Miksi ei kappale vetänyt? Eiköhän vastaus ole siinä, että realistiset draamat, joiden tarkotus oli "asettaa kysymyksiä keskustelunalaiseksi", ylipäätään menettivät viehätysvoimansa niin pian kun päämäärä oli saavutettu, se on kun kysymyksestä oli ruvettu väittelemään. Niin oli juuri Hansikkaan laita. Kappale ei ollut enään uusi ja sen asettama kysymys: eikö mieheltä ole vaadittava puhtautta niinkuin naiseltakin? oli jo meilläkin ollut väittelyn esineenä. Sen lisäksi saattaa sanoa, että "realismi" 80-luvun loppuvuosina jo alkoi väsyttää yleisöä. Omituista on että Suomalainen teatteri juuri silloin kun tämä tosiasia kävi tuntuvaksi oli valmis esittämään ensimäisen koko sarjasta alkuperäisiä kotimaisia draamoja, jotka voitokkaasti vaativat romanttisuudelle oikeutta olla olemassa. Ensimäinen uusi kappale Hansikkaan jälkeen oli näet Gustaf von Numersin "historiallis-romantillinen" näytelmä Eerikki Puke, Korsholman herra. Mutta tämä ilmiö keskellä realismin rehottamisaikaa oli muutoinkin outo. Se oli näet suomennos ja tekijän seuraavatkin draamalliset tuotteet esiintyivät ensi kerran suomennoksina suomalaisella näyttämöllä. Mistä tämä johtui, on lyhyesti selitettävä.
Gustaf von Numers on syntynyt Vaasassa ja kasvanut samoilla ruotsalaisilla seuduilla, joilla hänen ensimäinen näytelmänsä toimii. Hän oli jo 40 vuotta vanha, kun hän Eerikki Puken kautta tuli kirjailijana tunnetuksi, mutta hänen kirjalliset taipumuksensa olivat kyllä olleet vireillä koulu- ja yliopistoajoilta saakka. Ilman enempää halua tieteellisiin pyrintöihin kuin luontaista kykyä käytännöllisiin toimiin ei Numers, jonka terveyskin oli heikonlainen, erilaisilla yrityksillään saavuttanut mitään vakavampaa asemaa, ennen kun hän 1882 antautui rautatien palvelukseen. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin itsekseen kirjoitellut milloin mitäkin runollista, mutta varsinkin draamallisia luonnoksia, niin että hänelle oli kokoontunut "melkoinen joukko keskeneräisiä teoksia". Näitä kyhäillessä oli Oehlenschläger ollut hänen ihanteensa, ja hän oli uneksinut Suomen historian esittämistä näyttämöllä sarjassa tanskalaisen runoilijan tapaan sommiteltuja näytelmiä. Oltuansa "ultraviikinki" hän oli, siihen aikaan kun häh esiintyi kirjailijana, Suinulan asemapäällikkönä Kangasalla suomalaisen ympäristön ja seuraelämän vaikutuksesta vähitellen asettunut yleisisänmaalliselle ja "jotenkin sosialistiselle kannalle".[91]
Eerikki Pukea Numers oli alkanut sommitella lyhentääkseen pitkiä iltoja Tuovilan (Toby) yksinäisellä asemalla Laihian ja "vanhan Vaasan" (Korsholman) välillä. Toivoen edes kerran saavansa nähdä jotakin kirjoittamaansa näytelmää näyttämöltä hän lähetti sen tarkastettavaksi Ruotsalaisen teatterin kirjalliselle avustajalle R. Hertzbergille, mutta pitkän odotuksen jälkeen hän sai käsikirjoituksensa takaisin ja sen mukana kirjallisen lausunnon, että kappaleesta korjaamallakaan ei tulisi mitään.