(19/11). — "Homsantuuta olen hartaudella jatkanut. Neljäs näytös on loppupuoleen ennättänyt. En kuitenkaan usko mitenkään voivani saada sitä valmiiksi keväällä näytettäväksi. En tahtoisi antaa sitä käsistäni kypsymättömänä, puolivalmiina. Minulla ei ole suuri varasto harrastuksia, aatteita, ei voi siis tulla eri kappaleita varsin tiheään. Suurin iloni, oikein mitä suloisin nautintoni on tuo kirjoittaminen. En ymmärrä kuinka enään voisin elää, ellen sitä saisi tehdä. Ja pari vuotta takaperin, silloin kun kirjoitin Roinilan talossa, oli se vaan velvollisuuden tunnosta."
(28/1 84). — "Kuinkako Homsantuu edistyy? Olen pari kuukautta korjaillut edellisiä näytöksiä. Viidennestä näytöksestä minulla ei vielä ole mitään selvää. Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisikaan tullut, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! 'Ingen rädder här', minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun. Ainoa pelkoni on, että Tohtori ne sieltä karsii pois. — Niin, tosiaankin!"
(23/2). — — "Niin, hyvä Tohtori! Jos koskaan olen hävennyt kykenemättömyyttäni ja saamattomuuttani, on se tällä hetkellä, jolloin minun pitäisi tehdä Teille tiliä siitä, miten pitkälle näytelmäni on tullut. Ja kuitenkin olen kaiken aikaa ollut niin ahkera kuin suinkin voimani ja terveyteni ovat myöntäneet. Arvattavasti on aine liian vaikea ja siinä syy hidastumiseen. Kun jonkun ajan kuluttua tulen takaisin siihen mitä olen kirjoittanut, tuntuu se minusta niin lapselliselta, kypsymättömältä ja epätodelliselta, etten voi mitenkään sitä semmoiseksi jättää. Niinpä nytkin neljäs näytös, jonka olin kirjoittanut marraskuussa, ja jonka arvelin silloin jotenkin hyväksi. Nyt kun otin sen uudelleen käsiin, saatoin käyttää siitä tuskin ainoatakaan repliikkiä. Tämä saattaa viedä ihmisen epätoivoon. Viidennestä näytöksestä ei vielä ole mitään selvyyttä. — Niin, tuo sokea vaimo! Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt, kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutsionia. Ei se käynyt. Sitten, jahka taas tulen nöyräksi ja resigneeratuksi, mutta ei nyt. Nyt täytyy panna kovaa kovaa vastaan ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamaton sisällinen pakko." — —
(19/4). — "Rakas Emilie! Elkää odottako niin paljon tuosta Homsantuusta. En minä usko siitä suurta iloa tulevan enemmän teatterille kuin itsellenikään. Olen jo saanut maistaa merkillisiä enteitä. Pari viikkoa takaperin sain postin kautta vastaanottaa kolme numeroa 'Satakuntaa', jossa oli pitkä ja myrkyllinen kritiikki 'Murtovarkaudesta'. Sanottiin sitä 'epäkristilliseksi', 'epänaiselliseksi' ja 'epäsiveelliseksi'. — Kun nyt jo tuosta viattomasta Murtovarkaudesta näin sanotaan, mitä sitten Homsantuusta!" —
