Suuren "Sammatin pojan", Elias Lönnrotin, muistopäivä, huhtikuun 9, oli keväisen kaunis ja raikasilmainen, niin että ihmiset aivan kuin itsestään antautuivat siihen tunnelmaan, joka julkilausuttiin ja laulettiin tuhansissa juhlissa ympäri Suomen niemen. Lönnrotin juhlaan liittyi Kansallisteatterin juhla, ei häiritsevänä, vaan täydentävänä lisänä, sillä, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlakokouksessa lausuttiin: "Kaikissa sivistysmaissa pidetään kansallista teatteria kansallisen runouden ja taiteellisen kielenkäytön mahtavimpana edistäjänä, ja siihen nähden on Suomalaisen teatterin astuminen upeaan linnaansa katsottava ylen tärkeäksi voitoksi samaan suuntaan, johon Lönnrot on muita tehokkaammin vaikuttanut."

Aamupäivältä pari seikkaa. — Vuotta ennen talvella oli jonkun lämminsydämisen naisen päähän pälkähtänyt, että johtajan työhuone uudessa talossa oli erikoisella tavalla sisustettava, ja hänen julkilausuttuaan ajatuksensa tuttavilleen, muodostui pian innostuneita ompeluseuroja, jotka yhteistuumin ja -töin valmistivat huonetta varten mukavan kaluston suomalaiskuosisine päällyksineen ja koristuksineen.[58] Juhlapäivän aamulla kalusto asetettiin paikoilleen, ja kun Bergbom-sisarukset tapansa mukaan hyvissä ajoin tulivat teatteriin, kohtasi heitä siellä ystävällisten lahjottajain joukko, joka saattoi heidät tuohon vasta sisustettuun huoneeseen. Toisten puolesta rva Alma Almberg (Jalava) selitti heidän tahtoneensa valmistaa johtajille kodikkaan tyyssijan, missä kävisi huoahtaa levottoman teatterityön välihetkinä. Tähän "viralliseen" puoleen tuli sitten kahvit ja ylioppilaslaulut, joita riitti teatterin palvelijakunnalle ja työväellekin. Niin herttaisesti alotettiin juhlapäivä itse teatterissa.

Toinen aamupäivän tapahtuma oli kunniatervehdys vapaaherra Seb. Gripenbergin luokse, jonka rohkeutta ja väsymätöntä, palkatonta työtä oli kiittäminen siitä että Kansallisteatterin linna ei enään ollut mikään unikuva. Lähetystö, jonka jäsenet olivat rvt Edith Wegelius ja A. af Heurlin, nti Ilona Jalava ja hrt A. Renqvist ja B. Wegelius, antoi vapaaherralle kansalaisten puolesta muistolahjaksi hopeisen haarikan, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen sukunsa vaakunakilpi sekä runomuotoinen ylistys- ja kiitoskirjoitus. — Samalla asialla, kiitosta lausumassa rakennustyön ylijohtajalle, kävi myöskin näyttelijäkunnan lähetystö, johon kuuluivat Ida Aalberg, Katri Rautio, Iisakki Lattu, Y. Ahnger ja J. Finne.

Jo hyvissä ajoin ennen klo 5:ttä teatteri oli tulvillaan juhlapukuista, hilpeämielistä yleisöä, sillä olihan uudessa talossa paljo katsottavaa. Mielin määrin oli jo kauvan ihailtu (ja tietysti kritikoitukin) rakennuksen uljasta ulkonäköä, sen tyyliltään romaanilaisvoittoista, uhkeaa fasaadia kulmatornineen ja komeaa, punaista kupoolia, nyt olivat väljät sisäänkäytävät ensi kerran avoinna, saatiin nousta leveitä portaita ylös ja vallata avarat, uutuuttaan hohtavat suojat. Yleinen oli ihastus, minkä ilmavat, mukavat käytävät sekä ensimäisen parven lämpiö värikkäine akkunoineen, mukavine, aistikkaisine huonekaluineen ja Arkadiasta tuotuine muotokuvineen seinillä herättivät, eikä vähempi se lämmin, kodikas tunnelma, jonka valtaan tulija huomasi joutuvansa itse katsomossa (salongissa). Se oli juhlallisen avara, mutta ei sentään liian suuri — ei ollut "suuren suuri eikä pienen pieni", kansan sanontatapaa käyttääksemme, vaan juuri semmoinen kuin piti ja sopi; suhteet olivat hyvät, seinien punainen väri vaatimaton, mutta lämmin, koristukset — lyyryt ja seppeleet parvien[59] rintamuksilla ja Suomen vaakunakilpi kummallakin puolen näyttämön aukkoa — somat kohtuullisuudessaan. Semmoinen oli ensimäinen vaikutelma, ja että se yleisesti tunnettiin, sen näki iloisesta tyytymyksen ilmeestä kaikkien kasvoissa. Niin tavallisen yleisön, mutta missä toisensa tapasi kaksi tai useampi niitä, jotka olivat olleet mukana 30-vuotisessa taistelussa, jolla kansalliselle näyttämölle oli pysyvä perustus ja arvonmukainen koti vallotettu, siinä sydämet sykkivät ja silmät säteilivät voitonriemusta. —