[92] Eräänä iltana Numers Kangasalan Haralassa kertoi vastoinkäymisensä V. Löfgrenille (Lounasmaa). Tämä luki näytelmän ja pyysi sitte saada lähettää sen Bergbomille. Numers myöntyi, ja siitä alkoi hänen tuttavuutensa Suomalaisen teatterin johtajan kanssa. Lukiessaan näytelmän Bergbom huomasi, että tekijällä, huolimatta kaikesta kokemattomuudesta ja kykenemättömyydestä johdonmukaisesti kehittämään toimintaa, oli vilkas mielikuvitus ja lahja keksimään tehokkaita vastakohtaisuuksia sekä että vuoropuhelussa oli luonnollista eloisuutta ja lyhyyttä, jota draama vaatii, ja niin hän viehättyi yhteistyöhön, joka tosin ei kestänyt kauemmin kuin neljä vuotta, mutta kumminkin tuotti kauniita hedelmiä. Käsitellen kyhäelmää epäkypsänä luonnoksena hän teki seikkaperäisiä muutosehdotuksia, antoi ohjeita ja viittauksia, ja niiden mukaan Numers kirjoitti uudestaan toisen näytöksen tai kuvaelman toisensa perästä kerran tai useammin, ja siten teos vähitellen valmistui. Näin syntyi se Eerikki Puke, joka tunnetaan näyttämöltä esitettynä ja painettunakin. Mahdotonta on kuitenkin määrätä toisen tai toisen osaa, sillä käsikirjoitukset ovat hävinneet, ja Bergbom antoi suureksi osaksi neuvonsa suullisessa keskustelussa, joko käyden Numersin luona Suinulassa taikka Numersin ollessa Helsingissä, ja — kaiken päätteeksi — kun ruotsinkielinen alkuteos oli valmis, loi Niilo Sala siitä sen sujuvan suomennoksen, joka nyt yksistään on arvosteltavanamme! Että tämä kertomus on sanasta sanaan tosi, vaikka Bergbom puolestaan luovutti kaiken kunnian Numersille, sen todistaa jälkimäisen kirjeet.[93]
Siten Numers (6/9 1887) ilmottaa saaneensa valmiiksi "Eerikki Puken uudet kuvaelmat" ja pyytää ensi "painoksen" konsepteja (mina konsepter af den förra "upplagan"), voidakseen puhtaaksi kirjoittaa koko teoksen. — Edelleen hän l/11 kirjoittaa: "Tahdon vaan sanoa, etten koskaan voi muuta kuin omistaa hra Tohtorille kunnian, jos kappale on onnistunut, sillä Teidän kritiikillenne olen minä rakentanut sen ja sitä ilman olisin kenties jäänyt seisomaan peräytyvälle (sackande) jalalle." — Viikko myöhemmin (7/11) Numers tuskin uskoo "ihmeellistä kunniaa", että Eerikki Pukea aiotaan näytellä; mutta niin myöhään kuin (28/12) on kysymys uusista korjauksista, jota paitse Numers kiittää Bergbomia viimeisestä keskustelusta: — "se teki minulle hyvää — luulin ennen että riittäisi koettaa kirjoittaa luonnollisesti, niinkuin vuoropuhelu todellisuudessa muodostuu, mutta tämä: että alottaa näytös hiljaisemmin ja sitte lisätä enemmän ja enemmän höyryä sekä antaa esiripun laskea, kun pannu on räjähtämäisillään — on antanut minulle paljon ajateltavaa tulevaisuuteen nähden — niinhän se on oleva ainakin näyttämöllä!"
Nämä viimeiset sanat osottavat ilmeisesti kuinka välttämättömästi Numers tarvitsi esteettistä ja näyttämöllistä "opastajaa" (vägvisare), joksi hän Bergbomia nimittää. Lounasmaa ei ollut tuntea kappaletta siksi Eerikki Pukeksi, jonka hän oli lukenut.