(11/8). — "Olen alkanut viimeistä kertaa puhtaaksi kirjoittaa 'Työmiehen vaimoa'. Mutta paljon yhä näkyy siinä olevan korjaamista. En uskaltanut kirjoittaa Teille, kuinka asian laita oli tässä keväällä ja kesällä. Minusta, näette, koko kappale rupesi tuntumaan niin ikävältä ja huonolta, kaikki maistui puulle, enkä voinut, en parhaalla tahdollanikaan moneen kuukauteen sitä jatkaa. Luin sitä muille, että kehuisivat ja taas saisin sen kautta vähän halua, mutta ei se tahtonut auttaa. Nyt kumminkin, kun rva ja Kasper Järnefelt sekä Jussi Brofeldt [Aho] sitä kiittivät, pääsin jälleen itseluottamukseen. Ja kyllä sitä nyt kestää, siksi kun sen valmiiksi saan. Inspiratsionia antavat kenties myöskin nuo tosielämän tosihuolet, joita saan niin tarpeeksi kokea. Ne pitävät hermostoa jännityksessä ja kehittävät sielun voimia. — — Mikä nimi annetaan tuolle uudelle näytelmälle? Työmiehen vaimo — eikö se ole sopivin? Taikka: Johanna ja Homsantuu? Taikka: Hapanrokkaa? Sillä hapanta se on miehille ja rokkaa sen pitäisi oleman naisille. Ja silloin voisi Risto ja Toppo, kun kappaleen lopussa menevät kapakkaan, laulaa: 'Hapanrokkaa keitettiin ja pantiin papuja sekaan, Hierimellä hämmennettiin etc. etc' — Mutta ei sentään. Eikö kaikki tulisi koomilliseksi sen kautta? — Työmiehen vaimo kenties sittenkin paras, vaikka tuntuu niin laimealta."
(21/8). — "Homsantuu on nyt vihdoin viimein valmis. Viimeisenä tuskana on, ettei silmäni tahtoisi kestää kopioitsemista, jota nyt olen pari päivää tehnyt. — Saa nähdä, tuleeko tuosta iloa teatterille taikka minulle. Se nyt ainakin on varma, että tunnokkaasti olen parastani koettanut. Ilmankos se niin kauan olisi työn alla ollut. Mutta pessimistinen se on, enkä luule kenenkään nyt sanovan 'tulimme niin iloisina ja tyytyväisinä kotiin'. Tuota nimittäin on moni minulle sanonut 'Roinilan talosta'. Mutta itse olen jotakuinkin tyytyväinen. Sitä en ollut 'Roinilan talon' kanssa milloinkaan." —
(3/10). — "Tuskin kehtaan Teille kirjoittaa, kun näytelmäni ei vieläkään ole valmis. — — Nytkin, kun sitä viimeistä kertaa korjaamalla olen puhtaaksi kirjoittanut enkä paljon muuta ole muutellut kuin dialogia, en sentään pääse kuin noin pari kolme sivua päivässä eteenpäin. — Hyvä Tohtori! Onhan varma, että tulette tänne ensi syksynä? Toivon saavani Teiltä taas uutta elämää. Onhan minun oikeastaan Teitä kiittäminen henkisestä herätyksestäni, kehittymisen halustani. Yksin ei voi pyrkiä eteenpäin, kun ympäristöltään ei saa paljon mitään, ei ainakaan verraten siihen, mitä Teiltä saa. Ettehän ole, hyvä Tohtori, väsynyt? Onhan Teillä vielä elämän toivoa, lujuutta, pontevuutta, toimintavoimaa ja intoa? Antakaa tuota kaikkea minullekin yksi hiven. Jääkää Jumalan haltuun, hyvä Tohtori! Parhaat toivotukseni seuraavat Teitä ja teatteria."
