Ennestään tiedämme, että Kaarlo kärsi kotimaan rikkinäisistä oloista, eikä kukaan voine sanoa, että suurlakko olisi vienyt sovinnollisempaan elämään. Se teki, että hän nytkin mielellään olisi lähtenyt ulkomaille. Siellä hän olisi tuntenut itsensä vapaammaksi. Hän piti kyllä arvossa kotoisia ystäviään, mutta kun kielen kankeus vaikutti, ettei hän voinut hämilleen joutumatta seurustella heidän kanssaan, olisi hän paremmin viihtynyt aivan outojen ihmisten kesken. Sentähden olikin puhetta Augusta-sisaren kanssa, että tämä seuraisi häntä ainakin lyhemmälle matkalle, vaikkapa Ruotsiin. Syystä tai toisesta jäi matka kuitenkin sikseen, ja sen sijaan Kaarlo vietti joulunsa Ossian-veljensä huvilassa, Lepolassa, Pyhäjärven rannalla vastapäätä Tampereen kaupunkia.
Uudesta vuodesta alkaen Kaarlo jälleen oli Helsingissä, jossa hänellä ainoana huvina oli käydä teatterissa. Teatterissa hän syksylläkin oli usein käynyt. Olihan tie sinne hänelle niin tuttu! Jo syyskuun alussa oli tämän kirjoittaja kysynyt häneltä: oliko hän vielä huolissaan teatterista? — "En ole", hän vastasi, "olen voinut heittää ne huolet kokonaan päältäni." Kyllä kai se niin olikin, että ainoastaan vanha rakkaus näyttämötaiteeseen ja omaan teatteriin vei hänet sinne. Ja juuri siellä oli viimeinen kuolemanisku häntä kohtaava.
Loppiaisaattona, tammikuun 5, annettiin Schillerin Don Carlos, tuo runoilijan nuoruudendraama, jota Kaarlo nuoruudestaan asti oli rakastanut. Hän oli lukenut ja nähnyt sen kukaties kuinka monta kertaa, mutta silti hän nytkin meni teatteriin. Hän oli ollut erittäin hyvällä tuulella ja istunut johtajan aitiossa (ensimäinen oikealla puolella näyttämöltä määräten). Kuinka kauvan hän näyttelemistä seurasi, sitä ei tarkoin tiedetä, mutta omien sanojensa mukaan hän oli alkanut tuntea pahoinvointia ja (arvattavasti jonkun näytöksen aikana) mennyt ulos. Teatterin alikerrassa (ravintolassa) hän oli tavannut tuntemattoman miehen, jota hän oli pyytänyt saattamaan hänet kotia. Mies olikin suostunut siihen, mutta kun Kaarlo menehtymäisillään ollen ei voinut sanoa osotettaan, oli ajurilla kauvan kierretty kaupunkia, ennen kun sattumalta tultiin Yrjönkadulle, jonka sairas oli tuntenut kotikadukseen. Tuntematon auttoi hänet sitten hänen asuntoonsa toisessa kerroksessa, missä hän pääsi vuoteeseensa. Kuka tämä vieras auttaja oli, siitä ei ole tietoa saatu.
Kaarlo oli saanut uuden halvauskohtauksen. Aamulla hän oli vielä ollut siksi virkeä, että saattoi antaa ylempänä kerrotut tiedot. Noin viikon ajan hän edelleenkin oli jotakuinkin selvillä, vaikka hän pysyi vuoteessaan; mutta sen jälkeen (lauvantaina 13/1) verenvuodatus aivoissa jälleen uudistui, ja sairas vaipui tunnottomaan horrostilaan, joka keskiviikkona 17 p. tammik. (1906) klo 4 i.p. vaihtui kuoleman uneksi.
Hautaus tapahtui 22 p. ja muistutti monessa kohden sisaren viimeistä matkaa; kuitenkin oli osanotto kansalaisten puolelta melkoista laajempi, yleisempi. Olihan Kaarlo ulospäin edustanut sisartaankin. Ennen lähtöä asunnosta teatterin sekakuoro rva J. Latun johdolla lauloi yhden vainajan lempilauluja, Schubertin hymnin Pie Jesu. Sen jälkeen teatterin palvelijat kantoivat arkun Vanhan kirkon kuoriin, A. Apostolin torvisoittokunnan soittaessa Chopinin surumarssia ulkopuolella kirkkoa ja Filharmonisen orkesterin Kajanuksen johdolla soittaessa Lönnrotin surumarssia sisällä. Ennen ja jälkeen ruumiinsiunauksen, jonka nytkin tri Paavo Virkkunen toimitti, sinfoniakuoro lauloi koraalin Bachin Matheus-passionista. Sitten piti tämän kirjoittaja seuraavan muistopuheen:
"Siunaavat sanat ja viihdyttävät säveleet ovat vihkineet vainajan rauhalliseen lepoon. Sallittakoon nyt ystävän ja kansalaisen lausua viimeiset jäähyväiset rakkaalle poismenneelle, jonka lämmin, syvä katse ei enää koskaan ole meitä kohtaava.