Eerikki Puken ensi-ilta oli 10/2, huone oli aivan täysi ja kappaleen menestys ehdoton. "Innokkaita käsientaputuksia ja esiinhuutoja kesti alusta loppuun saakka, ja viimeksi täytyi tekijänkin astua esiin näyttämölle." Näytelmä meni seitsemän kertaa peräkkäin. Eikä menestys ollut ansaitsematon, sillä joskin kappale on enemmän kansannäytelmä kuin varsinainen historiallinen draama, on siinä, Engelbrektin suurenmoinen kansanliike (1434) taustana, vaikuttava historiallinen tunnelma kannattamassa vapaasti keksittyä toimintaa, edelleen kuohui siitä meidän ajalle (huomaa, ennen sosialismia!) otollinen kansanvaltainen henki, niin että kuolevan sankarittaren, Kreetan, loppusanat: "Talonpoika — herra — yhdessä!" sisältävät teoksen aatteen, ja vihdoin ovat useimmat yhdeksästä kuvaelmasta sangen jännittäviä. Että Pohjanmaan tarmokkaan kansan kuvaus, yksityiset henkilöt ja joku toiminnan piirrekin on vähemmän realistista kuin romanttista Välskärin kertomusten tapaan ja näytti suoraan (jollei tietoisestikaan) johtuvan näistä, ei suinkaan vähentänyt viehätystä. Muutoin on näytelmässä paljo kiitollisia rooleja, joten näyttelijät olivat harvinaisen innostuneita tehtäviinsä. Rva Aalberg-Kivekäs oli rohkeamielinen Kreeta, Leino talonpoikaiskuningas Murkainen, Ahlberg Puke, A. Böök tuimapäinen Niilo, Weckman (erittäin onnistunut) Mauno, Falck tanskalainen kansanrääkkääjä Jürgen Jute, Vallenius hovimies Aksel Kurki, Saimi Svan elämän katkeroittama Leena, Sala ja Rautio kelpo talonpoikia — kaikki voimat hyvin käytetyt. Näyttämöllepanokin oli tehokas. Murkaisen avara pirtti, Puken kammio, mäntymetsä ja käräjäpaikka Vöyrin kirkon luona olivat somat niinkuin puvut, joita varten oli ohjeeksi otettu keskiaikaisten kirkkojemme kalkkimaalauksia.[94]
Kun Eerikki Puke 26/2 oli näytelty viimeisen kerran, tuli viikon loma sentähden että teatteri sisältä maalattiin Grahamin tulivärillä. Sitte uudelleen alkaneitten näytäntöjen väliin pistäytyi 10/3 ilta, joka erosi teatterin tavallisista. Näyttelijät, jotka innokkaasti harrastivat eläkerahastonsa kartuttamista, olivat näet siksi päiväksi toimeenpanneet arpajaiset ja naamiohuvit asian hyväksi. Voittoja oli lähetetty maaseuduiltakin ja Pietarista, ja yleisö osotti niin suurta osanottoa, että tilaisuus tuli kenties onnistuneimmaksi lukuisista samanlaisista, joita vuosien kuluessa järjestettiin. Sinä iltana myytiin varta vasten toimitettu Nyyrikki-julkaisu, joka ilmestyi sekä suomalaisena että ruotsalaisena, kumpikin laitos käsittäen kaksi lehteä. Suomalaisessa oli paitse runollisia lisiä "Suomalaisen teatterin ohjelmalista vuosilta 1872-1888", ja ruotsalaisessa Kaarlo ja Emilie Bergbomille omistettu Z. T:n runoelma, jossa somasti palautetaan Suomalaisen oopperan muisto ja viitataan puhenäyttämön kansalliseen merkitykseen, kaksi Gustaf von Numersin antamaa kohtausta kahdesta valmistumattomasta draamasta "Hämäläisten taistelu" (Tavasternas strid eller Birger Jaarls dotter) ja "Alkibiades ja hermespatsaat" (Alkibiades och hermesstoderna), E. N(ervanderin) runoelma "Näyttämön lapset" (Scenens barn) y.m. Vähän myöhemmin (14/4 ja 19/4) Nervander, nojaten mainittuun Nyyrikin "ohjelmalistaan", julkaisi Finlandissa kirjoituksen "Onko Suomalainen teatteri kansallisteatteri?" jossa hän loi ensimäisen lyhyen teatterinhistorian luonnoksen. Samassa kirjoituksessa, joka luonnollisesti antaa myöntävän vastauksen asettamaansa kysymykseen, sanotaan muun muassa, että teatterin ohjelmistoon oli ollut otettuna 231 teosta, nimittäin 53 kotimaista, 100 suurempaa ja 52 pienempää ulkomaalaista puhekappaletta sekä 26 oopperaa.
