Parhaiten Bergbomin onnistui hengellään leimata teatterin ohjelmisto. Ensiksi on huomattava, että se oli mahdollisimman kansallinen, toisin sanoen johtaja otti näyttämöllään esitettäväksi kaikki, mitä kelvollista hän vanhemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tapasi, sekä avasi samalla, edistääkseen alkuperäistä tuotantoa draaman alalla, mitä auliimmin teatterinsa vasta-alkajainkin tuotteille — ja mitä parhainta kansallista näyteltiin, hän myöskin pyysi tehdä pysyväksi osaksi ohjelmistoa. Tämä ohjelmiston kansallisuus oli Bergbomille yhtä paljon sydämen kuin järjen asia. Hänen vakaumuksensa oli, että teatterin arvo ja tulevaisuuskin olivat siinä, sillä ainoastaan sillä taiteella, joka seisoo kansallisella pohjalla, on merkitystä. Toiseksi on mainittava, että ohjelmisto, satunnaisia poikkeuksia huomioonottamatta, aina oli kirjallisesti arvokas, se on johtaja piti yhä silmällä näytelmäin kirjallista ja runollista arvoa, ja niin tehden hän otti kappaleita kaikkien sivistyskansojen sekä vanhemmasta että uudemmasta kirjallisuudesta. Kuinka tärkeä tämä ohjelmiston ansiopuoli on ollut sekä teatteriväelle että yleisölle, kuinka se on rikastuttanut, kasvattanut ja kohottanut niin toisen kuin toisenkin tunne- ja aate-elämää sekä taideaistia, lienee tarpeeton sanoa. Ajateltakoon vain että Shakespeare, Calderon, Molière, Schiller, Goethe, Ibsen ja Björnstjerne Björnson, muita mainitsematta, olisivat jääneet näyttömöllemme vieraiksi, kuinka paljon vähemmäksi olisikaan sen sivistyshistoriallinen ja taiteellinen merkitys arvosteltava. Tällä puolella ohjelmistoaan Bergbom kohotti teatterinsa etevien ulkomaalaisten tasalle, varjellen sitä alentumasta yleisön alhaisia viettejä hivelevien huvitusnäyttämöjen luokkaan. — Liikaa olisi sentään sanoa, että Bergbom ohjelmistollaan olisi tyydyttänyt kaikkien vaatimuksia. Varsinkin sen jälkeen kun realistinen draama oli laannut yleisöä viehättämästä ja sijaan oli ilmaantunut hapuilevia harrastuksia symbolistiseen, uusromanttiseen ja ties mihinkä suuntaan, kuului tavan takaa väitteitä, että paljon huomattavia uusia näytelmiä jäi esittämättä. Jos Bergbom, joka koko sydämellään oli omakseen tehnyt mitä parhainta klassillinen, romanttinen ja uusin realistinen draamarunous on tuottanut, ei enää olisi jaksanut perehtyä viimeisiin virtauksiin niinkuin ne nuoret, jotka vasta näiden aikana olivat silmänsä avanneet, niin se olisi ollut täysin käsitettävissä, mutta niin oli tuskin laita. Viimeiseen saakka hän seurasi kaikkea uutta mitä draaman alalla ilmestyi, mutta hän oli liian kokenut pitämään kaikkea n.s. uutta uutena ja vielä vähemmän ihailemaan sitä tulevaisuuden runoutena, jonka edestä hyvänkin vanhan tuli väistyä. Varsinkin on mieleen pantava, että hän, joka koko elämänsä oli pyytänyt lähentää taidetta kansaan, ei saattanut olla erittäin myötätuntoinen taidetta kohtaan, jonka viljelijät itsetietoisesti eristäytyivät kansasta. Naturalistit eivät niin tehneet, sillä ottivathan he mielellään aiheensa alhaisista yhteiskunnanpiireistä; toisin oli heidän seuraajiensa laita. Halveksien yleissivistyksellisiä harrastuksia pitivät he "minäänsä", yksilöllistä sieluja aistielämäänsä, taiteensa syvimpänä alkulähteenä ja muodollista loistavuutta päämääränään — he tahtoivat näet ennen kaikkea tuottaa nautintoa esteettisille herkkusuille, jotka samoin kuin he itse katsovat kunniakseen pysyä loitolla suuresta yleisöstä. Miten tämän lieneekään, varma on että Bergbomin vakaantunut taideaisti ja luontainen hienotunteisuus tekivät, että hän — ainakin mikäli minä keskusteluista hänen kanssaan luulen tietäväni — tahallisesti oli näyttämöllään esittämättä semmoisia uutuuksia kuin Strindbergin Isä ja Neiti Julia, Maeterlinckin Monna Vanna, Wilden Salome, mainitakseni vain kuuluisimpia kieltämättä nerokkaitten kirjailijain tuotteita. Bergbomista kansallinen teatterimme ei ole olemassa harvalukuisia kirjallisia herkuttelijoita varten (jotka lukemallakin voivat tyydyttää mielitekonsa), vaan tulee sen puhua laajemmille piireille, kansalle. Ja tälle yleisölle on taatusti kelvollista annettava, sitä enemmän kuin se näytti yhä uudestaan, kuinka vaikeata oli uusimmasta kirjallisuudesta löytää semmoista, joka oli sille otollista; hyvin säännöllisesti voitiin uutta kappaletta, jonka harjottamiseen kuitenkin oli paljon työtä uhrattu, näytellä vain kahtena tai kolmena iltana, jota vastoin kotimaisella ja klassillisella ohjelmistolla oli varma, moneksi illaksi riittävä yleisönsä. Tiedän hyvin, että Bergbom mielellään olisi ottanut yhtä ja toista eriskummaisintakin uutta — niinkuin esim. Maeterlinckin Sokeat (Les Aveugles) — jos hän olisi katsonut oikeaksi esittää kaikki, mikä saattoi viehättää häntä itseään. Nämä asianhaarat, puhumatta siitä ettei tuhatpäinen katsomo koskaan ole täydelleen tyydytettävissä, ovat huomioonotettavat Bergbomin ohjelmistoa arvosteltaessa.

Tulemme sitte taiteelliseen työhön, jossa arvostelijain väitteistä päättäen tuskin on huomattavissa minkäänlaisia traditioneja, jotka ansaitsisivat säilyttämistä. Jopa on muutamissa piireissä tullut, niin sanoakseni, uskonkappaleeksi, että siinä teatterissa, jonka sijaan uusi "taiteellinen" olisi perustettava, komeat puvut ja koristukset sekä mahtipontinen, ontto deklamoiminen ja sovinnainen näyttelemistapa asetetaan taiteellisen, syvälle tunkevan, sielukkaan ihmis- ja elämäntulkinnan edelle. Tietenkään ei ole tahdottu tästä suorastaan syyttää Bergbomia, mutta luonnollisesti lankeaa se kuitenkin pääasiassa hänen syykseen, jos hän ei olisi kyennyt teatterin taiteelliseen työhön jättämään noudattamisen arvoisia traditioneja taikka jos hänen vaikutuksensa on ollut niin pintapuolista, että sen jäljet voisivat muutamassa vuodessa kadota näkymättömiin.

Myönnettäköön, että lausunta ja kielenkäyttö ylipäätään näyttämöllämme aina on ollut puutteellista ja varsinkin epätasaista. Myönnettäköön myöskin mitä jokainen tietää, että Bergbom, kuinka etevä teatterin johtaja hän olikaan, ei voinut asian parantamiseksi tehdä mitä hän tietysti olisi tehnyt, jos hän olisi ollut täydellisemmin perehtynyt suomenkieleen. Mutta jos niinkin, on sangen epäiltävää, olisiko sittenkään tyydyttäviin tuloksiin päästy aikana, jolloin useimmat teatterin jäsenet eivät ole omistaneet edes täydellistä koulusivistystä ja jolloin suomenkieli sivistyneitten seurustelukielenä on siksi vähän vakaantunut, että ylioppilaammekin vielä tänä päivänä halusta keskenään puhuvat kukin omaa murrettaan (Virittäjä). Varmaa on etteivät ne kielimestarit, joilta teatteri eri aikoina apua toivoi, saaneet parannusta aikaan. Siinä on siis tulevaisuuden suoritettavaksi jäänyt mitä tärkein tehtävä, joskin tunnustettava on, että Bergbominkin aikana on ollut näyttelijöitä, jotka ovat osanneet niin puhua ja lausua, että on voitu iloita kauniin kielemme helkynnästä ja että sanat ovat sydämeen tunkeneet. Tästä huolimatta on totta, että johtaja ei osannut valvoa oikeakielisyyttä eikä antaa täsmällisiä ohjeita suomenkielen oikeassa lausunnassa; mutta jos sanotaan, että hän suosi sovinnaisen pateettista deklamoimista, niin se on tietämättömyyttä tai panettelua. Kuinka tarkka Bergbomin korva ja taideaisti draamalliseen lausuntaan nähden oli, todistaa yksistään hänen arvostelunsa Goethe-näytännöistä Weimarissa 1899 (ks siv. 122), jossa hän muun muassa hienosti huomauttaa, että "saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä." Että sittenkin kokeneimpienkin näyttelijäimme joukossa on semmoisia, joihin katsoen ylempänä mainittu ankara moite on jotenkin oikeutettu, johtuu ilmeisesti siitä, että he eivät aina ole pystyneet johtajan neuvoja noudattamaan taikka ovat niitä ylenkatsoneet. Mutta miten tämän kaiken lieneekään, on kuitenkin kieltämätöntä, että milloin teatteri on suuret voittonsa saavuttanut, on se tapahtunut taiteen avulla, siten että esitys ainakin pääkohdiltaan on ollut tositaiteellista. Sentähden en epäilekään mainita perusjohteina, joita Bergbom ensi kädessä koetti tehdä vallitsevaksi teatterin taiteellisessa työssä, totuuden etsintää ja taiteen kunnioitusta. Totuutta oli harrastettava roolin psykologisessa tutkimisessa ja niinikään sen esittämisessä, ja samassa oli taiteen kunnioituskin ilmi tuleva, siten näet ettei sovinnaiselle, ulkonaiselle oikeutta myönnetty totuuden rinnalla. Kerran hän lausui: "Niinkuin Jumalalle on taiteellekin ainoastaan totuus kelvollinen." Bergbomin pääpyrintöjä kappalten harjottamisessa oli aina oikaista ja syventää näyttelijöissä heidän tehtäviensä ymmärtämystä, ja mitä näyttelemiseen tulee, hän ei vetäytynyt itse osottamasta mikä liikunto, mikä äänensävy kulloinkin oli paikallaan, ja se, joka hartaasti noudatti hänen ohjeitaan, ei sitä katunut, sillä toisessa kuin toisessakin suhteessa johtaja harvoin jos koskaan erehtyi.[86] — Paitse näyttelemisessä oli totuuden ja taiteen kunnioitus johtavana perusohjeena kappalten näyttämöllepanossa, ja esiintyi se, lähemmin merkiten, runoilijan kunnioittamisena sekä historiallisen värin ja yleensä oikean tyylin tavottelemisena, oliko sitte kappale vanhempi tai uudempi. Tähän kaikkeen nähden Bergbom seisoi kannalla, jota nykyään siellä täällä ehkä pidetään vanhentuneena. Viime aikoina on nimittäin näyttämöllisessä taiteessa ilmestynyt suunta, joka väittää teatterin johtajalla olevan oikeutta asettaessaan kenen näytelmää tahansa näyttämölle menetellä niin, että itse näyttämöllepano muodostuu hänen (johtajan) hengen leimaamaksi taideteokseksi. Mutta tällä suunnalla ei voi olla sanottavaa tulevaisuutta, sillä se myöntää mielivallalle tilaa semmoisessa, joka luonnollisesti ja järkiperäisesti ei voi olla mistään muusta riippuva kuin näyteltävästä runoteoksesta — sen tekijästä ja sen sisällyksestä. Pitäisihän nerokkaimmallekin teatterinjohtajalle se kunnia riittää, että hän osaa mestarillisesti näyttämöllään esittää suurten runoilijain näytelmät heidän henkensä ja aikansa mukaan. Ainakin pidän varmana, että Kaarlo Bergbom katsoi sitä mitä suurimmaksi tunnustukseksi hänen johtajataidolleen, kun hänen näyttämöään kiitettiin siitä, että hän osasi antaa Shakespearen, Molièren, Ibsenin ja muidenkin näytelmäin esitykselle kunkin oman erityisen leimansa ja tyylinsä. Lyhyesti, näyttämöllepanoonkin nähden Bergbomin perusjohteet ovat voimassa pidettävät, mikä tietenkään ei estä että eri aikoina voidaan olla enemmän tai vähemmän todellisuutta tavottelevia historiallista ja tyylillistä pukua ja ympäristöä näytelmän toiminnalle luotaessa. Oikeista perusjohteista on kuitenkin kiinni pidettävä, sentähden että siinä on draaman vaikuttavaisuus, joka luonnollisesti on oleva näyttämöllisen esityksen ainoa johtotähti.

Vaikka täten olen koettanut määritellä Bergbomin taiteellisen työn perusjohteet, tahdon samalla erityisesti painostaa, että hän ei lainkaan ollut mikään kuivien opinkappalten tyrkyttäjä taiteessaan. Vapaa luonto ja todellisuus sekä niiden mukainen etevä taide (jota hän ulkomailla oli nähnyt) olivat hänen ohjeenaan, sillä joskin hän oli kasvanut aikana, jolloin romanttisen koulun traditionit vielä olivat voimassa, oli hän itse ei ainoastaan perustunnelmaltaan vaan myöskin elämän- ja taiteenkäsitykseltään uudenaikaisen realistinen.[87] Tämä selittää, miksi hän jo nuoruudessaan niin ehdottomasti ihaili Aleksis Kiveä ja miksi hän alusta alkaen johti teatteriaan samaan suuntaan. Että niin oli laita, siitä ei puutu todistuksia. Nti Betty Elfvingin painamattomista muistoonpanoista otan seuraavat sanat kansallisen näyttämön ensimäisestä Turussa käynnistä: "Se, joka erittäin herätti yleisön huomiota, oli esiintyjien tapa liikkua näyttämöllä. Ruotsalainen näyttelijä oli kaikissa liikkeissään maltillinen (afmätt) ja juhlallinen. Hän noudatti tarkoin perinnäistä näyttämömenettelyä. Suomalaiset sitä vastoin liikkuivat niinkuin omassa kodissaan. Tämä uusi ällistytti katsojia ja sai monen miettimään mikä tässä oli oikeampi. Kaikista oli näytteleminen kuitenkin odottamattoman hyvää, vaikka moni valitti ettei hän ymmärtänyt sanaakaan." Aivan samalla tavoin V. Vaseniuskin (Valvoja 1881) arvostelee teatterin näyttelemis- ja erittäin myöskin lausumistapaa. Edelleen on edellisessä nähty kahden suomalaisen näyttämötaiteilijan, Vilhon ja Bruno Holmin, puhuessaan Tukholman teattereista ilmaisevan samaa taiteenkäsitystä, ja vihdoin se usein esiintyy Bergbom-sisarusten kirjeissä. Näin saattaa sanoa historiallisesti todistetuksi, että suomalainen näyttämötaide ensi ajoiltaan saakka on tavotellut todellisuutta, ollut tarkotusperiltään nykyajan hengen läpitunkema eikä suinkaan minkään vanhemman sovinnaisen taiteen orja.

Lopuksi on Bergbomin ajan traditioneihin luettava kaksi yleisempää seikkaa. Toinen on se, että hän aina katsoi kansallisen näyttämön velvollisuudeksi olla kulttuurielämäämme edustava laitos. Sentähden hän ei koskaan tahallisesti laiminlyönyt viettää kansallisia merkkipäiviä eikä myöskään yleissivistyksellisiä, mikäli ne, niinkuin etupäässä suurten runoilijain muistopäivät, kuuluivat teatterin alaan. Suomalaisen teatterin kunniaksi onkin luettava, että se on usein antanut ainoan todistuksen siitä, että meilläkin osataan kunnioittaa merkkimiehiä, joiden muistoa vanhoissa kultuurimaissa kalliina pidetään. — Toinen seikka on vieläkin yleisempää laatua, nimittäin se opetus, jonka Kaarlo Bergbom esimerkillään teatteriväelleen antoi, että taiteelle on koko sydämellään antauduttava, että uhrautuva työ on kaiken tositaiteen edellytys.

Näin Bergbom pääasiassa saavutti tarkotuksensa. Hän loi meille kansallisen näyttämön, niin vahvasti perustetun ja niin taiteellisesti kehitetyn kuin yhdelle miehelle ja yhtenä polvikautena oli mahdollista — pyytää enemmän, pyytää että hän olisi tyydyttänyt aikalaistensa kaikki vaatimukset, puhumatta myöhemmistä, olisi mieletöntä. Silti ei ole sanottu, että hän itse olisi ollut tyytyväinen. Tietenkin hän monessa kohden toivoi enempääkin, sillä tällaisissa sivistysharrastuksissa ei päämäärää koskaan täysin saavuteta — se näet etenee samassa määrässä kuin sitä lähestytään; mutta siitä huolimatta jälkimaailma ei voi olla tunnustamatta hänen suurtyötään laadultaan verrattomaksi.

Tähän sopii liitettäväksi eräs Betty Elfvingin muistiinpano. —

"Suomalaisen teatterin ensi aikoina Bergbom joskus valitti, että kaikki siinä oli niin uutta ja nuorta. 'On niin vaikeaa', hän sanoi, 'kun ei meillä ole mitään traditioneja. Ei ole mitään, mihin voisi nojata.' Monta vuotta myöhemmin, kun riitaisten mielipiteitten taistelu häiritsi näyttämön työtä, ja ulkoapäinkin tulevat vastustukset kävivät yhä uhkaavammiksi, Kaarlo eräänä päivänä oli ollut hyvin masentunut. Kaikki minkä edestä hän oli elänyt ja uhrautunut näytti hänestä olevan häviöön joutumaisillaan ja tyhjää.

"Silloin minä lausuin: 'Älä huoli siitä. Tuskin lepäät haudassasi, ennen kun kaikki ystäväsi ja vastustajasi ratkaisevat taistelujansa viittaamalla siihen kuinka olot olivat Kaarlo ja Emilie Bergbomin aikana. Siinä ovat traditioni!'

— "'Kuuletkos, mitä Betty sanoo?' Emilie iloisesti huudahti, ja katsoen minuun hän lisäsi: 'Uskotko todella että niin käy?'