"Kun kuolema elämän temmellyksestä on kutsunut miehen, joka työllään ja toimellaan on aikaansaanut suuria, jokaisen nähtäviä tuloksia, ei mikään ole luonnollisempaa kuin että jälkeenjääneet arvostelevat näitä tuloksia ja niiden mukaan vainajan kuntoa ja merkitystä. Niin menetellen Kaarlo Bergbomiin nähden olemme me kaikki, joille kansallinen sivistyksemme on kallis, yksimielisiä siitä, että hänen luomansa taidelaitos on arvaamattoman tärkeä ja suuriarvoinen tekijä sivistysriennoissamme sekä että sen toimeensaaminen on vaatinut ei ainoastaan nerollista kykyä vaan myöskin väsymätöntä voimain ponnistusta ja sitä uskoa hyvän asian voittoon, joka on inhimillisen suurtyön ensimäisiä ehtoja. — Kansallinen näyttämö on välttämätön jokaiselle kansalle, joka tahtoo elää ja kehittää nykyaikaista sivistyselämää. Onhan se kansakuntain suurten runoilijain ja tietäjäin tehokkain välikappale, kun he tahtovat järkähyttää kansalaistensa omiatuntoja ja julkilausua tulevaisuuden aatteita. Eikä missään oman kansan entisyys ja nykyisyys, opettaen ja varottaen, voimakkaammin puhu ihmisille kuin näyttämötaiteen luomissa kuvissa. Se mies, joka kansalleen on hankkinut semmoisen taidelaitoksen, on sille tehnyt ikimuistettavan palveluksen, palveluksen, josta häntä aina on kiitoksella ja kunnioituksella mainittava.
"Mutta on olemassa toinenkin tapa arvostella poismennyttä työntekijää. Minä tarkotan sitä, että hänen elämäntyötänsä katsellaan, niin sanoakseni, hänen omalta kannaltaan. Ja usein tapahtuu, että niin tehden sekä ihmisen että hänen tekonsa yli leviää toinen, kirkkaampi valo.
"Kaarlo Bergbom ei oikeastaan itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan se otti hänet omakseen hänen ajatellessaan jotakin toista. Nuorena ylioppilaana ja maisterina hän piti itseään kutsuttuna runoilijaksi. Moni kysynee, oliko hän sitten runoilijaksi syntynyt? Tosin on hän niin vähän kirjoittanut, että epäilys on oikeutettu; mutta ne, jotka tunsivat hänen syvän tunne- ja ajatuselämänsä ja voimallisen mielikuvituksensa, eivät sitä epäile. Hän oli kutsuttu, hän oli niitä voimakkaita henkiä, joilla on omaa alkuperäistä annettavana, hän oli runoilija- ja taiteilijanero, mutta kuitenkin häneltä puuttui jotakin, jota ilman runoilijatoimi oli mahdoton — ja tämä puute painoi häntä, hänen omien sanojensa mukaan, jonkinlaisena kirouksena esi-isien ajoilta. Hänellä ei ollut riittävää suomenkielen taitoa — ja ainoastaan suomenkielinen runoilija hän tahtoi olla. Kansallinen herätys oli varhain ja kokonaan vallannut hänet, ja sentähden hän ei voinut ajatellakaan muuta. Ahkerasti hän useina vuosina koetti oppia kansansa kieltä, mutta kun se ylioppilasikään saakka oli ollut hänelle vieras, hän ei päässyt niin kauvas, että olisi sitä käyttänyt täysin sujuvasti ja vaivatta.
"Hän alkoi nyt miettiä tiedemiehen uraa, johon hänellä niinikään oli harvinaiset edellytykset ja tukevat perustuksetkin laskettuna, mutta silloin ratkaisevalla hetkellä ilmaantui kansallisen näyttämön aate vaatimalla vaatien häntä toteuttajakseen. Hän ymmärsi asian tärkeyden ja otti kuin ottikin tehtävän suoritettavakseen ja vei sen perille, pysyvään voittoon.