— Niinpä kyllä, mutta miksi et ole suorittanut talouskurssia?
Vastahan aika sanoa nyt, ajattelin ja olin happaman näköinen, kun Erikin piti muuttaa kalliin persoonansa ennen sunnuntaita, maustetavarat oli ostettu, maito ja munat tilattu.
Mutta oli aivan mahdotonta olla pahoillaan kauempaa. Kuten anoppi oli sanonut, oman kodin järjestäminen oli liian hauskaa. Purkaessani taloustarpeidenkaupasta tullutta lähetystä täytyi minun taputtaa huhmaria ja silittää riivinraudan selkää, niin hyvin ne kaunistivat paikkojaan.
Kun silitysrauta tuli esille kohosi itsetuntoni jälleen.
— Aion silittää kaikki Erikin tärkkitavarat itse, sanoin aivankuin sivumennen. Ja se auttoi. Anoppi herkesi heti.
Usein täytyi minun panna pois mitä käsissäni oli ja juosta huoneistoon katsomaan. Kaikkihan ei ole ihan valmista vielä, mutta työ edistyy, ja kaikki on niin ihastuttavaa, kun se on omaa. Minä sain uudet seinäpaperit! Ruokasalista puuttuu koko kalusto, mutta Erikin tovereilta saatu ryijymatto on tullut, ja kun se on kukkivan nurmen näköinen, ei ole hullumpaa pitää kekkerit luonnon helmassa. Koko pöytäkalusto on jo asetettu pitkin seiniä.
Sänkykamari on täysin valmis, ruusun ja vaaleanharmaan värinen, aina huonekaluista alkaen, jotka itse olen ostanut kotiteollisuuskaupasta, harmaisiin, punertavavuorisiin samettitohveleihin asti. Olen saanut ne vanhimmalta kälyltäni, ja nehän juuri johdattivatkin Märtan ja minut tähän väriyhdistelmään.
On aivan ihmeellistä miten ystävällisiä ja asiaaharrastavia kaikki ovat olleet. Märtta käy luonani joka päivä ja hänellä on aina ollut uusia aiheita. Ei kukaan voi niin hyvin kuin hän poistaa epäilyä, sillä hänellä on heti paikalla varma mielipide kaikesta, tuolla lahjakkaalla ihmisellä.
Vaivaista viidentuhannen taloutta pitää hän — joka käyttää tuon summan neularahoikseen — köyhän taiteilijan taloutena, niin haavemieliseltä se hänestä tuntuu. Sen vuoksi tahtoo hän mielellään antaa kodillemme taiteellisen vivahduksen halpoine ja rohkeine vaikutteineen ja siten tehdä köyhyyden kuosikkaaksi. Määrättyyn rajaan asti olen samaa mieltä, mutta ei pitemmälle. Minä en verhoa laatikoita itämaisilla shaaleilla tai ripusta paperilyhtyjä kattoon, se ei sovi meille, me olemme liiaksi ruotsalaisia. Minä olen syntynyt säyläsohvassa, enkä turkkilaisella leposohvalla.
— Kuinka te olette onnellisia, sanoo Märtta, kun voitte perustaa kodin ilman mitään vaatimuksia ja laittaa sen sellaiseksi kuin tahdotte! Ymmärräthän, etten minä koskaan rohkenisi ajatella naimisiin menoa, ellen voisi saada salin ja ruokahuonetta 18 hengelle. Ja minulta vaadittaisiin, että huonekalut olisivat tehdyt vanhasta laivanrungosta, joka on maannut viisisataa vuotta meren pohjassa. Vähemmällä en pääse.