Helsingissä alotettiin 5/10 Rosmersholmilla, ja Emilien ennustus toteutui: arvotuksellinen, pessimistinen näytelmä näyteltiin vain kolme kertaa vähenevälle katsojakunnalle, eikä siitä saanut syyttää Schumannin ja Buschin sirkuksia, jotka muuten tänä syksynä kilvan tyydyttivät helsinkiläisten "kauneudenjanoa". Esitys oli kumminkin etevä. Ida Aalberg kuvasi itsenäisesti luovan taiteilijattaren tavalla salaperäisen Rebekan intohimoista sielunelämää tyynen ulkomuodon alla. Oivallinen oli Leinokin Krollina ja kiitettäviä muutkin: Sala Rosmerina, Ahlberg Ulrik Brendelinä, Lindfors Mortensgårdina ja nti Stenberg matami Helsethinä. Tunnelma oli tukala kuin pitikin.[87] — Echegarayn Parjauksen kirous, sekin Helsingissä uusi, meni samoin kolme kertaa, ensi-ilta 19/10. Siinä nähtiin ensi kerran miten etelämaalainen runoilija käsittelee uudenaikaista, realistista aihetta. Kirjallisuutta harrastavat olivat siitä kiitollisia samoin kuin Rosmersholmistakin, mutta suurempi yleisö jäi välinpitämättömäksi. Leino esitti vaikuttavasti, kuinka Julianissa luonnollinen jalous tuskallisesti kukistui parjauksen herättämän hirmukouraisen epäilyksen alle; rva Rautio oli miellyttävä Theodorana, vaikka intohimoiset loppukohtaukset olisivat sietäneet voimakkaampaa esitystä; Salalla oli Ernesto runoilijassa luonteensa mukainen rooli ja menestyi siis samoin kuin Weckman Pepitona, parjaajana. — Vihdoin annettiin kuukauden lopulla 26/10 kotimainen uutuus, R. Kiljanderin 1-näytöksinen Postikonttorissa, samantapainen naurattava vähäpätöisyys kuin T. Hagmanin Kyökissä, ja kauan ohjelmistossa pysynyt.

Lokakuulla vallinneen vastatuulen muutti myötäiseksi Schillerin Orleansin neitsyt, joka meni ensi kerran 2/11 ja taas todisti, kuinka otollisia suuret klassilliset näytelmät olivat Suomalaisen teatterin yleisölle. Se näyteltiin näet täysille taikka hyville huoneille: marraskuulla peräkkäin 7 kertaa, joulukuulla 3 ja vielä maaliskuulla 2 — yhteensä siis 12 kertaa näytäntökauden kuluessa. Ja menestys oli ansaittu. Ida Aalbergista Johannana lausuu U. S. ensi-illan jälkeen: "Hänen olentonsa oli niin vieras ja ylimaailmallinen, jotta mielikuvituksellekin oli vaikeata luoda mitään täydellisempää kuvaa tuosta Ranskan pelastajahengettärestä." Myöhemmin arvostellaan Valvojansa tyynemmin:[88]

"Nti Aalberg yritti nähtävästi tekemään sankaritarta niin todelliseksi ihmiseksi kuin mahdollista. Niin hän lausui mainion jäähyväismonoloogin kauniisti ja tuntehikkaasti tekemättä sitä miksikään bravuuriaariaksi. Ensi kohtauksessa kuninkaan edessä hän oli tyyni ja maltillinen, antaen kutsumuksensa suuruuden vaan ilmaantua sanojensa ja käytöksensä vakavuudessa ja ylevyydessä. Soma oli äänen muutos, kun hän puhuttuaan maallisille herroille, kääntyi piispan puoleen ja luottavaisesti, melkein lapsellisesti kertoi kutsumuksestaan. — Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa hänen lausuessaan suurta monoloogia neljännen näytöksen alussa ja palavaa rukousta tyrmässä. Epätoivo toisessa ja uudestaan herännyt luottamus toisessa esitettiin yhtä nerokkaasti ja täydellisesti. Sanalla sanoen Orleansin neitsyt on tinkimättä asetettava näyttelijättären entisten suurimpien luomien rinnalle ja epäiltävää on, onko yksikään toinen johdonmukaisemmin toimitettu. — — Huolellinen yhteisnäytteleminen ja kappaleen taidokas näyttämöllepano olivat menestyksen pääehtoja. Se tarkkuus, jolla johtaja, säästämättä vaivojaan, oli koettanut puvuissa ja muissa laitoksissa uskollisesti kuvata todellista elämää 15:n vuosisadan alkupuolelta on meidän oloihimme nähden harvinaista, eikä ulkomaillakaan moni teatteri ole semmoisissa asioissa niin harras. Useat puvut, niinkuin kuninkaan ensimäinen ja Burgundin herttuan toinen erittäin loistokas vaatteus, ovat tehdyt heidän aikuistensa kuvien mukaan ja muutkin mahdollisuuden mukaan noudattaen ajan muotia. Erityistä kiitosta ansaitsee somasti järjestetty, suurenmoinen kansankulkue vaihtelevine pukuineen — siinä kuuluu 115 henkeä olevan osallisena. Liiallista olisi siis enempää vaatia näytelmän ulkopuoleen katsoen ja siinäkin, minkä teatteri jo melkein on ottanut tavakseen yleisölle tarjota, on kenties vähän liikaa — ei ole kaukana se vaara, että yleisö rupeaa vaatimaan yhä enemmän ja kenties pitämään tuota ulkonaista puolta näyttelemistä s.o. taidetta tärkeämpänä."

Seitsemännen illan jälkeen keskeytettiin Orleansin neitsyen esittäminen "esiintulleesta syystä". Ida Aalberg oli mennyt kihloihin lakitiedetten kandidaatti Lauri Kivekkään kanssa, ja hääpäivä lähestyi. Sitä ennen annettiin 18/11 johtokunnan päätöksestä näytäntö näyttelijättären hyväksi, joka itse oli valinnut Nooran ohjelmaksi. Huone oli kukkuroillaan, ja "ilta muodostui täydelliseksi riemujuhlaksi suositulle taiteilijattarelle". Toiselta puolen ihailtiin ja ylistettiin hänen taidettaan tänäkin iltana (Noora oli entiseen verraten täydentynyt, varsinkin viime näytöksessä, jossa loppusuoritus Helmerin kanssa tapahtui tyynemmin, luonnollisemmin ja todenmukaisemmin kuin kirjassa, jossa runoilija tuntuu Nooran sanoissa), toiselta puolen ilmaistiin lahjoilla ja muuten sydämellistä osanottoa morsiamelle. Toverit teatterissa antoivat hopeaisen hedelmämaljan, hämäläiset ylioppilaat parin kandelabereita ja yleisö V. Vesterholmin maalaaman maisemataulun uuden kodin koristamiseksi, puhumatta laakeriseppeleistä ja runsaasta kukkasadosta. Innostuksenpurkaukset taukosivat vasta kun illan sankaritar "astui esiin ja kiitti syvästi liikutettuna ylenpalttisesta kunniasta, toivottaen että tämä yleisön suosio vaikuttaisi elähyttävästi ja sammumatta Suomen nuoreen näytelmätaiteeseen". — Pariskunnan vihkiminen tapahtui 22/11 Nikolainkirkossa klo 7 i.p. Häihin saapui onnentoivotussähkösanomia muun muassa Ibseniltä, Brandesilta, Lieltä, Kiellandilta ja Svendseniltä.

Syyskauden viimeinen uutuus oli Salan suomentama Erkmann-Chatrianin 3-näytöksinen näytelmä Fritz ystävämme. Alarik Böök oli heikko pääroolissa, mutta Olga Finne viehättävä naivina maalaistyttönä ja Leino luontehikas rabbiini. Kappale — ensimäinen, suuren menestyksen saanut ranskalainen, realistinen näytelmä (Théâtre français'ssa ensi kerran 1876) — meni meillä vain kaksi kertaa (!). Paremmin vetivät joulukuulla ja vuoden vaihteella Nummisuutarit (Pesonen oli Kalliolta perinyt Sepeteuksen), Sota rauhan aikana y.m. vanhat tutut ohjelmat.

