"Suomen sivistyshistoriassa Emilie Bergbomin nimi tulee läheisesti liittymään niihin merkkimiehiin, jotka ovat lausuneet Suomen kansallisen kehityksen syntysanat.

"Taide ei ollut hänestä mikään hurmaava pilvilinna, joka leijailee kaukana erillään harmaasta todellisuudesta. Hän näki, samoin kuin Runeberg, elämää suurena kokonaisuutena, jossa ei ole jyrkkiä aitauksia eri elämän-ilmausten välillä, ei juopaa todellisuuden ja taiteen välillä, — vaan kaikki on saman orgaanisen elinyhteyden sopusointuista pyrkimystä valoa kohti. Siksi se taidelaitos, jossa hän oli kodin haltijana, voi olla ja pysyä niin läheisessä yhteydessä Suomen kansan elämän kanssa; siksi siinä tuntui sen sydämen tykytys, ja siksi se on tullut tälle kansalle niin rakkaaksi. Elämä on kehitystä; toivomme, että draamallinen taide meillä pääsee vastedeskin yhä korkeammalle kehittymään. Mutta hartaasti se sukupolvi, joka on nähnyt Suomen kansallisteatterin nuoruudenajat, toivoo että siinä aina säilyisi se puhdas, lämmin, korkeimpia ihanteita ja isänmaata palveleva henki, jota Emilie Bergbom siinä piti vireillä.

"Siunattuna hänen muistonsa elää!"

Toinen seppele oli Kansallisteatterin näyttelijäkunnan. Sen laskivat Kirsti Suonio ja Benjamin Leino, joka lausui runon, mihin hän itse oli pukenut omat ja toveriensa tunteet. Otamme tähän vain alku- ja loppusäkeet:

Tuvastamme tuohus sammui, päivä pirtistä pakeni! — Ei nyt ukset ulvahtele, siltalaudat lausahtele tuon on tuttumme tulosta, emon kultaisen kulusta. — — — — — — — — — — Kiitos sulle neuvoistasi, kiitos kasvatuksestasi, kiitos uhrauksistasi, kiitos kaikesta hyvästä, kaunihista, kallihista, mit olet meille antanunna, emomme jalo, ylevä, tytär suuri Suomi-äidin!

Muita seppeleitä emme mainitse; sanomme vaan, että kaikki toistivat samoja, kaikille yhteisiä tunteita. Eikä niistä eronnut Maila Talvionkaan, kun hän innostunein sanoin ylisti niiden onnea, jotka niinkuin vainaja olivat mukana Suomen aamua luomassa — "Heitä onnellisia! He olivat eheitä, he antoivat itsensä kokonaan. — Heissä oli uskoa, uskoa, joka vuoria siirtää ja tyhjästä luo. — Heitä onnellisia! He kärsivät ja taistelivat, mutta he astuivat taistelusta voittajina!"

Hauta oli avattu vainajan vanhempien haudan viereen vanhan luterilaisen hautausmaan eteläisellä sivustalla, ja siihen laskettiin Ylioppilaskunnan laulajien laulaessa Suomen aamuajan jalo tytär "nukkumaan alla kukkaisen kunnahan".

Emilie Bergbom eli neljä kuukautta sen jälkeen, kun hän oli teatterista eronnut, Kaarlolle oli suotu kaksi kertaa neljä kuukautta. Mutta mitä siitä, kun toiminta oli päättynyt eikä ollut voimaa ryhtyä mihinkään uuteen! Kumminkin hän saattoi vapaasti liikkua, samalla kun hän tavallisella osanotolla seurasi ajan tapahtumia. Itsestään ymmärtää, että hänen mielensä enimmäkseen oli masennuksissa. Olipa hänen nyt kaiken lisäksi täytynyt kestää rakkaan sisarensa kuolemakin. Varmaan hän tiesi, että hänenkin viimeinen hetkensä oli lähellä, sillä omasta alotteestaan hän 22 p. lokak. teetti testamenttinsa.

