Tähän viimeiseen kysymykseen Bergbom vastasi niin, että hän jätti pois viime kohtauksen näyttämöllä. — Lopuksi sanottakoon vain näistä otteista, että ne mieltäkiinnittävällä tavalla todistavat kappaleen syntyneen palavasta innostuksesta, joka nousi ja laski niinkuin tosirunoilijassa tapahtuu, sekä väsymättömästä harrastuksesta tehdä mahdollisimman hyvää. Kumminkin Minna Canthissa vallankumouksellinen paatos oli verrattomasti voimakkaampi kuin taiteellisen sopusoinnun vaisto. Sentähden hän hylkäsi Bergbomin ehdottaman sokean vaimon, joka "rauhallisella, kärsivällisellä elämänfilosofiallaan" tietysti olisi pyörentänyt, täydentänyt elämänkuvausta.
Näytelmä meni siis ensi kerran 28/1, ja se ilta oli teatterin muistettavimpia. Täydelle huoneelle mielenjännityksessä olevaa yleisöä esitettiin vaihtelevat kuvaelmat erinomaisella voimalla ja tosielämän värillä, ja vaikutus oli tärisyttävä. U. S. lausuu:
"Tässä näytelmässä ei ole turhaa, kaunista lörpötystä. — Sattuvata on koko näytelmän kulku ja se tarkottaa yhteiskunnan ja yksityisten sydämeen, leikkaa siellä ja viiltelee, mutta niin että tuntuu. Kiihkeänä seurasi yleisö näytöksen edistymistä, ja moni varmaan tunsi sisustaansa viiltävän, mutta kyllä kai se hyvää teki. Erimielisinä ja vältellen lähdettiin kotia."
Kritiikki oli yksimielinen kiittäessään esityksen oivallisuutta, se oli ehdottomasti parasta mitä teatteri oli aikaansaanut. Ida Aalberg näytteli Homsantuuta niin innostuneesti, että hän vastustamattomasti tempasi yleisön mukaansa, hän oli yhtä suloinen surussaan kuin mahtava kostoa vaatiessaan — se oli luettava hänen värikkäimpiin ja todenperäisimpiin rooleihinsa. Nti Avellan Johannana oli kuin täydelleen yhteensulanut näyteltävän luonteen kanssa, hänen esityksessään ei ollut ainoatakaan väärää säveltä, luontevana ja yksinkertaisena hän vaikutti syvästi katsojaan. Alarik Böök esitti luonnonomaisesti Ristoa, mutta aivan erikoisesti onnistunut oli Rautio Toppona, täynnä eloa, kevytmielisyyttä ja huumoria. Edelleen neiti Stenberg varmasti ja johdonmukaisesti kuvasi Leena Kaisaa ja hyvin näyteltiin muutkin sivuosat. Vihdoin oli yhteisnäytteleminen kaikin puolin kiitettävä ja samoin näyttämöllepano. "Markkinaelämän kuvaaminen esimerkiksi veti vertoja siihen mitä saatiin nähdä Meiningiläisten näyttämöllä."
