— Eikö hän edelleen voinut jumaloida miestään?
— Niin, siten voit sinä sanoa, vastasi Märtta, mutta Jeanne on
Tukholman halutuin nainen.
Tuo halveksuva puhetapa henkilöltä, jolta olin tottunut kuulemaan kiitosta, loukkasi minua.
— Ooh, sanoin minä, sitten on hän varmaan se, josta Kaarlen on tapana puhua niin ihastunein sanoin. Ei kai hän ollut sattumoisin Finsessä pääsiäisenä?
Tämä oli häijysti sanottu, mutta minkäpä sille mahtoi sellainen raukka, jonka aina täytyy olla kuin enkeli miestään kohtaan eikä kuitenkaan ole muuta kuin ihminen? Näin tytöistä, että he heti huomasivat minun tietävän kaiken. Jos olin hetkeäkään epäillyt, ettei anoppini palvelija tietäisi asiaa tarkoin, yllättäessään minut kertomalla neitien todellisista matkasuunnitelmista, niin en tehnyt sitä enää. Gertrud hämmentyi kokonaan, mutta Märtta, jolle hänen ylhäinen kasvatuksensa oli opettanut itsensä hillitsemistä, ei muuttanut ilmettäkään.
— Finsessä? sanoi hän, ei suinkaan. Olimme siellä yhdessä kerran, siitä on nyt jo monta vuotta.
Tiedän, ettei ainoakaan kasvojeni lihas liikahtanut, mutta nähtävästi oli pieni hymyily pujahtanut niille ja asettunut huulilleni, sillä Märtta nousi heti.
— Täytyykö sinun lähteä? sanoin. Gertrud ainakin voi jäädä, ja niin hän tekikin.
— Gertrud! huusi Märtta eteisestä, auta kaulukseni paikoilleen! Mutta
Märttalla ei ollutkaan kaulusta.
— Mikä Märttaa vaivasi? kysyin, kun Gertrud palasi.