XXIX.
Yhdeksäskolmatta näytäntökausi, 1900-01.
Huolimatta tukalista valtiollisista oloista kesäkuu Helsingissä oli täynnä vilkasta, kansallista elämää. Silloin olivat suomalaiset lomakurssit ja niiden jälkeen 18, 19 ja 20 p. Kansanvalistusseuran toimeenpanema suuri laulu- ja soittojuhla, jommoista pääkaupungissa ei oltu ennen nähty ja johon läheltä ja kaukaa maan eri osista oli kerääntynyt tuhansia innostuneita kansalaisia. Ensimäinen mainituita juhlapäiviä on merkkipäivä Suomalaisen teatterin historiassakin. Päivä alkoi niin, että juhlayleisö varhain aamulla kokoontui senaatin torille, täyttäen sen reunasta reunaan. Laulu- ja soittokunnat järjestyivät Nikolainkirkon portaille, ja sitten tuhannet äänet soiton säestäminä lauloivat Jumala ompi linnamme, jota rukous seurasi. Sen jälkeen astuttiin juhlakulussa Kaisaniemen juhlakentälle, missä avajaispuhe pidettiin ja Maamme-laulu laulettiin. Niin oli juhla alotettu, ja näitä menoja lähinnä seurasi Suomalaisen teatteritalon peruskiven laskeminen sille paikalle, missä Suomen Kansallisteatteri nyt uljaana linnana suojaa ja turvaa kansallista näyttämötaidetta. — Seikkaperäisempiä tietoja tästä juhlallisuudesta annamme seuraavassa luvussa, kertoessamme teatterin rakennushistorian pääpiirteet.
Sille osalle yleisöä, joka maaseuduilta oli tullut lomakursseihin ja laulujuhlaan, Suomalaisen teatterin näyttelijätkin tahtoivat tarjota taiteellista nautintoa, ja siinä tarkotuksessa he 13/6-20/6 antoivat 12 näytäntöä, joiden menestys oli niin odottamattoman suuri, että kukin osakas sai 550 mk ja sitä paitse teatteri vuokraa 1,368 mk.
"Yleisö oli ihastunut ja kiitollinen", nti Silén kirjoittaa nti Bergbomille. "Salo varsinkin voitti paljon suosiota Kristityssä ja Johanneksessa [joissa hän täytti Halmeen sijan]. Lomakurssilaiset ihailivat Leaa ja Hannelea sekä Johannesta ja Tukkijokea. Samoin laulujuhlankin yleisö. Sitä vastoin Vasantasenasta ei erittäin pidetty, eikä Punaisesta laukusta ollenkaan."
Näinä muistorikkaina päivinä Bergbom-sisarukset olivat kaukana kotimaasta, Nauheimissa. Väsyneinä ja raihnaisina talven ponnistuksista he kesäkuun alussa olivat lähteneet ulkomaille. Berliniin he ensin olivat pysähtyneet ja siellä ollessaan Kaarlo oli sangen huonoissa voimissa, mutta kun he olivat päässeet Nauheimiin, Emilie ilmottaa hänen jo juhannuksen edellä melkoisesti virkistyneen.
Mitään merkillistä Emiliellä ei näy olleen kerrottavana Nauheimista, jossa sisarukset kylpivät ja joivat terveysvettä. Luonto rehevine kasvineen on kaunis, mutta he "kaipaavat vettä", se on merta taikka järveä. Hyvät tiedot laulujuhlasta ilahduttavat heitä, mutta enemmän he kuitenkin saavat surullisia uutisia, yksityisiä kuolemantapauksista y.m. ja yleisiä valtiollisista seikoista (asetukset julkisista kokouksista, venäläisten kaupankäynnistä ja venäjänkielen käytäntöönottamisesta virastoissa, useiden senaattorien eroamisesta ja kansalaisten kiihtyvästä eripuraisuudesta).
"Kyllä käsität", Emilie kirjoittaa nti Nevanderille, "kuinka vaikea minulla nyt on olla poissa kotoa. Eihän minun läsnäoloni mitään auta, mutta tuntuu ihan petokselta, kun nyt ollaan poissa. Kaarlo on siinä suhteessa levollisempi — hän on mielellään täällä, niin että hän pääsee kuulemasta kaikkia sekä tyhmiä että ilkeitä valituksia ja syytöksiä, jotka tietysti taas pääsevät lentoon."
Useimmat, jotka noina onnettomina vuosina matkustivat ulkomailla, ovat kai kokeneet sitä samaa mitä tässä kirjeenotteessa lausutaan. Toiselta puolen poissaolija tunsi sisässään jonkunlaista velvollisuudentuntoa olla mukana kansansa keskellä kärsimässä ajan onnettomuutta, toiselta puolen hän nautti siitä että oli kaukana surkeasta eripuraisuudesta. Omituista on että näistä tunteista, jotka eri aikoina saattoivat vallata samankin henkilön, edellinen oli pysyvämpi kiihkoluontoisessa sisaressa, jälkimäinen maltillisemmassa veljessä.
Heinäkuulla Emilie palasikin kotia, mutta Kaarlo asettui Birkenwerderiin. Sieltä hän kävi Berlinissä, johon Kansallisteatterin arkkitehti O. Törnqvist (Tarjanne) oli tullut teatterin konemestarin Jaatisen kanssa tilaamaan koneita uutta teatteria varten ja jossa tähän aikaan oli muitakin, opintomatkalle lähteneitä, teatterin jäseniä (Jalmari Finne ja rva Olga Salo). Näitä koskee Kaarlon päiväämätön kirje, josta otamme seuraavaa: