— Hän oli kiukuissaan.
— Miksi sitten? kysyin.
— Kam! Hän väittää — —. Kuinka olet saanut tietää sen?
— Se on yhdentekevää, sanoin, mutta ovatko nyt sellaiset seikkailut kaiken niihin pannun vaivan arvoisia? Kun valehtelee, niin silloin todellakin ansaitsee huvinsa otsansa hiessä.
— Se tapahtui Märtan vuoksi, sanoi Gertrud. Hän oli saanut päähänsä ottaa Kaarle mukaansa — ymmärräthän, Kaarle rakastaa häntä ja hänen tulee niin sääli — ja silloin arvelin minä, että oli niin hyvä tilaisuus matkustaa Åreen, jossa minulla oli tuttavia. Olin aina aikonut kertoa asian äidille, mutta en saanut Märtan vuoksi. Pahinta on se, että on olemassa kolme poikaa, joista kukin luulee, että minä matkustin hänen tähtensä. Sano, Kam, eihän sinun tarvitse juoruta Erikille? Jos asia tulee sillä tavoin äidin tietoon, näyttää kaikki pahemmalta kuin onkaan. Märtta luulee, että Kaarlen rakkaus häneen suojelee tätä, luuletko sinä niin?
— Ei suojele tekemästä vekseleitä joka tapauksessa.
— Niin, vekselit. Sinä et kerta kaikkiaan saa sanoa mitään, sillä silloin syntyy hälinää, ja sitten muuttaa Märtta, ja hän maksaa 150 kuukaudessa. Äiti joutuisi oikein pulaan.
— Sen näkökohdan minä käsitän, vastasin. Mutta entä sinä itse, Gertrud? Kuinka sinun laitasi on noiden kolmen kanssa, jotka luulevat, että matkustit Åreen heidän tähtensä?
— Niin, jospa itsekin tietäisin, sanoi Gertrud. On hirveä työ pitää heitä hajallaan.
Nauroin hänen onnettomuudelleen, ja tavallisen inhimillisen näköhäiriön vaikutuksesta oma asemani tuntui minusta heti paljon edullisemmalta.