Siinä hän määräsi omaisuudestaan, että 3,600 mk oli siten jaettava, että rva Kirsti Suoniolle, nti Cecilia Silénille, rva Mimmi Falckille sekä teatterivahtimestari I. Kiven lapsille yhteensä ja teatterivahtimestari Jaatis-vainajan lapsille sekä teatterityömies Lehdon lapsille annettaisiin 600 mk; että 1,300 mk jätettäisiin hänen sisarensa tyttärelle, nti Paula af Heurlinille, käytettäväksi hänen vanhempiensa ja sisarensa [Emilien] hautakummun hoitamiseksi; sekä että loput rahoista yhdistettäisiin teatterin hallussa olevaan "Kaarlo Bergbomin rahastoon", jossa kesäkuun 30 p. oli ollut 5,120 mk. 64 p. Tästä rahastosta, jonka käyttämisestä testamentintekijälle oli annettu oikeus määrätä, sisältää jälkisäädös seuraavat lähemmät määräykset: rahasto luovutetaan Kansallisteatterin Talo O.Y:n haltuun, joka tallettaa rahat korkoa kasvavana, kunnes korot vuosittain nousevat vähintäin 500 markkaan, jolloin ne joka toinen vuosi käytetään seuraavalla tavalla: "Kansallisteatterin johtokunta, Teatteritalon johtokunta sekä kaksi näyttelijäkunnan puolesta valittua edustajaa muodostavat lautakunnan, joka määrää sanotun summan parhaan suomenkielisen alkuperäisen, edellisen kahden vuoden kuluessa Kansallisteatterin näyttämöllä esitetyn näytelmäkappaleen tekijälle".[82] — Mitä muuta irtainta omaisuutta Bergbomilla oli, hän määräsi yllämainitulle sisarensa tyttärelle.[83]

Lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensi päivinä tapahtunut suurlakko, tuo vallankumouksen viikko kaikkine levottomuuksineen, herätti Kaarlossa mitä suurinta mielenkiintoa. Nuoruudestaan saakka hän oli ollut innostunut kansanvapauden ihailija, ja kun hän nyt kerran kotimaassaankin kuuli kansannousun melun, näki jokapäiväisen järjestyksen muotoineen sortuvan kumouksen myrskyssä, niin hänen sydämensä sykki ilosta, ja hän kuvitteli Suomelleen vapauden, kansallisen kehityksen onnea. Kaiket päivät hän käveli kaupungilla katsellen outoa elämää. Eräänä päivänä Maila Talvio Mikonkadulla kohtasi Kaarlon menossa Rautatientorille päin, jossa aina oli kansaa koolla ja puheita pidettiin. Hänen kasvonsa elivät, vaikka käynti oli raskas. Kättään heilauttaen hän huudahti: "No, nyt on koko maailma mullin mallin!" ja lisäsi vähän päästä: "Minä kuljen täällä ja laulan marseljeesia." — Huutava ero oli ollut nuorukaisen palolla lausuttujen sanojen ja väsyneen sairaan ulkomuodon välillä. Niin todella, Bergbom hyräili kotona ja ulkona marseljeesia; mutta hän oli liian syvä historiantuntija luottaakseen harhakuviin, ollakseen epätietoinen siitä, miten tällaiset kuohahdukset kansojen elämässä tavallisesti päättyvät. Hän muistutti näet Augusta-sisartaan Freiligrathin sanoneen, että barrikaadeja rakennettaessa rynnätään eespäin parhaimpien kanssa, mutta taistelun päättyessä nähdään vain roistoväkeä ympärillä. Kun Kansallisteatterin ensi näytännössä lakkoviikon jälkeen näyteltiin Daniel Hjort, hän oli ollut tyytymätön ja lausunut: "'Wilhelm Tell' taikka 'Die Weber' (Kankurit) olisi ollut minun ohjelmani!"