Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
Ylevät templit, tämä maankin pallo
Eloineen kaikkinensa kerran raukee
Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
Oleeton harhahurmos. Sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on.
Ja unta vaan on lyhyt elämämme. —

Toisin sanoen ikävöi vapautta johtajahuolista ja lepoa. Niin ei kuitenkaan pelkästä väsymyksestä, vaan yhtä paljon halusta rauhallisempaan työhön. Ainakin tiedämme hänen eräälle henkilölle, joka erosta puhuttaessa oli arvellut hänen tulevan kaipaamaan työtään teatterissa, vastanneen: "Onhan minulla kirjallisuushistoria kirjoittamatta!" Sanat todistavat, että Bergbom yhä hautoi mielessään tuota nuoruus- ja miehuusaikansa unelmaa ja toivoi voivansa toteuttaa sen vanhuutensa päivinä. Mutta yhä oli olemassa eroamiselle sama este kuin ennenkin — ei ollut seuraajaa tiedossa, ketään, jonka kyky ja pätevyys siihen olisi ollut tunnettu ja tunnustettu. Kaarlo Bergbomille samoin kuin hänen sisarelleen — sillä eihän siitä enään olisi voinut olla puhettakaan että tämä olisi eronnut ennen veljeänsä — kohtalo oli määrännyt, että heidän oli tyhjennettävä viimeinen pohjasakokin siitä kalkista, jonka olivat itselleen valinneet.

Tänä keväänä Bergbom lähti ulkomaille toukokuun keskivaiheilla. Myöhemmin sisarkin yhtyi häneen, ja sitte he viettivät alkukesän parannuksilla Marienbadissa. Kun siellä olo oli päättynyt, Emilie matkusti kotia, mutta Kaarlo jäi vielä Saksaan, jossa me heinäkuun lopulla tapaamme hänet Berlinissä.[64] Siellä hänet saavutti surusanoma, että hänen ystävänsä Otto Florell oli kuollut kesämatkalla Kuopiossa 29/7. Vaikkemme pitkiin aikoihin ole Florellia maininneet, oli hän loppuelämällään jälleen paljon seurustellut Bergbomin kanssa. Jouduttuaan 1889 lakkautuspalkalle hän 1891 oli muuttanut perheineen Haminasta Helsinkiin, ja pari vuotta myöhemmin tultuaan kansakoulujen tarkastajaksi hän yhä edelleenkin oli siellä asunut. Muuttumattomasti rakastaen taidetta ja nuoruutensa ihanteita ja kiintyneenä vanhoihin ystäviinsä Florell, milloin aika ja vähitellen heikontunut terveys vain sallivat, ahkerasti kävi Bergbomilla tuottaen sisaruksille aina pirteällä pakinallaan virkistystä ja sydämen iloa. — Kuolinsanoman johdosta Bergbom kirjoitti:

"Florellin kuolema koski minuun syvästi. Ei sentähden että surullinen uutinen olisi ollut minulle yllätys, sillä joka kerran kun näinä viime aikoina erosin hänestä, minä ajattelin: hyvästi, arvatenkin iäksi. Mutta vainaja, jonka mieli aina oli suuntautunut hyvään, jonka luonne pysyi erillään kaikesta alhaisesta ja halpamaisesta, oli minulle ei ainoastaan muuttumattomasti rakas nuoruudenystävä, vaan myöskin voimakas, elävä kehotus rauhallisuuteen ihmisveljiämme kohtaan. Vanhat rivit harvenevat. Se on memento meille, jotka olemme jälellä — olet toiminut tarpeeksi, pian tulee levon aika, pitkän levon aika."

Berlinissä Bergbom tahtoi nähdä näyttämöllä eräitä kappaleita, varsinkin Shakespearen Henrik IV:ttä, mutta kun Lessing- ja Deutsehes Theater olivat ilmottaneet alkavansa vasta 10/8, hän päätti väliajalla käydä Dresdenissä. Siellä hän mielellään olisi asettunut Lahmannin sanatorioon, mutta se oli niin täynnä, ettei häntä otettu vastaan. Silloin hän käytti sattuman tarjoamaa tilaisuutta ottaa osaa tavattoman huokeahintaiseen huvimatkaan Graziin, jossa laulujuhla (Sängerfest) oli ilmotettu vietettäväksi. Wienistä hän sittemmin 1/8 kirjoittaa, että "laulujuhla oli suurenmoinen". Palattuaan Berliniin hän jäi sinne kauvemmaksi kuin ensin oli aikonut, sillä juuri kun hän oli lähtemäisillään, ilmotettiin joku uutuus, jota hän ei raskinut jättää näkemättä.