Eerikki Puken jälkeen ei tullut uutta ennen kun 18/3, jolloin Ibsenin Helgelannin sankarit meni ensi kerran. Ankarat talvipakkaset olivat Bergbomissa herättäneet uinailevan reumatismin ja hänen sairautensa hidastutti uusien kappalten harjottamista ja aiheutti senkin, että tämä mahtava, aiheeltaan viikinkiaikuinen, mutta aatteellisesti uudenaikainen draama, jonka jo Edv. Törmänen oli suomentanut ja jonka esittäminen sattumain kautta oli myöhästynyt, sittekin tuli näyttämölle olematta täysin kypsynyt. Ei edes rva Aalberg-Kivekäs, jonka taiteilijaluonteelle — se myönnettäköön kernaasti — Hjördiksen tapaisen sankarinaisen kuvaaminen tosin oli vierasta, tyydyttänyt muuta kuin puoleksi. Muista oli Leino Örnulfina paras ja sen jälkeen ehkä Weckman — Thorulf ja Falck — Kåre. Vaikuttavasta näyttämöllepanosta mainittakoon meillä ensi kerran nähdyt liikkuvat pilvet. Näytäntö uudistettiin neljä kertaa. — Toinen ilta 20/3 oli tavallaan juhlanäytäntö, sillä sinä päivänä täytti Ibsen 60 vuotta. Sen johdosta lähettivät kappaleessa esiintyjät tervehdyssähkösanoman runoilijalle ja samoin teki Bergbomkin. — Vähäpätöisempiä uutuuksia olivat: Salan suomentama A. L'Arrongen Puutarhurin tyttäret (Hasemanns Töchter), 4-näytöksinen huvinäytelmä 4/4 ja 1-näytöksiset huvinäytelmät Ernst Ahlgrenin (rva Benediktson) Telefoonissa ja Hilda Aspin suomentama Paul Heysen Veljesten kesken, molemmat 18/4. Ensin mainittu, puoleksi ilveily puoleksi viaton tendenssikappale, esitettiin tavan mukaan sujuvasti. Lindfors oli mitä herttaisin puutarhuri ja Weckmanin sammaltava proviisori nauratti ja säälitti samalla kertaa, muita mainitsematta. Siiri Telefoonissa oli hupainen ingénuerooli, jota näytellessä Olga Finne varmensi jo vallottamaansa sijaa yleisön suosiossa.