(28/10). — "Vihdoin viimein lähetin nyt postiin 'Työmiehen vaimon'. Soisin, että se Tohtoria miellyttäisi, että teatteri saisi sillä paljon rahaa ja että se vähän ravistelisi näitä puolikuolleita ihmisiä. Juuri kun sitä laitoin ristisiteeseen, paukahtivat tulikellot täällä soimaan, ja ennenkun vielä sain sen postiin, kerrottiin että eräs nainen oli palanut sisään ja eräs toinen vähissä hengin saatu ulos. Kohta taikauskoisuuteni näki tuossa sattumisessa jonkunlaisen enteen. — — Tuo vanha sairas vaimo paloi äsken siitä syystä, että sisarensa jätti hänet yksin, sillä välin kun läksi käymään meidän puodissamme. Yhä omituisempaa." —
(8/12). — "Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Monet herttaiset kiitokset kritiikistänne! Olen ollut sairaana ja kärsinyt sielun ja ruumiin tuskia; sillaikaa oli kirjeenne kumminkin suureksi virkistykseksi ja lohdutukseksi. Olen tuon tuostakin lukenut sen läpi ja miettinyt. Niin pian kun täydellisesti paranen, että oikein jaksan ajatella, ryhdyn ehdottamianne muutoksia tekemään — niin pitkälle kuin paha sydämeni sallii. Etten ole rouvia juuri lempeällä kädellä pidellyt, on aivan totta, ehkäpä olen heitä liiotellutkin. Mutta, rakas Tohtori, te ette ole nainen, ette ole tullut tuntemaan mitä myrkyllisiä haavoja tuo oma sukupuoli voi kaikessa hurskaudessaan ja lempeydessään toiseen iskeä, kuinka tuo helläsydäminen, tuo korkeasti sivistynyt, tuo 'heliga prestinna vid hemmets fridfulla härd' on kivikova ja jääkylmä sortaja heikompaa, 'huonompaa' kohtaan, jota hän ei ihmiseksikään tunnusta, koska se ei ole hänen vertaisensa arvossa eikä sivistyksessä muka. Ja nämä ovat kristityitä! Minä sanon, että huonoimman porton sydämessä asuu enemmän kristillistä tunnetta kuin noiden farisealaisten. Kuinka selvänä Kristus näki ihmissydämen salaisimmat sopukat, kuinka oikein hän tätä sukukuntaa arvosteli: 'Aterioitsi syntisten, köyhäin ja alhaisten kanssa'. Ei ylhäisten, ei rikkaitten eikä ruhtinaitten. Voi, kuinka koko sieluni halveksii tätä tekopyhyyttä, tätä teeskentelemistä, tätä naisten 'hienoa sivistystä' ja 'korkeaa moraalia'. Kuinka surkuttelen noita 'hemmets heliga prestinnor', jotka kohta menehtyvät oman itsensä ihailemiseen. Hyvä Tohtori! Suututteko minuun nyt? Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta, Jumalan kiitos, olen samalla myöskin kansan lapsi, 'hienous' ei ole luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta ilmaisemasta. Oikeastaan eksyin aineestani. Tahdon koettaa parantaa rva Wörskyä (täällä on eräs rva Mörsky, sitä nimeä ei saa käyttää), jos voin, mutta en tiedä, kuinka onnistun. Naiskysymyksessä tahtoisin pienen reformin. Naisten ihailemisen tahtoisin muuttaa naisten ruoskimiseksi. Emme me parane, Tohtori, ennenkun saamme oikein paljon vitsaa, ennenkun meitä opetetaan totuutta tuntemaan ja omia heikkouksiamme käsittämään. — Kaikki muut muutokset teen oikein sydämen halusta."
(22/1 85). "En ollenkaan voinut arvata, että niin pian joutuisitte valmiiksi, enkä siitä syystä tehnyt parempaa kiirettä korjauksien kanssa. Kuinka nyt lienee tämä Vapun kohtaus tässä lopussa onnistunut. Kuin ei siinä olisi liiaksi sovitusta? En usko että tulevasta sukupolvesta vielä on niin paljo toivoa, kun tästä päättäen luulisi. Antakaa, Tohtori, hyvä neuvo! Minä melkein mieluisemmin antaisin painattaa kappaleen lopun niin, ettei jää mitään selvää siitäkään, ottaako Vappu lapsen vai ei. Sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois, vaan muutama repliikki Riston ja Topon välillä: Risto aikoo kosia, Toppo epäilee Homsantuun tilaa ja Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Vai kuinka? Onko parempi näin?"