Työmiehen vaimo meni kaikkiaan yhdeksän kertaa täysille ja hyville huoneille. Menestyksen puolesta se oli verrattava Nooraan, mutta niin myöskin yleiseen vaikutukseen nähden. Näytelmästä väiteltiin sekä yksityisissä piireissä että sanomalehdistössä kiivaudella, jonka ymmärtää kun ajattelee, että se kuulumattoman räikeästi kuvasi kotimaisia oloja ja että sen kautta realistisen suunnan totuus- ja uudistusvaatimukset ensi kerran välittömästi kohdistettiin meihin itseemme. Luonnollista on, että eri katsantokannat esiintyivät jyrkkinä ja että vastapuolueen tarkotuksia väärin käsitettiin ja selitettiin. Vanhoillisella taholla, jolla oli totuttu vallitseviin oloihin ja käsittämään kaikellaista pahaa ja kurjuutta pääasiassa yksilöiden turmeluksesta johtuvaksi, ei tunnustettu, että parannusvaatimukset lähtivät puhtaasta ihmisrakkaudesta, ja uudistajain puolella oltiin taas liian kärkkäät kieltämään vanhoillisilta jalompaa elämänkäsitystä. Että Homsantuun huuto: "Teidän lakinne ja oikeutenne — niitä minun piti ampua!" kauhistutti monta hiljaista kansalaista, ei suinkaan ollut niin kumma, sillä joskin sanat oli pantu onnettoman, hurjistuneen mustalaistytön suuhun, oli niillä kieltämättä symbolinenkin merkityksensä, jonka kuulijat oikein ymmärsivät. Ja olihan näytelmä kauttaaltaan ankara, tahallinen hyökkäys olevaisuutta vastaan, jopa niin ehdoton, että siinä tuskin valonpilkkua nähtiin. Oliko siis outoa ettei kaikki kohta sanoneet: jaa ja amen! Mutta uudistuuhan elämässä aina tämä sama näytelmä, kun uusi aika ryntää esiin. Taistelu, sehän onkin elämää, ja Minna Canthin ansio on, että hän nerokkaalla kappaleellaan saattoi koko sarjan yhteiskuntakysymyksiä keskustelun alaiseksi.[65] — Kun näytelmä oli esitetty neljä kertaa, Emilie kirjoitti (15/2) nti Elfvingille:
"Työmiehen vaimo on herättänyt paljo melua ja erilaisia tunteita. Muutamat ovat ylen ihastuneita — toiset kovin tyytymättömiä. Yhdessä kohden ovat kuitenkin kaikki yksimielisiä: että kappale on kirjoitettu erinomaisen kyvykkäästi, että se on korkeimmassa määrässä draamallinen, jopa nerokas. Moni pitää tätä kappaletta etevimpänä draamallisena teoksena, mikä Suomessa on ilmestynyt, joko suomeksi tai ruotsiksi. Siihen en yhdy. Minä en rakasta voimakasta realismia runoudessa, vaikka täysin oivallan mitä kappaleessa on nerokasta ja draamallista. Ultrapessimistinen katsantotapa (taikka oikeammin esitystapa) ei myöskään ole oikein mieleeni; pitäähän runouden tuoda esiin ihmisten valoisiakin ja hyviäkin puolia. Työmiehen vaimo esittää ainoastaan varjopuolet, heikkouden ja kurjuuden. Erinomaisen hupaista on kumminkin että niin etevä draama on ilmestynyt, ja meillä on syytä vielä odottaa hyvin paljon rva Canthilta, jos hän saa elää ja pysyy terveenä. Surullista on jos hän pysähtyy tälle Ibsenin kannalle. Jos taasen Työmiehen vaimo jää ihmisellisen kurjuuden tuskanhuudoksi ennakkoluuloja ja totuntatapaa vastaan, niin on se kaikin puolin oikeutettu."
Kerrottakoon vielä samassa yhteydessä, että Minna Canth maaliskuulla, noudattaen ystäviensä kehotuksia ja omaa haluaan, teki pitkän talvisen matkan (Kuopion rautatie ei ollut vielä olemassa) Helsinkiin ja näki 13/3 kappaleensa näyttämöllä.[66] Huone oli ihan täynnä, ja lopussa tekijä huudettiin näyttämölle, jossa Sala ojensi hänelle kukkavihkon näyttelijäin, ja filos. kand. J. A. Lyly laakeriseppeleen yleisön puolelta. Myöhemmin oli rva Canth teatterin ja omien ystäviensä vieraana illallisilla lämpiössä. — Minkä vaikutuksen näytäntö teki, on hän lausunut kirjeessä rva O. Kiljanderille. Sen mukaan esitys suuresti tyydytti häntä, mutta — ei itse näytelmä. "Koko kappale muuten laitettu mielenkiihotukseksi. Näyttämöllistä voimaa siinä on, mutta totuutta siinä ei ole, sielunomaista kehitystä ei myöskään. Koko mustalaisjoukkue Homsantuineen mielikuvitus. Ei Johanna ja Ristokaan ole täydelleen todellisuudesta temmatut. Toppo on ainoa, joka tyydyttää. Sanalla sanottu: kappale ei sisällä elämän totuutta. Kunpa onnistuisin paremmin ensi kerralla. — Ryhdyn nyt yhteiskunnalliseen aiheeseen".[67]
— Nämä sanat todistavat kauniisti Minna Canthin suoruutta ja vaatimattomuutta. — Nti Bergbomille, jonka luona hän oli asunut, Minna kirjoittaa pitkän kirjeen, joka tulvii ihastusta sisaruksia kohtaan: "Niin mistä teitä, mistä kaikesta teitä kiitän! Kappaleen menestys teidän ansionne, erinomaisen hyvin näyttämölle pantu j.n.e. j.n.e. Kaikki hyvää ja kaikki totta. Mutta mitä siitä niin suurta välitän, menestyi tai ei. Pienen pieni sija sydämmissänne on tuhatta vertaa suuremmasta arvosta. Kiitos siis ystävyydestänne, kiitos siitä, että olette juuri semmoisia kuin olette, että herätätte niin suuria rakkauden, ihailemisen ja kunnioituksen tunteita." — Ja samaan tapaan pitkältä. Loppupuolen kirjettä täyttää pitkä kertomus työväen oloista Varkaudessa, jossa Minna paluumatkalla oli päivän viipynyt. Uusi draama kangastaa jo mielessä.
Työmiehen vaimon näytäntöjen väliin pistettiin silloin tällöin joku vanhempi kappale, niinkuin Runebergin päivänä Salaminin kuninkaat, mutta uutta tuli vasta 27/2, jolloin Kiven Kullervo ensi kerran esitettiin täydellisenä. Näytäntö oli epävirallinen alku siihen juhlaan, jolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seuraavana päivänä vietti Kalevalan ilmestymisen 50-vuotista muistoa. Taitavasti Bergbom oli osannut mukailla näytelmän näyttämöä varten (10 kuvaelmaa oli supistettu 7:ksi), jota paitse puvut ja laitokset oli mieltäkiinnittävästi suoritettu. Sitä vaikeampi oli roolien täyttäminen. Kullervona esiintyi Falck, jolla oli lämpöä ja voimaa, mutta ei traagillista kykyä. Muista mainittakoon: Leino — Kalervo, rva Aspegren — Kalervon emäntä, rva Rautio — Ainikki, Inez Borg — Ilmarisen emäntä, nti Avellan — Ajatar, Weckman — Nyyrikki, Kallio — Väinämöinen, Ahlberg — Ilmarinen, Vallenius — Lemminkäinen. Menestys oli n.s. succés d'estime. Näytäntö uudistettiin ainoastaan yhden kerran. — Paremmin onnistui Hamlet, joka 4/3 annettiin ensi kerran Helsingissä ja kaikkiaan meni kuusi kertaa. Se luettiin jälleen niihin näytelmiin, "joita näytettyään Suomalainen teatteri voi ilolla ja ylpeydellä katsoa uuden askeleen urallaan astutuksi, kunniallisen voiton voitetuksi". Pääosassa vaihtelivat Ahlberg ja Sala, kumpikin esittäen onnettoman kuninkaanpojan kuvan omalla tavallaan — edellinen voimakkaammin, hillitsemättömämmin, jälkimäinen hiljaisemmin, tarkemmin pienimpienkin piirteiden mukaan. Toisista oli tietysti Ida Aalbergin Ofelia loistavin; mielipuolikohtaukseen näyttelijätär "loi aivan hurmaavan tuoksun, puhtaan jalon vaikutuksen ihmeen hienosta taiteilijahengestään" (W. Söderhjelm, Valvoja).
Kaksi semmoista uutuutta kuin Työmiehen vaimo ja Hamlet olisi jo riittänyt tekemään tämän näytäntökauden tavallista huomattavammaksi, mutta innokas johtaja liitti niihin kolmannenkin merkki-ilmiön, Kaarlo Forsmanin suomentaman Goethen Faust-draaman ensimäisen osan. Viisi päivää ennen sen ensi-iltaa Emilie kirjoitti ystävälleen Turkuun: