Emilie ja Kaarlo Bergbomin viime aika ja kuolema.

Kun puhutaan raskaan työpäivän päättymisestä — tarkotettakoon sitte yhtä ainoata päivää taikka pitempää aikaa — niin yhtyy siihen välittömästi mielikuva rauhallisesta, "hyvin ansaitusta" levosta. Bergbom-sisarukset olivat niin täydellisesti kuluttaneet voimansa ja aikansa, ettei heillä enää ollut kumpaistakaan jälellä edes sen verran mitä lepoon olisi tarvittu, vaan oli heidän edessään se työ — jota kansa sanoo kovimmaksi — kuolema. Ihmeellisesti he olivat kestäneet viimeisenkin näytäntökauden vaivat ja koettelemukset, niin ettei pieninkään osa heidän tehtävistään jäänyt kesken. Ja kumminkin oli tämäkin aika ollut tavattomassa määrässä voimia kysyvä. Sillä puhumatta siitä että teatterin johto aina oli yhtä työläs, oli heillä sen ohella kannettavana synkän ajan masentava paino ja alituiset jobin viestit, joiden salamantapainen, kaamea valo salli mitata kansallisen sekasorron ja turmion pimennot. Kirjeessään Betty Elfvingille (ks edellä) Emilie on julkilausunut mitä hän tähän aikaan tunsi, ja sanomattakin tiedämme, ettei Kaarlon mielentila saattanut olla valoisampi. Kun sitte 6 p. helmik. tapahtui prokuraattorin murha, tuo kauhea rikos, jossa kansalaisten keskinäinen vaino saavutti verisen huippunsa, niin se erään omaisen kirjeen mukaan koski Kaarloon niin syvästi, "että oikein pelkäsimme, ettei hän enää koskaan toipuisi". Kaksi kuukautta myöhemmin, 6 p. huhtik., kohtasi sisaruksia se suru, että heidän 87:ttä vuotta käyvä tätinsä, rva Sofie Sanmark, kuoli. Tietenkään tapahtuma ei ollut odottamaton, mutta silti se oli järkyttävä, sillä hän oli kolmantena heidän kanssaan asunut samassa huoneustossa ja viimeiseen asti — sen todistavat hänen kirjeensä Betty Elfvingille, joista viimeinen on helmikuun keskivaiheilta — harvinaisen virkeillä hengen voimilla, ymmärtämyksellä ja sydämellisellä myötätunnolla seurannut heidän jokapäiväistä ahkeroimistaan. Toiselta puolen tuotti sentään se lämmin, vilpitön tunnustus ja rakkaus, jota heille osotettiin erojaisjuhlassa, sisaruksille suurta iloa ja tyytyväisyyttä.[81] Niin, he kestivät loppuun saakka, mutta miten he olivat elinvoimansa tyhjentäneet, sitä ei kukaan aavistanut.

Oli ollut aika, jolloin Kaarlo, ajatellessaan eroa johtajatoimestaan, oli huolella miettinyt toimeentuloansa. Nyt kun ero todella oli käsissä, hän kai siihen katsoen oli levollisempi; mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan. Toukokuun lopulla kerrottiin senaatin päättäneen ehdottaa hänelle 3,000 mkan ylimääräisen eläkkeen samansuuruisen, elinkautisen eläkkeen lisäksi, jota hän jo ennen oli nauttinut. Näin olisi hänen toimeentulonsa ollut turvattu, semminkin kun hän tietysti edelleen olisi asunut yhdessä sisarensa kanssa, jolla oli kolmelta taholta eläke (isänsä jälkeen, hypoteekkiyhdistyksestä ja teatterin eläkekassasta) kultakin 1,200 mk. Yhteensä olisi sisaruksilla siis ollut noin 10,000 mk vuodessa. Tästä puhuttiin ystävien kesken ja oltiin tyytyväisiä, että heidän elämänsä ehtoo näyttäytyi niin turvalliseksi. Mutta, niinkuin jo sanoimme, sisarusten voimat ja aika olivat lopussa. Emilie, joka vuosista huolimatta tähän saakka oli ollut terveempi, oli ensimäisenä menevä, ja hänestä on siis ensin kerrottava.