Ensin Bergbom mainitsee nähneensä Alt-Heidelberg, "josta on niin paljo ääntä pidetty". Se oli hänestä hyvin ala-arvoinen: "Mummo Birch-Pfeiffer alusta loppuun. Kentiesi se herättäisi liikutusta hentomielisissä sieluissa, mutta sentapaista ohjelmistoa on meillä yllin kyllin". — Nähtyään Henrik IV:n hän kirjoittaa: "Olen hyvin iloinen että olen nähnyt Henrik IV:n kahdessa osastossa. Nyt voin hyvällä omallatunnolla esittää sen yhdessä. Ei niin että toinen osa (joka enemmän kärsii yhteenvedosta) olisi heikompi; mutta siinä on useita aineksia, jotka voivat jäädä pois. Yorkin piispan kapinoiminen ei liikuta meitä ensinkään. Sitä koskevat kohtaukset voivat siis ilman haittaa hävitä. Koko episodi, missä rouva Vilkas ja Torkko Hurstinen esiintyvät, on loistavan koomillinen. Mutta jos ajattelee Lindforsia näissä kohtauksissa, hänellä kun ei ole ollenkaan taiteellista arkatuntoisuutta (diskretion), niin näyttäytyvät ne kerrassaan mahdottomiksi meidän näyttämöllämme ja meidän yleisöllemme." Eräässä myöhemmässä kirjeessä samasta asiasta: "Minä valmistelen Henrikkiä, joka kovin kiinnittää mieltäni. Lindforsista on tuleva kelpo Falstaff. Mutta Henrik prinssi? Weckman? Salo? Mutta Percy? Uskallammeko ajatella Riddeliniä? Halmetta kaivataan." — Se kappale, joka sai Bergbomin jäämään Berliniin syyskuun ensi päiviin, oli Gorkin Pikkuporvareja. "Se on minua niin miellyttänyt [lukiessa], että odotan sen ensi-iltaa 1/9." Hänen poissa ollessaan saisi Finne määrätä kaikki; kuitenkin niin että Lindfors harjottaisi Puoliylhäisöä, joka oli oleva ensimäinen uutuus.

Näytännöt alkoivat 31/8, tavan mukaan, Murtovarkaudella, joka samoin kuin muut kappaleet alussa näyteltiin alennetuin hinnoin. Ensimäisenä uutuutena annettiin 19/9 Teuvo Pakkalan suomentama A. Dumas nuor:n Puoliylhäisöä (Le Demi-monde), ja sai se, huolimatta historiallisesta merkillisyydestään, vieraita oloja kuvaavan näytelmän tavallisen kohtalon: se meni vain kolme kertaa. Parisilaisimpia esitykseltään olivat Lindfors (Olivier) ja rva Rautio (m:me d'Ange). — Toinen uusi kappale ilmestyi 1/10, nimittäin R. Kiljanderin 3-näytöksinen huvinäytelmä Sanny Kortmanin koulu. Pikkukaupunki- ja kouluelämää oli tässä kuvattu tekijän kevyen lystikkääseen, humoristiseen tapaan, ja kun näytteleminenkin, niinkuin aina milloin toiminta liikkuu kotoisella pohjalla, oli erittäin hyvää, oli menestys oivallinen. Näytelmä esitettiin syyskaudella 9 kertaa. Lukuisien esiintyjien joukossa nähtiin rva Salo sangen onnistuneena johtajattarena, nti Tompuri emansipeerattuna opettajattarena, nti Hanna Granfelt suloisena Liisi Kortmanina, Lindfors professori Stobeniuksena y.m. — Kolmas uutuus oli Pietari Alpon suomentama G. Engelin kirjoittama 3-näytöksinen näytelmä Vetten yli, joka ensiksi näyteltiin Tampereella (11-12/10) ja Hämeenlinnassa (30/10), mutta Helsingissä 7/11. Moderni, jännittävä, Ibsenin vaikutuksen alla syntynyt kappale herätti tosin huomiota, joskaan ei suurempaa myötätuntoa, sillä se meni vain kolme kertaa. Osaksi kai oli syynä se että Salo pastori Holmina ja Lilli Högdahl Stinana, huolimatta tunnollisesta työstään, eivät olleet täysin paikoillaan näissä päärooleissa; heitä paremmat olivat Rautio ja Närhi sivurooleissa (edellinen Siewart pastori, jälkimäinen suntio). — Syyskauden merkittävin uusi kappale oli A. B. Mäkelän suomentama Björnstjerne Björnsonin Yli voimain, 2:nen osa, joka ensi kerran näyteltiin runoilijan täyttäessä 70 vuotta 8/12. Vaikka epätasaisuuksia huomattiin yksityisten näyttelijäin työssä, teki näytelmä kumminkin mahtavan vaikutuksen — eikä kumma, sillä tuskin on koko uudemmassa näytelmäkirjallisuudessa aatteellisesti sisältöisempää ja draamallisesti tehokkaampaa olemassa. Esiintyjistä mainitsemme B. Leinon Holgerina, Ahlbergin Brattina, Kallion Eliaksena, Lindforsin Ketilinä, nti Helmi Heleniuksen Credona, rva Olga Leinon Sperana, Ahlmanin Blomina ja Närhen ruskeana miehenä. Draama meni sentään vain 4 kertaa. — Paitse näitä uutuuksia muodostivat huomattavan osan syyskauden ohjelmistoa erinäiset uusinnot, niinkuin Kuningas Lear, Aino (nti Helenius pääroolissa), ja Orleansin neitsyt. Viimemainitussa esiintyi nimiosassa nti Lilli Högdahl, ja oli hänen Johannansa (sanoo W. Söderhjelm) "läpeensä ajateltu, taiteellisesti varma, lämmin ja kaunis näyte; siinä oli, jollei juuri temperamenttia, niin ainakin paljon miellyttävää personallisuutta, ja se kohosi muutamissa paikoin, etenkin loppupuolella, varsin mieltäkiinnittäväksi taideluomaksi".

