Olen laskenut lyhdyt laiturilla, jossa kuljen, ja niitä on kolmekymmentä, yhtä monta kuin minun on varrottava minuutteja, ennenkuin saan tietää kohtaloni.
Vuosikausia olen harjoitellut odottamaan, sen jälkeen malttamaan mieleni, ja sitten taas odottamaan. Mutta tämä vaivainen puoli tuntia tuntuu minusta sietämättömältä, minä menetän malttini, vapisen.
"Minä, joka koko elämäni olen odottanut tuon toivotun tuloa, istun nyt ja odotan puolen tunnin kulumista". Strindberg on sanonut noin jossakin, ja minun täytyy nyt hänen laillaan ihmetellä, että puoli tuntia toisinaan voi tuntua pitemmältä kuin "koko elämäni". Mitä kello on nyt? Vain kolme minuuttia on kulunut siitä kun sitä viimeksi katsoin, minuutit ovat varmaan noiduttuja.
Ennen vanhaanhan kansa luuli, että vuoden sadon viimeiseen lyhteeseen, viimeisten jauhojen viime kakkuun kokoontui ihmeitä tekevä voima, ja että kun puu kuorittiin latvaan päin, niin pakeni puun henki ylimmälle oksalle, ja siellä se pysyi vankina. Samalla tavoin näyttävät kuluneet vuodet jollakin salaperäisellä tavalla siirtyneen viimeiseen puoleen tuntiin. Kaikki on noissa minuuteissa, kaikki mitä olen kokenut, sittenkuin tulin Erikin vaimoksi, ja aina tähän hetkeen asti. Muisto ensi lempemme ajoilta kohoaa kuin suloinen väristys pitkin jäseniäni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vihloo sydäntäni tuska, jota tunsin, kun me erosimme köyhyyden takia. Kun otan kelloni esille ja näen viisarin hiljaa lähenevän sitä hetkeä, jolloin saan puheluni Tukholmaan ja Erikille, sykkii sydämeni jännityksestä ja riemusta, kuten silloin kun olen mennyt häntä tapaamaan. Pistän kelloni pois, ja sydämeni on niin raskas, kuin hän heti jälleen matkustaisi. Kello 5,35 olen yhtä rohkea ja toivorikas, kuin ollessani morsiamena valkeassa hunnussani, ja kello 5,37 niin epäilevä, kuin monien vuosien pettymykset ovat minut tehneet. Minun pitäisi voida luottaa mieheen, joka on ollut puolisonani kolme vuotta, ja kuitenkaan ei minulla ole aavistustakaan mitä hän, kun puhelinneiti sanoo: selvä Tukholmaan, vastaa pyyntööni. Enimmän pelkään että hän vastaa: — ajatelkaamme asiaa. Sillä silloinhan on kaikki yhtä epävarmaa taas.
Kun kirjoitin hänelle pari päivää sitten, etten enää kestänyt kauempaa, että tahdoin nyt heti jättää pienen leipäkannikkani Göteporissa ja tulla hänen luokseen sekä ahertaa yhdessä hänen kanssaan, niin tein sen saadakseni joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Nyt tai ei milloinkaan! sanoin minä, mitäpä jos hän sanoo: "ei milloinkaan", se ei ollut tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Herra Jumala, on vielä kaksikymmentä minuuttia jäljellä!
Mutta ei kai hän sano niin? Kun on kiihdyksissä, kuvittelee myös mielessään niin paljon. Mahtaakohan hän vielä muistaa sitä aikaa, jolloin hän vuorostaan oli hermostunut ja sai vartoa. Silloin oli ratkaisuvalta minun käsissäni, ja minulla oli vain liian kiire jättääkseni sen hänelle.
Ensi kerran tavatessamme hän oli, jumala paratkoon, haarakonttorin päällikkönä Vetterbyssä, ja vietti iltapäivänsä miellyttävästi Karlsbrunnin kylpylässä, jossa minulla oli toimi tanssimusiikin soittajana seurasalissa. Koko nuorisojoukosta me heti löysimme toisemme, emmekä koskaan miettineet sitä, pidimme vain luonnollisena, että me kaksi aina olisimme yhdessä.
Jos kysyn Erikiltä, mikä ensin käänsi hänen huomionsa minuun, sanoo hän: — Sinun ruskeat kenkäsi, kaikki muut tytöt juoksentelivat valkeissa kengissä, sinulla ainoastaan oli ruskeat. Siis, jos minulla olisi ollut varaa hankkia itselleni valkeat kengät, niin en kulkisi tässä nyt ja tuntisi elämän ja kuoleman riippuvan siitä mitä Erik vastaisi minulle. Toinen mies olisi ollut kohtalonani, joku, jonka ohi nyt sen sijaan olen kulkenut häntä huomaamatta.
Eräänä päivänä sanoi Erik: — Mitähän jos menisimme naimisiin? Ja minä en vastannut sanaakaan, sillä eihän se ollut mikään kosinta, ainoastaan ylimalkainen huomautus. Mutta minä hymyilin ja hän hymyili vastaan, ja niin oli asia selvä. Vasta sitten kun olin palannut Göteporiin, alkoivat huolet. Muistan vielä hänen ensimmäisen kirjeensä minulle. Hänen isänsä oli varsin lyhyen taudin jälkeen kuollut ja hänen pankkinsa yhtä lyhyen taudin jälkeen yhtynyt toiseen, ja tuon toisen pankin haarakonttori Vetterbyssä jäisi jäljelle, mutta hänen lakkautettaisiin, ja hän itse siirrettäisiin Tukholmaan. Siten menivät myttyyn meidän suunnittelumme asettua asumaan Vetterbyhyn ja siellä panna pankki- ja musiikkielämä hyvään kuntoon. Siellä meillä olisi ollut minun sisareni ja Erikin vanhempain koti lähellä ja me olisimme eläneet melkein ilmaiseksi. "Mutta nyt pyytäisin joka tapauksessa sinulta jotakin", kirjoitti Erik, "nimittäin sitä, että tahtoisit mennä kanssani naimisiin silloin kun olemme aikoneetkin. Pelkään lykkäystä, ja sitäpaitsi kotini on kohta hajalla, enkä saata ajatella, että minut vihittäisiin missään muualla kuin vanhassa pappilassamme. Ei ole muuta keinoa kuin että eroamme häiden jälkeen, minä ryhdyn toimeeni yksinäni ja sinä palaat taas Göteporiin, ja jatkat edelleen opetustuntejasi. Ymmärräthän, että teen kaikkeni saadakseni kodin niin pian kuin suinkin, ja lupaan sinulle, ettei siihen pitkälti kulukaan".
Mutta oli muutakin, josta hän ei kirjoittanut, nimittäin, että hänen äitinsä jo silloin oli päättänyt muuttaa Tukholmaan ja laittaa kodin lapsinensa. Hän on itse varsin kylmäverisesti tunnustanut, ettei hän maininnut siitä, koska hän aivan oikein arvasi, että olisi ollut vaikeampi saada minut taivutetuksi tekemään hänelle mieliksi, jos olisin sen tiennyt. Mutta minä en tiennyt sitä, minun tuli häntä peräti sääli, ja minä myönnyin.