Kun Emilie palasi tuolta surulliselta ulkomaanmatkalta, jolla hän ajoittain aivan yksin oli hoitanut sairasta veljeänsä, oli hän nähtävästi vanhentunut. Hänen työintonsa oli kyllä entisellään, mutta olennoltaan ja puheeltaan hän oli hermostuneempi. Emilian päivänä, 19/5, kävivät ystävät tapansa mukaan häntä onnittelemassa, aavistamatta että usea heistä silloin näki hänet viimeisen kerran. Kun sitten 25/5 Seurahuoneella oli päivälliset B. F. Godenhjelmille ja hänen rouvalleen, jotka tänä keväänä erosivat perustamansa, suomalaisen tyttökoulun johdosta, tulivat Bergbom-sisaruksetkin sinne, vaikka molemmat varhain palasivat kotia — erittäinkin Emilie syvästi loukkaantuneena siitä, ettei tässäkään juhlassa, jossa kuitenkin eri puolueihin kuuluvia oli läsnä, eräs puhuja ollut voinut olla ajan tapaan tuomitsematta toisin ajattelevia. Mutta Z. Topeliuksen hautapatsaan paljastuksessa Emilietä ei enää näkynyt, eikä myöskään viimeisessä näytännössä saman päivän iltana, vaan levisi miehestä mieheen sanoma, että hän oli pahoin sairastunut.

Edellisenä iltana (sunnuntaina 28/5) klo 6 oli johtokunnan kokous rva af Heurlinin huoneustossa, ja siihen Emilie otti osaa tehdäkseen selkoa ja tiliä viimeisistä hänen hoidossaan olleista asioista. Silloin hän puhui paljon ulkonaisesti näyttäen olevan entisellään, mutta hän sanoi että hän ei ollut terve ja että hän ei voinut tulla saapuville teatterin puvuston inventeeraukseen. Kokouksen jälkeen Emilie kuitenkin lähti teatteriin, jossa oli tavallinen näytäntö, mutta palasi kohta, ja yöllä hän sai vaikean, pitkällisen sydämenkouristuskohtauksen. Jo ennenkin oli hänellä ollut pari samantapaista kohtausta, mutta ne olivat pian menneet ohi; nyt kutsuttiin lääkäri, ja hän selitti taudin syyksi sydänsuonten kalkkiutumisen.

Emme ota kuvataksemme niitä kärsimyksiä, jotka tuskallinen tauti tuotti sairaalle. Riittänee sanoa, että häiriintyneen sydämentoiminnan aiheuttamiin tuskiin ja hengenahdistuskohtauksiin liittyi ääretön hermoston levottomuus, joka esti sairaan saamasta lepoa ja rauhaa, mutta että alussa silloin tällöin sattui helpompiakin hetkiä ja päiviä, vaikkei parantumisesta ollut puhettakaan. Kesäkuulla päätettiin viedä sairas Takaharjulle, toivossa että ilmanalan muutos jotakin vaikuttaisi, mutta jo kahden viikon päästä hänet oli tuotava takaisin Helsinkiin. Sen jälkeen ajateltiin, että täydellinen eristäyminen ehkä olisi hyväksi, ja sairas muutettiin diakonissalaitokseen, mutta ainoastaan kymmenen päivää hän siellä oli. Sittemmin häntä hoidettiin yhtä mittaa kotona. Tuskat ja levottomuus saattoivat joskus yltyä ajatusten häiriöksi, hourailemiseksi, ja silloin huomattiin katkonaisista sanoista, kuinka valtiolliset olot ja niiden aiheuttamat kuvittelut häntä vaivasivat. Niin oli varsinkin laita ennen Takaharjun matkaa, mutta myöhemmin kesällä hän näytti niistä vapautuneen. Että muutoin Emilie sairasvuoteellakin oli sama kuin ennen, siitä voi todistuksena mainita hänen hyvästijättönsä Ida Aalbergille. Taiteilijatar kävi näet kesäkuun alussa sairaan luona kiittämässä häntä kaikesta ja sanomassa hänelle hyvästi. Silloin oli Emilie pannut hänen sydämelleen velvollisuuden käyttää suurta taidettaan kansansa hyväksi, muistaa että hän oli suomalainen. Elokuun lopulla sairas oli eräänä päivänä pyytänyt, että V. Lounasmaa kutsuttaisiin hänen luoksensa. Tälle hän oli puhunut yhteisestä työstä kansallisen asian, suomalaisuuden hyväksi. "Kyllä olemme työtä tehneet", hän oli sanonut, "ja hyvää työtä olemme koettaneet tehdä!" ja hän lausui viimeisen hyvästinsä vanhalle ystävälle ja työtoverille. Omia harrastuksiansa mainitessaan Emilie oli sanonut olevansa iloinen, ettei kukaan ollut kärsinyt hänen eikä teatterin tähden. Näillä sanoilla hän tarkotti teatterin velkoja, jotka muinoin olivat niin raskaasti painaneet häntä, että se aika, jolloin hänen Kaarlon kanssa yksin oli täytynyt niistä vastata, eli hänen muistissaan vaikeampana kuin kaikki mitä hän muuten oli vaivoja ja kärsimyksiä läpikäynyt. Muita ihmisiä kohtaan hän oli ollut ylen suopea ja anteeksiantavainen, ja monesti hän oli varottanut omaisiaan ankarasti arvostelemasta kanssaihmisiään, pahaa puhumasta kenestäkään. Vihdoin oli Kaarlon kohtalo usein hänen mielessään. Eikä ihme, olipa hän kerran äitinä hoitanut tätä nuorempaa veljeään, sitte sisarena, työtoverina, ystävänä avustanut häntä hänen elämäntyössään, ja jälleen — itse 70-vuotiaana — hoitanut häntä kovan taudin aikana. Oliko ihme, että hän kuolinvuoteellaankin huolehti veljestä, joka jäi elämään hänen jälkeensä, mutta jonka terveys oli murtunut, niin että hän enemmän kuin koskaan oli sisarellisen, äidillisen hoidon tarpeessa, jota hän oli tottunut saamaan hänen kädestään!

