Keskiviikkona vuokrasimme asunnon, ja on heti sanottava, että se oli ensimmäinen, jota olimme katsomassa. Tapasin Erikin pankin ulkopuolella, hän tuli ulos parin toverinsa, notario Sohlbergin ja notario Sahlgrenin seurassa. Edellinen sanoi: teidän pitää tulla vaimoni hyväksi ystäväksi, silloin hymyili toinen hieman: minulla ei ole mitään vaimoa, teidän pitää tulla hyväksi ystäväksi minun itseni kanssa.
— Kyllä, kiitoksia, sanoin minä heille, ja Erikille, kun olimme eronneet heistä: emme saa vuokrata liian pientä huoneistoa.
Kuljimme käsikynkässä ja minä koetin parastani pysyäkseni tahdissa, mutta päästyämme Tiilimäelle aloimme vetää kumpikin tahollemme: Erik kohti Kuninkaansaarta, minä Vaasan sillalle päin. Erik voitti, joka suhteessa vahvempana, ja me menimme suoraan yli rautatieraiteiden.
— Kuulehan, Erik, etkö mitenkään tahdo asua Etelässä?
— En, en mitenkään, Kamilla.
— Mutta jos minä nyt mielelläni tahdon?
— Minä en voi käsittää, miksi sinä, Kam, tahtoisit mielelläsi sitä, mitä minä en ollenkaan tahdo?
— Ja miksi, minä vastaan, sinä et ollenkaan tahtoisi sitä, mitä minä tahdon niin mielelläni?
Me nauramme. Hetkisen olemme tunteneet, että kaksi on kaksi.
Me pyrimme Käsityöläiskatua ylöspäin sairashuoneen, paarihuoneen, kirkkomaan ja tyhjän lapsenpäästölaitoksen ohi. Loppumattoman matkan jälkeen saavumme S:t Erikinkadulle, Erik ottaa esille vuokraluettelon ja minun suureksi riemukseni ohjaa hän kulkunsa katua alaspäin Mälaria kohti. Minä seuraan häntä erääseen uuteen taloon, kyyryinen porttieukko etsitään, hän silmäilee meihin huolimattomasti, mutta tarpeeksi tehdäkseen johtopäätöksensä, luullakseni, ja menee edellämme neljänteen kerrokseen. Ovella ei ole mitään nimikilpeä, huoneisto on tyhjä.