Aivan erikseen on mainittava muuan piirre kuvaamassamme ensimäisessä vaikutelmassa, joka lähti eräästä laatuaan kylläkin merkillisestä uudistuksesta. Raittiusharrastajissa oli näet herännyt ajatus, että uuden talon ravintolasta kaikki päihdyttävät juomat olivat karkotettavat, ja se toteutettiinkin. Mutta koska tietty oli, että asialla oli kiivaita vastustajiakin, pantiin vallankumous toimeen muodossa, joka ehkäisi kaikki mielenosotukset. Joukko nuoria naisia ja tyttöjä sivistyneistä suomalaisista piireistä otti palvellakseen yleisöä tarjoilijattarina, ja puettuina värikkäisiin kansallispukuihin he häärien juhlavieraitten kesken enensivät iloista tunnelmaa ja saivat alussa tyytymättömätkin hymysuulle. Ymmärrettävää että tämmöistä viehätystä ei enää riittänyt arkipäiviksi, palkattomien tarjoilijattarien sijaan tuli palkattuja, mutta uudistus oli kerta kaikkiaan toimeenpantu, eikä siitä sen jälkeen ole luovuttu.

Kaunis oli näytäntökin. Kun runoilijalta oli pyydetty näytelmä teatterin avajaisjuhlaksi, hän tuskin olisi voinut paremmin valita aiheensa.[60] Totta kyllä hänen oli luopuminen toivosta draamallisen jännittävillä kohtauksilla kiinnittää katsojain mieltä, mutta asettamalla symbolisessa tarkotuksessa Pohjolan häät näyttämölle hän loi vaihtelevissa kuvaelmissa nähtäväksi mitä komeinta juhlallista menoa Kalevalassa on kuvattuna sekä vuoropuhelussa ja lauluissa kuultavaksi sitä aaterikasta, sulavasanaista runoutta, jonka sepittäjänä Erkko oli mestari muitten edellä. Kun esirippu oli laskenut viimeisen näytöksen jälkeen, runoilija huudettiin esiin ja sai vastaanottaa suunnattoman laakeriseppeleen. Niinikään huudettiin esiin Melartin ja sitten Bergbom ja Gripenberg ja Törnqvist. "Yleisön innostus oli perin valtava" (U. S.).

Näytäntöjen välillä tapahtui yleisönvaihdos, sillä ainoastaan vähäinen osa oli saapuvilla molemmissa; tunnelmassa sitä vastoin ei muutosta nähty, vaan oli se jälkimäisen näytännön aikaan yhtä lämmin ja innostunut. Jopa tarjosi rikas, vaihteleva ohjelma kohtia, jotka tekivät tämän loppupuolen juhlan alkupuolta unohtumattomammaksi. Mainitsemme semmoisina Armas Järnefeltin alkusoiton, joka ensi kerran sai oikein huomaamaan miten huoneen akustiikka oli etevä, Kiven Lea, joka nyt — Ida Aalbergin jalon taiteen tulkitsemana — niinkuin 33 vuotta ennen sai sydämet paisumaan, ja Jean Sibeliuksen Tulen synnyn, jonka vertaista mahtavaa sävelteosta meillä tuskin ennen oli kuultu. Yhdistettyjen mieskuorojen jäsenet muodostivat 300-isen joukon, joka oli järjestetty riveihin toinen toistaan ylemmälle asteelle, ja arvaahan sen miten valtavat olivat ääniaallot varsinkin lopussa, missä säveltäjä suurenmoisessa crescendossa antoi kuvastua runon ihmesäkeet:

Taivas reikihin repesi,
Ilma kaikki ikkunoihin,
Kirposi tulikipuna,
Suikahti puna soronen,
Läpi läikkyi taivosista,
Puhki pilvistä pirisi,
Läpi taivahan yheksän,
Halki kuuen kirjokannen.

Kalevalan taru tulen, valon synnystä — se on suomalainen muunnos Prometeustarinaa — oli tässä saanut kauvas kantavan eduskuvallisen merkityksen samoin kuin Pohjolan häiden vietto edellisessä näytännössä. Kun ohjelman viimeiset osastot, mieskuorojen ja sekakuorojen, oli suoritettu, päättyi juhla Maamme-lauluun, johon kaikki kuorot ja seisomaan noussut yleisö yhtyivät. — Ei ollut muuta kuin yksi mieli siitä, ettei meillä ole vietetty kauniimpaa kansallista juhlaa kuin Kansallisteatterin avajaiset!

Teatterista yleisö lähti ylioppilastaloon, jonka kaikki suojat täyttyivät ahdinkoon asti. Siellä illallisen jälkeen E. G. Palmén innokkaassa puheessa esitti lämpimät kiitokset rakennustyössä toimineille, nimittäin ylijohtajalle, vapaaherra Seb. Gripenbergille, arkkitehti Onni Törnqvistille ja hänen avustajalleen arkkitehti Yrjö Sadeniukselle sekä rakennustoimikunnan jäsenille hroille K. Castrénille, ja A. V. Helanderille. Sen jälkeen A. W. Streng puhui Suomalaiselle teatterille ja Kaarlo ja Emilie Bergbomille, sekä vihdoin E. N. Setälä suomenkielestä taidekielenä. — Mainiompi muita hetkiä tässä juhlallisessa illanvietossa oli aivan alussa se, kun Bergbom astui sisään, ja koko yleisö avaten hänelle vapaan käytävän salin perälle riemuhuudoin ja liehuvin liinoin tervehti häntä suomalaisen näyttämön, Kansallisteatterin luojana. Se oli sydämen kyllyydestä lähtenyt, välitön kiitos verrattoman kansallisen teon suorittajalle, kunnianosotus voittajalle, jonka työn kruunajaisia tänään oli vietetty. —