* * * * *

Tultiin niin vuoteen 1888, joka silloin ilmestyneitten uusien kotimaisten näytelmien tähden on pidettävä oikeana merkkivuotena teatterin historiassa. — Uudenvuoden ensimäinen premiääri oli 4/1: 3-näytöksinen laulunsekainen Komedia Farinelli (Farinelli ou le Bouffe du roi, Saint-Georges'n, De Forges'n ja de Leuven'in tekemä), jonka soitannollisen puolen Bergbom oli uudestaan sommitellut, yhdistäen katkelmia eri oopperoista, niin että musiikki oli tullut pääasiaksi. Esiintyjistä mainitaan Vallenius (Farinelli), Lilli Kurikka (Inez) ja Lindfors (Gil Perez); Robert Kajanus orkesterineen suoritti säestyksen. Yleisö oli sitä enemmän mieltynyt kappaleeseen, kun viime aikoina oli saatu kuulla vähän laulua näyttämöltä. Se menikin 6 kertaa. Tänä vuonna täytti Z. Topelius 70 vuotta ja kun oli päätetty viettää merkkipäivä suurella kansalaisjuhlalla ylioppilastalolla, asetti teatteri juhlanäytäntönsä edelliseen iltaan 13/1.[89] Huone oli ahdinkoon täynnä, ja kun runoilija omaisineen, 30-vuotisen sodan marssin kaikuessa, oli asettunut ensi rivin peräaitioon ja häntä tervehditty eläköönhuudoilla, nousi esirippu Regina von Emmeritz-näytelmälle, joka esitettiin yhtä mainiosti ja pääosiin nähden samoilla voimilla kuin 1885 [nyt oli: Lindfors Larsson, A. Böök ruhtinas Emmeritz, Rautio Bertel, Lilli Kurikka Kätchen]. — "Kun näytännön loputtua esirippu jälleen nousi, seppelöitsi Regina runoilijan rintakuvan orkesterin toitottaessa ja koko näyttämö täynnä näytelmän kirjavaa kansaa; kun esirippu nousi toisen kerran, seisoivat vain Regina ja Kustaa Adolf runoilijan kuvan luona kunniavahtina; mutta kun esirippu nousi kolmannen kerran, nähtiin kuva yksinänsä, osotteeksi kuinka nerollisen runoilijan maine on muuttumatta elävä nykyisen näyttämön varjokuvien hälvettyä."

Kun sitte seuraavana päivänä kuntien, seurojen ja yhdistysten lähetystöt, niin pääkaupungista kuin maaseuduilta, kävivät onnittelemassa Topeliusta, esiintoi Kaarlo Bergbom yhdessä näyttelijäin Leinon ja Ahlbergin kanssa Suomalaisen teatterin onnentoivotukset. Vastatessaan runoilija, ensin kiitettyään edellisestä illasta, lausui, että hän ei ollut uskonut Regina von Emmeritzin pysyvän näyttämöllä, mutta niin esitettynä kuin hän oli sen nähnyt Suomalaisessa teatterissa luuli hän sillä olevan tulevaisuutta. Kullakin teatterilla on tehtävänsä. Suomalaisen teatterin ansio on se, että se on antanut Suomen runottaren puhua näyttämöltä voimakasta kieltä. Sen johtajaa ja näyttelijöitä ei Suomen kansa tule koskaan unhottamaan. — Näin otti Suomalainen teatteri tehokkaasti osaa suuren, unohtumattoman runoilijan kunniapäivän viettämiseen, yksi niitä viimeisiä kansallisjuhlia, joihin lähes kaikki sydämestään yhtyivät.[90]

Toinen premiääri tuli 25/1, jolloin näyteltiin Hilda Aspin suomentama Björnsonin Hansikas. Ensi-iltana oli huone hyvänlainen, mutta toisena oli jo niin vähä väkeä, että kolmas ja viimeinen näytäntö ei voinut tulla kysymykseen yhdessä jaksossa, vaan seurasi puolentoista viikon päästä. Kumminkin esitys oli hyvä ja enemmänkin.

"Rva Aalberg-Kivekäs näytti Svavan osan erinomaisen kauniisti, hienotunteisesti ja hillitysti muodostuen näytösten mukaan. Ehkä hän kuitenkin oli etevin ensi näytöksessä, joka jo sisältää koko hänen tragediansa: avonainen, suloinen rakkaudeninnostus kohtauksessa sulhasen kanssa, harvinaisen todellisesti värähtelevät lyhyet lauseet, kun Hoff kertoo sulhasen salaisesta entisyydestä, ilman että hän asiaa ymmärtää, vaikka se häntä vaivaa, ja sitte kauhistus kun Alfin tullessa kaikki selviää — kaikessa oli näyttelijätär yhtä oivallinen." — Vallenius, jolla Riisinä oli entistä suurempi puheosa, teki luonteen turhamielisyyden liian tärkeäksi, mutta Leino oli kelpo Christensen samoin kuin Ahlberg nuhteeton Alf.