Aivan näytäntökauden lopulla sattui vielä oikea merkkitapaus, uuden runoilijan ja uuden suuren draaman esiintyminen näyttämöllä, kun J. H. Erkon 5-näytöksinen "runoelma" Tietäjä ensi kerran näyteltiin 20/4. Erkko, joka oli hyvin tunnettu nuoren Suomen etevimpäaä laulurunoilijana, oli hänkin, epäilemättä teatterin vaikutuksesta, viettynyt sepittämään draaman, jopa runomittaisen. Se oli jouluksi ilmestynyt painosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta kunniapalkinnon saanut, kun Bergbom otti sen esitettäväksi. Eikä se ollut vähäinen tehtävä, raamatullinen aihe kun vaati kokonaan uusia koristuksia ja pukuja. Sitä innokkaammin johtaja puuhasi, ja näytelmä näyttäytyi niin ymmärtävästi, niin aistikkaasti näyttämölle järjestetyksi, että syvämietteinen runoelma sen kautta tuli melkoisesti nautittavammaksi ja vaikuttavammaksi. Miten havainnollinen olikaan vastakohta häviöön syöksevän pakanakansan ja valtaan nousevan Israelin välillä! Toiselta puolen aasialaisen velttohallitsijan turha loisto ja hekkuma sekä Baalin palvelus kultavasikkoineen ja tanssijattarineen, toiselta puolen köyhä, karaistua voimaa kysyvä telttaelämä aavikolla. Siinä jo kuvastui se ajatus, jonka runoilija oli tahtonut julkilausua kansojen tulevaisuuden ehdoista. Oliko Bergbom mainittavassa määrässä vaikuttanut näytelmän sommitteluun, on tuntematonta, mutta näyttämöä varten hän kumminkin oli tehnyt korjauksia jättämällä pois useita välikohtia ja vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä. Näin hän enensi draaman tehoa, ja etenkin se kohtaus, missä Bileam vasten tahtoansa siunaa Israelia, oli jylhän vuoristomaiseman, ryhmien aistikkaan asettelun ja ukkosilman kautta niin sanoaksemme vanhatestamentillisen mahtava. Olematta suorastaan näyttämöä varten kirjoitettu draama, kiitos olkoon näyttämöllepanon, menestyi se kuitenkin odottamattomalla tavalla. Erkko, joka itse kurkkutaudin tähden oleskeli Berlinissä, kirjoittaa siis syystä Bergbomille: "Tiedän ja tunnustan, että Teidän ansioksenne on luettava, jos Tietäjä näyttämöllä menestyy — olen aina ollut vakuutettu jalosta tahdostanne sekä nerostanne ja toivon, että ne tälläkin kertaa tuottavat parhaita seurauksia." — Päärooli Bileam oli Salan käsissä, ja hän täytti sen "sangen kiitettävästi" — se oli, saatamme nyt sanoa, nuoren näyttelijän, jonka ura oli oleva niin lyhyt, etevin luoma. Hän loi havainnolliseksi sen kuvan, joka lukijassakin syntyy tuosta jalosti ajattelevasta, mutta heikonlaisesta tietäjästä. — Draama esitettiin yhtä mittaa 5 kertaa.[95]
Toukokuulla teatteri niinkuin tavallisesti huonolla menestyksellä kilpaili kevään kanssa. Uudistuksina mainittakoon Ainamo, johon Bergbom oli lisännyt useita Schantzin sävelmiä, ja jossa Inez Borg oli Ainamo, Vallenius Pärtty ja Lilli Kurikka Pikku. Se meni kolme kertaa (viimeinen lastennäytäntönä) R. Kajanuksen orkesterin säestäessä, sekä Porvari aatelismiehenä, oivallisesti esitettynä, Lindfors nimiroolissa ja muiden muassa vasta-alkaja nti Salenius onnistunut Nicole. Kotimainen uutuus agronoomi Kust. Blåfieldin 2-näytöksinen ilveily Pollarin kievarissa ilmestyi 21/5, ja "yleisö oli ystävällinen sitä kohtaan", Emilie Bergbom kirjoittaa, "huolimatta kappaleen mitättömyydestä". Senkin jälkeen tuli vielä ohjelmistolle uusi F. ja P. Schöntanin 3-näytöksinen huvinäytelmä Sabinitarten ryöstö 25/5. Se oli tuota lajia saksalaisia sepustuksia, joita Kaarlo Bergbom sydämellisesti halveksi, mutta joita hän otti silloin tällöin yleisön huviksi. Viaton ja naurattava kun on, aikaansai kappale meilläkin tarkotetun vaikutuksen. — Viimeinen näytäntö oli 27/5, ja alkoi sen jälkeen kolmen kuukauden kesäloma.