"Kun pidämme silmällä että kansallisen näyttämön perustaminen ja kehittäminen Kaarlo Bergbomille tuli runoilijatoimen vastineeksi, vasta silloin me ymmärrämme sen innon, millä hän siihen antautui. Kun hänen täytyi uhrata rakkaat unelmansa itsenäisestä runoilijatoimesta, kun hänen täytyi luopua omassa nimessään julkilaulamasta mitä hän tunsi syvintä ja ajatteli ylevintä, hän teki näyttämön totuudenrakkautensa ja kauneudenkaipuunsa tulkiksi. Itse vaatimattomasti piillen verhojen takana hän näyttämöväkensä avulla loi nähtäväksemme suurten nerojen kuvaukset ihmiskohtaloista, joissa meidän jokaisen luonnon- ja elämänlaatu kuvastuu. Olematta runoilija tavallisessa merkityksessä hän saattoi kumminkin siten runoilijan tavoin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa ja johtaa heitä noudattamaan ikivanhaa käskyä: tunne itsesi! Kaarlo Bergbomista näetten näyttämö ei koskaan ollut tyhjien huvitusten paikka, vaan ylevien ihanteiden, syvennetyn elämänkäsityksen ja jalostuneen kansallistunnon ilmisaattaja. — Mutta toisellakin tavalla hän saattoi näyttämön johtajana noudattaa mielitekojaan. Olematta itse kirjailija hänelle siinä asemassa kävi mahdolliseksi voimallisesti edistää kansallista kirjallisuutta, neuvomalla, ohjaamalla ja rohkaisemalla vasta-alkajia näytelmänkirjoittajia, ja vihdoin hänen sammumaton rakkautensa kansaan sai tyydytystä siitä että yhä lukuisammat joukot yksitoikkoisen raskaan työn ja puutteen rasittamia oppivat rakastamaan näyttämön taidetta ja samalla hylkäämään entiset turhat ja usein turmelevat huvituksensa.

"Näin katseltuna esiintyy Kaarlo Bergbomin elämäntyö oikeassa valossaan. Me ymmärrämme miksi hän niin hartaasti tahtoi pitää näyttämönsä kansallisena, ihanteellisena ja puhtaana — se oli hänen runoilijahenkensä lapsi; me ymmärrämme että hän on saavuttanut elämänsä päämäärän, totta kyllä — niinkuin jo on sanottu — nerollisella kyvyllään ja uupumattomalla työllään, mutta eritoten myöskin unohtamalla itsensä, uhraamalla elämänsä kansalleen.

"Suomalaisen näyttämön luojana Kaarlo Bergbom nuorimpana ja viimeisenä liittyy niiden henkisten sankarihaamujen riviin, jotka meillä ovat laskeneet perustukset kansalliselle sivistykselle. Kuitenkin on hän, jolle julkinen esiintyminen oli sula kauhistus, vähemmän kuin kenkään muu ajanut takaa suurmiehen nimeä ja mainetta, eikä tosiaan hänen muistonsa kuolemankaan jälkeen kaipaa sitä ollaksensa eheimpiä, kauneimpia ja innostavimpia mitä suomalainen mies on jättänyt kansalleen.

"Vähän neljättä kuukautta sitten me seisoimme tällä samalla vihityllä paikalla lausumassa jäähyväiset vainajan työtoverille ja sisarelle. Nyt veli on seurannut sisartaan. Siunattu olkoon heidän yhteinen leponsa niinkuin heidän yhteinen työnsä on siunattua ollut!"[84]

Näitä muistosanoja seurasi sinfoniakuoron esittämänä Mozartin c-molli-messusta Agnus Dei ja sen päätyttyä seppelten laskeminen. Tietenkin olivat nytkin teatterin johtokunnan ja näyttelijäkunnan ensimäiset. Edellistä laskiessa O. E. Tudeer lausui:

"Surren Suomen Kansallisteatteri seisoo isänsä haudan ääressä.

"Se hento taiteen taimi, jonka hän, sydän innosta palavana, istutti Suomen karuun maahan, on hänen väsymättömän rakkautensa vaalimana kasvanut kauniiksi puuksi, jolla on juurensa syvällä Suomen kansan maaperässä ja jonka latva juopi valoa avarain ilmojen kirkkaudesta.

"Kukkaset, jotka laskemme hänen haudallensa, lakastuvat, seppeleet hajoavat; mutta häviämättä hänen muistonsa elää kiitollisen kansan sydämissä.

"'Ja tämän maineen kirkkahan sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaalleen armaalle kuin morsiolle, äidille hän kaikki uhriks' kantoi; näin saavutti hän suuruuden.'"

Jälkimäisen laskivat Katri Rautio, Lilli Högdahl (Horsma), Benjamin
Leino ja Hemmo Kallio ja oli sen nauhoissa sanat: