Päivän kirkkautena paistoit
Isänmaalle, taiteen teille
Suuren sielus aarteet annoit,
Herkän henkes lahjat meille.
Luettelematta muita seppeleitä mainittakoon vaan, että suomalaiset ja ruotsalaiset näyttämöt, kirjalliset ja soitannolliset piirit, suomalaiset ylioppilasosakunnat, pääkaupunki ja maaseudut, kansalaiset kaikista kerroksista olivat lukuisasti edustettuina, niinkuin luonnollista on kuin kansallisen sivistyselämän merkkimiestä on kunnioittaminen.
Leposijalleen, sisarensa vieressä, Kaarlo Bergbom laskettiin, ja hauta luotiin umpeen Ylioppilaskunnan laulajain laulaessa.
Lokakuun 2 p. 1907, Kaarlo Bergbomin syntymäpäivänä, paljastettiin juhlallisesti sisarusten yhteinen hautapatsas. Se on koristettu Emil Wikströmin muovailemalla ja valamalla pronssisella korkokuvalla, johon on kuvattuna vainajien kasvojenpiirteet. Hautapatsas on mustaa graniittia, ja on siinä kirjoitus: Kaarlo ja Emilie Bergbom. Jalustalla luetaan: Kansallisen näyttämön luojille kiitollisilta kansalaisilta.[85]
Jälkilause.
Kun keväällä 1905 minua kehotettiin kirjoittamaan Suomalaisen teatterin historia — Antti Jalava se oli, joka vastustamattomalla päättäväisyydellään väitti sen olevan minun velvollisuuteni! — en lainkaan kohta ollut valmis myöntymään. Epäilin näet olisiko minussa enää työn suorittajaa. Mutta koska samalla oivalsin, miten tärkeätä oli että joku mukana ollut siihen ryhtyisi, sekä että historian mahdollisuus oli lähteiden laadussa ja runsaudessa, aloin niitä tiedustella ja myöskin miettiä kuinka tehtävä olisi suunniteltava. Eräänä päivänä kysyin silloin Kaarlo Bergbomilta, voisiko hän, joka tunsi kaiken näyttämötaidetta käsittelevän kirjallisuuden, mainita jonkun teatterihistoriallisen teoksen, joka suunnitelmaltaan sopisi esikuvaksi suomalaisesta näyttämöstä kirjoitettaessa. Ei, sitä hän ei voinut, mutta hyvin naivisti hän lisäsi: "Kerro ensiksi kuinka teatteri perustettiin ja sitte kuinka sen jälkeen kävi." — "Aivan oikein", minä myönsin, "siinähän se tehtävä on!" — Jälestä päin Bergbom kuuluu omaisilleen sanoneen, että hän toivoi historian ilmestyvän vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Noudattaen Kaarlon viittausta olen edellisessä kertonut teatterin synnyn ja vaiheet sekä sen ohella hänen ja hänen sisarensa, taidelaitoksen luojain ja johtajain, elämän heidän kuolemaansa saakka — kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti ja tapahtumain mukaisesti. Tehtäväni on niin muodoin oikeastaan suoritettu, mutta en sentään vielä raski ainettani jättää. On näet yhtä ja toista lisättävää, joko semmoista joka ei itsestään ole kertomuksen puitteisiin pujottautunut taikka joka päätelmäntapaisena välttämättömästi on jälestäpäin lausuttava. Sillä mitä alempana luetaan, en siis pyydä korjata mitä teoksessani on heikkoa ja puutteellista, vaan saada sanotuksi mitä alun pitäen olen katsonut asiaan kuuluvaksi, vaikka en ole ennen sille tilaa löytänyt.
Suomalaisen teatterin tarkotus ja taiteellinen päämäärä oli koko Bergbomin aikana luonnollisista syistä toinen kuin suurten kultuurimaitten teatterien. Mikäli nämä jälkimäiset todella harrastavat taiteellista edistystä, uuden luomista, on niiden päämääränä yleensä kehittää näyttämötaidetta suuntaan taikka toiseen, ja onnistuessaan ne tulevat, niinkuin esim. Meiningiläisten teatteri 1870- ja 1880-luvuilla, muitten teatterien esikuviksi. Suomalaisen teatterin päämäärä ei voinut olla niin vaativainen, niin uhkarohkea. Sen tarkotuksena oli näyttämötaiteelle laskea mahdollisimman vahva perustus kansan keskellä, jolle tämä taide oli ollut aivan outo, ja siitä johtui että päteviksi tunnettujen taiteellisten traditionien luominen oli sille tärkeämpi kuin uuden, ennen kuulumattoman tavotteleminen. Jos sen onnistuisi taiteellisesti kohota yhtä korkealle kuin ei kaikkein parhaimmat vaan kumminkin hyvät teatterit vanhoissa sivistysmaissa, niin olisi tulos jo erinomaisen tyydyttäväksi katsottava, sillä silloin olisi perustus laskettu tulevaisuuden työlle; toivoa sille jonkinlaista johtavaa, esikuvallista merkitystä itse näyttämötaiteen kehityksessä, olisi ollut julkeaa. Tämä huomautus — joka ei suinkaan sisällä sitä ajatusta, että pienen, syrjäisen maan teatterille olisi mahdotonta myötäisten olojen vallitessa asettaa päämääränsä korkeammallekin ja taiteellisesti voittaa suurtenkin maitten näyttämöt — on, miten itsestään ymmärrettävältä asia tuntuneekaan, ollut tässä julkilausuttava sentähden, että mainittu päämäärän rajotus osottaa oikean kannan, miltä sekä Bergbomin työ että sen historia on arvosteltava.
Katsokaamme ensin missä määrin Bergbom saavutti tarkotuksensa.
Mitä niin sanoakseni aineellisiin tuloksiin tulee, olivat ne lopulta odottamattoman täydelliset, tulevaisuutta turvaavat. Saatuansa itse koko varsinaisen toimikautensa tyytyä mitä vaatimattomimpaan näyttämöön ja työskennellä mitä ahtaimmissa, vastuksellisimmissa oloissa, Bergbom kuitenkin ennen poismenoaan näki taidelaitoksensa kotiutuneena Kansallisteatterin uljaaseen taloon ja siinä jatkavan toimintaa verraten vakaantuneessa taloudellisessa asemassa. Kun sen lisäksi ottaa huomioon, miten pääkaupungin suomalainen yleisö oli kasvanut monin kerroin lukuisammaksi kuin parikymmentä vuotta ennen, niin saattaa sanoa, että teatterin toimeentulon ehtoihin nähden tuskin enempää olisi ollut toivottavissakaan. Vähemmän täydelliset olivat taiteelliset tulokset, mutta siinäkin kohden Bergbom on jättänyt jälkiä, periaatteita, traditioneja, joiden noudattamisesta teatterin kansallinen merkitys ja taiteellinen tulevaisuus riippuvat — niin, mihin suuntaan näyttämötaide muuten pyrkineekään kehittymään. Ne Suomalaisen teatterin ansiopuolet, jotka tässä ovat lukuunotettavat ja joita se toivottavasti aina on koettava hyvinä traditioneina voimassapitää, esiintyvät toiselta puolen ohjelmiston, toiselta puolen myöskin itse taiteellisen työn laadussa.