Syyskuulla tauti muuttui vähemmän tuskalliseksi, mutta silloin olivatkin sekä ruumiin- että sielunvoimat niin vähissä, että sairas vain silloin tällöin tunsi ympärillään olevat. Viimeisen kerran se tapahtui sunnuntaina, neljättä vuorokautta ennen kuolemaa. Torstaina 28 p. syysk. klo 4 aamulla Emilie Bergbom rauhallisesti veti viimeisen hengähdyksensä.

Hautajaiset olivat tiistaina 3 p. lokak., ja moniääninen ja kaunis oli rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen tunnustus, joka niissä julkilausuttiin. Ennen kodista lähtöä kokoontuivat sinne sukulaiset ja joukko ystäviä. Betty Elfving oli tätä hetkeä varten sepittänyt virrentapaisen runon, "Toivon että sun nähdä viel' saan", jonka "Vuokkoset" lauloivat nti Anna Sarlinin johdolla. Sen jälkeen toinen, Therese Hahlin johtama naiskuoro lauloi Paciuksen säveltämän Z. Topeliuksen "Fridsböner i aftonens lugn". Itse hautajaistoimitus tapahtui läheisessä Vanhassa kirkossa, jonka kuori oli laitettu vihreäksi lehdoksi. Avajaissanoissaan tri Paavo Snellman (Virkkunen) muistutti, miten Emilie Bergbom oli kasvanut ympäristössä, johon kansamme suurmiehet olivat kotiutuneet, miten hän oli elänyt rikasta, kirkasta henkielämää, miten hänen elämänsä alusta loppuun oli ollut sydämenihmisen elämää, uhrautuvaa rakkaudenelämää, joka kaikkialle, missä hän liikkui, säteili lämpöä ja osanottoa, ja puhuja lisäsi siihen huomautuksen: missä näin kirkasta elämätä eletään, siinä on aina olemassa henkistä heimolaisuutta hänen kanssaan, joka sanoi, minkä teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen teitte minullekin. Ruumiinsiunauksen jälkeen laulettiin Robert Kajanuksen johdolla Mozartin Requiemista värisyttävä "Lacrymosa dies illa". Ensimäinen seppele, "Emilie Bergbomin ikirakkaalle muistolle" pyhitetty, joka laskettiin arkulle, oli Kansallisteatterin johtokunnan, ja lausui O. E. Tudeer sen puolesta:

"Mitä Emilie Bergbom oli Suomen kansallisteatterille, se on helpompi tuntea, kuin sanoin lausua. Olihan hän, kuten runoilija kerran on lausunut, Suomalaisen teatterin sydän. Hänessä eli, samoin kuin hänen veljessään, se rakkauden voima, joka kykenee suurta luomaan kansalle ja ihmiskunnalle. Suomen kauniina kevätaikana he loivat — niinkuin näytti tyhjästä — suomalaisen näyttämötaiteen, suomalaisen teatterin. Uskollisena työtoverina Emilie Bergbom seisoi veljensä rinnalla; rikkaan sivistyksensä, kirkkaan älynsä, ihmeellisen tarmonsa, kaikki hän pani suurelle tehtävälle alttiiksi; ja hän otti hartioillensa raskaimmat huolet, nuo loppumattomat arkihuolet, suuret ja pienet, joita kansallisen taidelaitoksen luominen ja hoito vaativat. Ja masentumatta, iloisin, rohkein mielin hän kesti kaikki, tukalimmissakin oloissa. Sillä suuri rakkaus loi valonsa okaiselle tielle.

"Kirkkaina välkkyivät hänen edessään taiteen korkeimmat ihanteet, korkealle hän asetti pyrkimystensä päämäärän, mutta samalla hänen rikkaan sydämensä myötätuntoisuutta riitti kaikille, jotka olivat työssä osallisina: hänen hellä huolenpitonsa ei ulottunut ainoastaan varsinaisten taiteilijain taajenevaan parveen, se ulottui nuorimpaan oppilaaseen ja kaikkiin niihin moniin, joiden kätten työ on teatterille tarpeellinen ja joita yleisö ei näe. Siksi hän voi teatterista tehdä kodin.