehittyi siitä kun Bergbomin vaikutus siihen alkoi. Kumminkin oli kehitys pääasiassa muodollista laatua; perusaihe, peruspiirteet, mestarillinen vuoropuhelu ja koko näytelmästä puhuva pessimistinen henki olivat alkuperäisiä. — Työn kulku ja tunnelma näyttäytyy seuraavissa otteissa.

(10/9 83). — "Ei Homsantuu ole lainkaan edistynyt sitten kun Emilie läksi. Vasta tänään puhuimme siitä Tohtorin kanssa. Tohtorilta sain paljon hyviä neuvoja ja ihan uuden lopun, joka tulee olemaan mainio." —