Joululoma-ajalta ja vuodenvaihteelta on mainittava, että Bergbomin erityisestä toivomuksesta 19/12 annettiin klo 3 ja 5 kaksi vapaanäytäntöä kansakoululapsille, ja esitettiin kummassakin Saimaan rannalla. Edelleen esitettiin lastennäytäntönä alennetuin hinnoin ensi kerran 30/12 ja sitte myöhemminkin ohjelmistolle uusi, A. Suppasen suomentama Z. Topeliuksen leikkinäytelmä Hyrrä.

Tältä syyskaudelta on mainittava eräs juhla, joka miten olikaan laadultaan yksityinen, kumminkin kuuluu tähän historiaan. Rva Therese Hahl täytti 25/10 60 vuotta, ja hänen lukuisat ystävänsä viettivät päivää kunnioittamalla ja tervehtimällä häntä sointuvilla sävelillä ja sydämellisillä onnentoivotuksilla. Hartaimpia osanottajia juhlaan olivat Bergbom-sisarukset, jotka aina muistivat miten tämä rakas, uskollinen ystävä uhrautuvaisesti oli heitä avustanut ei ainoastaan Suomalaisen oopperan aikana vaan sitä ennen ja myöhemminkin, milloin teatterissa kaivattiin laulutaiteellista apua sen oman piirin ulkopuolelta. Jopa Kaarlo sepitti runonkin juhlapäivällisissä luettavaksi — osottaen siten että nuoruuden muistot olivat hänessä heränneet. Siinä hän ensin huomauttaa, kuinka Therese Hahlin nimi palauttaa pitkän sarjan iloisia, suloisia ja juhlallisiakin muistoja erilaisista laulunautinnoista, muun muassa mainiten "päivät, jolloin Suomalainen ooppera uljaassa riemukulussa saatti Tuhkimuksen, suomenkielemme, pääkaupungin valtaistuimelle"; sitte hän vastaa "päivän nuorison" kysymykseen: "Therese Hahl, hän osasi laulaa, mutta sanokaa, oliko hän mitään muuta?" — "Naissydän, joka ymmärsi yhdistää toisiinsa rauhan ja rohkeuden; käsi, joka sitoi ystävyyssiteet niin lujasti, että vain kuolema ne katkaisi; mieli, joka oli yhteensulattanut kauneuden ja puhtauden käsitteet; ääni, joka ollen taivaan valon sukua, kohosi jokapäiväisyyden sorasta; hohde ilon auringosta, joka niin harvoin nähdään Pohjolassamme; suomalainen hengeltään kuin kotoinen kuusi, mutta vapaa kuin Suomen aalto; valkea kielo, joka kukkii huolimatta 60 syksyn myrskyistä; valoisa hahmo menneestä ajasta, jolloin Suomellakin oli kevät".[65]

Tänäkin vuonna Bergbom joulukuulla teki pienen virkistysmatkan. Johtokunnan kokouksessa 7/12 hän näet ilmotti lähtevänsä pariksi viikoksi ulkomaille. Luultavasti hän silloinkin tapansa mukaan kävi Berlinissä, vaikkei mitään kirjeitä ole säilynyt, jotka antaisivat siitä lähempiä tietoja. — Varhemmin syksyllä Bergbom oli käynyt Pietarissa tapaamassa Ida Aalbergia ja kehottamassa häntä tulemaan vierailemaan Kansallisteatterissa. Taiteilijatar oli luvannut tulla, jos mahdollista oli, kevätpuolella, mutta jäi lupaus sittemmin täyttämättä.