Kysyin missä Kaarle ja Märtta olivat helluntai-iltana, ja Gertrud vastasi vähän hämillään, että Kaarle varmaankin tulisi kotiin. Niin hän tekikin. Luullakseni hän oli nauttinut jonkun verran väkijuomia, sillä hän puhui niin, että saattoi hyvin huomata, mitä hänessä oli. Eikä sitä ollutkaan vähän. Kuka olisi voinut aavistaa, että hänellä oli niin paljon mielipiteitä. Erik tuli huoneeseen, ja me istuimme kaikki jotenkin hiljaa sekä kuuntelimme, miten maata ja valtakuntaa olisi hoidettava, ja kuinka kehnoa oli, että säilytimme rauhaa. Mutta sen verran hän tiesi parhaitten lähteiden mukaan, ettei sitä kestäisi kauan. Hänen äitinsä alkoi heti käydä levottomaksi, ja mitä enemmän me naiset aloimme pelätä sitä rohkeammaksi hän tuli. Hän nautti kertomalla pöyristyttäviä juttuja sodasta, ja kun me päivittelimme, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: — Niin, minkäpä sille mahtaa, sota on sotaa, vahvin tekee mitä tahtoo, ja hän on oikeassa. Tahi: itsekkyys vain on tervettä, ei tule auttaa toisia, sortukoot ne, jotka eivät tule toimeen. Kukin selvittää omat asiansa.
— Paitsi sinä, sanoi Erik kaikkein kuivimmalla äänellään.
— Sinulla kai on enemmän velkoja kuin minulla, sanoi Kaarle loukkaantuneena.
— Omista veloistani vastaan itse.
Kaarle toi myös terveisiä Erikille Märtalta. Tämä esitti, että hän alkaisi havitella ja antoi hänelle neuvoja Grängesbergin ja Kaasuakkumulaattorin osakkeista ja vähän kustakin.
— Vie sinä terveisiä Märtalle, sanoi Erik, kahdesta asiasta. Ensiksikin, että tuon kaiken minä tiedän paremmin kuin hän. Toiseksi, että minä olen niitä työtä tekeviä ihmisiä, jotka hankkivat havittelu-arvoja, ja sellaisena aijon pysyä. Oletko valmis, Kam, niin mennään kotiin.
Olin puolestani liiankin iloissani päästessäni lähtemään. Kaarlen jutut, hänen sodan uhkansa, olivat pelästyttäneet minut puolikuolleeksi. Tuntui kuin eteeni olisi noussut usvaa, ja sen pienoisen piirin asemasta, jossa olin liikkunut, näin nyt suunnattomia avaruuksia. Tuntui kuin vastaani vyöryisi suitsuvia veripilviä. Hampaani kalisivat ja minä hiivin vaistomaisesti Erikin turviin, mutta: — Älä läntystele, sanoi hän. Eihän tässä ole mitään vaaraa, ja jos olisikin, niin ei auttaisi, vaikka pidätkin kiinni takinliepeistäni.
11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään.
Kesäkuun 1 p:nä.
Odotin kevään tuloa, joka viipyi, odotin alituisesti pääsyä nykyisyydestä johonkin uuteen ja parempaan.