Toivon oikein, että voisit nähdä Erikin nyt, niin sinulle selvenisi tilanteemme pitkittä puheitta. Hän on laittautunut niin erinomaisen mukavasti sohvan nurkkaan, järjestänyt numeroittain Berliner Tageblatt'insa, asettanut sikarinsa, tuhkakuppinsa ja (koska on pääsiäinen) kylmän totinsa ulottuville. Hän näyttää siltä kuin hän ei milloinkaan olisi tiennyt muusta kuin tästä sohvannurkasta ja tästä kodista, niin sanomattoman kotiutuneen näköinen hän on. Sanalla sanoen, rakkaani, hän on kunnioitusta herättävän yksinkertaisesti ja luonnollisesti astunut uuteen elämäämme, ja mikäli minä voin huomata (mutta minähän en näe hänen äänettömyytensä läpi), siinä ei ole hänelle mitään pulmallista. Hän tekee olonsa hauskaksi, kehittää ilman pakkoa persoonallisuuttaan taipumustensa mukaan. Hän sulkee; pois kaikki ne tuhannet pikkuseikat, jotka säännöllisesti kiinnittävät huomiotani, häiritsevät, tuskastuttavat minua ja tekevät minut levottomaksi. Menoarviomme hän on esimerkiksi tehnyt hyvin suurin piirtein, ja nyt on minun asianani elää hänen laskelmiensa mukaan, jotka tuskin ovat arvioidut kallista aikaa silmällä pitäen. Hän laskee säästettäväksi viisisataa arvaamattomia lapsia varten, ja luonnollisesti on minun kunnianasianani myös onnistua raha-asiain hoidossa! Mutta mistä saan lisätuloja, ketä haluttaa näinä aikoina soittaa pianoa?

Kaikesta selvästä tässä kodissa on sen emäntä selvin. Tiedätkö, Erik on niin levollinen minun ansioihini nähden. Kerran, kun minusta tuntui, että tuo levollisuus meni yli sopivaisuuden rajojen, kysyin häneltä eikö hän pitänyt merkillisenä sitä, etten ollut kauhea syöjätär. Mutta ei, siihen hän ei tarttunut ensinkään, sillä merkillistä olisi ollut vasta, että hän olisi voinut erehtyä menemällä naimisiin sellaisen kanssa. Ja kuitenkin on sellaista tapahtunut häntä viisaammillekin miehille. Luuliko hän sitten, että kaikki vaimot rakastivat miehiään niinkuin minä? — Kyllä, jos mies oli sellainen kuin hän! — Ja että heillä oli niin hyvä ja sävyisä luonne ja sellainen emännän kunniantunto? — Onko sinulla kaikki nuo avut sitten? — Etkö ole sitä huomannut? — Kyllä tietenkin. Mutta päivälliseksi hän osti kotiin tusinan appelsiineja.

Maija kulta, en tahdo olla kohtuuton, hän katselee vikojanikin varsin tyynesti, sekä sellaisia, jotka itse tiedän, että niitäkin, joita en aavista, vaikka niitä ei voikaan olla niin hirveän paljon.

Tämä hänen luonteenlaatunsa estää monta rettelöä, mutta minä kestäisin varmaan mielelläni pienen selkkauksenkin, jos saisin nähdä vähän innostustakin toisinaan.

Erik puolestaan on arvoituksia täynnä. Ei suuria, ratkaisevia, sillä siitä olemme kyllä selvillä, että me pidämme toisistamme ja tahdomme niin edelleenkin, vaan pienempiä. Minä haluan oppia tuntemaan hänet oikein ja opinkin kai, nyt kun olemme saaneet oman kodin ja saamme olla yhdessä. Odotan, että alamme puhua vakavasti, sillä niin emme ole tehneet. Ikävöin sitä päivää, jolloin saan sanoa, että "välillämme ei ole mitään kätkettyä". Märtta kysyi minulta eräänä päivänä, ollen utelias kuulemaan likeisiä asioita, millainen Erik on puhuessaan erotiikasta. Vastasin, että hänen pitäisi käsittää, ettei sellaisiin kysymyksiin vastata. Mutta siitä sain aiheen todeta, etten itsekään tiedä varsin paljon siitä asiasta. Jos luulisin, että joku toinen tietäisi enemmän kuin minä, niin olisin epätoivoissani. Maailmassa on niin paljon roskaa, eikä minulla ole siitä puutetta, mutta minä etsin hänestä turhaan vielä jotakin, en tiedä mitä, vavistusta, menettämisen pelkoa, pelon tunnetta omistamisen onnessakin.

Itselläni on hänelle käsittämättömiä puuskia, jolloin minut valtaa tavaton ihmettely siitä, että hän on olemassa ja on minun. Mutta voitko kuvitella, kun minä kysyn: oletko sinä todellakin olemassa, elätkö sinä? silloin hän vastaa: totta kai, hitto vie.

— Teetä, sanoo nyt Erik ja iskee minulle silmää.

— Hetikö, valtiaani?

— Niin.

— Siis sinä saat vartoa, Maija.