Kevät tuli, valoisana ja lauhkeana, valkoisine ja ruskeine nuppuineen puissa ja vihreine kenttineen. Ja nyt odotan yhtä paljon syksyä, jolloin joka päivä tulee pimeämpää, samoinkuin nyt tulee pimeämpää sydämessäni, jolloin lehdet putoavat, kuten toiveeni nyt putoavat, ja jolloin pilvet asettuvat meidän ja sen taivaan välille, joka kuitenkin on äänetön kuin kirkkotarha.
Mahdollisimman kauan koetin säilyttää jokapäiväistä rytmiä pienessä maailmassamme, aivankuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. Koetin huolehtia elämästä aivankuin syvimmän rauhan aikana. Jossakin aivojen pohjalla piili tietoisuus kaikesta siitä, mitä maailmassa tapahtui. Siellä toistuivat, samalla kun puuhailin omissa asioissani, maailmantapaukset uudelleen. Vältin käymästä tuolla synkällä näyttämöllä, vain uni vei minut sinne öisin. Mutta patoluukkuna, jonka pidin suljettuna painostusta vastaan, oli iloinen mieleni, ja kun se horjui vyöryivät aallot sisään. Nyt kohoaa pinnalle se, mitä oli aivojen pohjalla, ja valtaa ajatukseni. Mitä minä kärsin öisin tarpeettomasti, kenenkään siitä hyötymättä tai saamatta apua, ei voi kukaan sanoa. Jospa minulla vain olisi joku ihminen, jonka kanssa voisin puhua! Mutta Erikiä en tahdo kiusata, hänellä on tarpeeksi omia huoliaan, ja sitäpaitsi minut vain nolataan. Hän tulee yhä katkerammaksi ja sulkeutuneemmaksi päivä päivältä, sitäpaitsi näen hänet hyvin vähän kotona, hän on palannut pankkiin ja työskentelee iltapäivisin erään ystävänsä luona, jolla on asianajotoimisto.
Mitään muuta seuraa ei minulla juuri ole. Onnettomuudekseni en ole tukholmalainen, en kuulu tuohon suureen yhteiseen perhekuntaan. Tuhmana ja typeränä olen syrjässä, kun muut kokoontuvat Fia Jonssonin, tukkukauppias Olssonin, Naima Vifstrandin tai jonkun muun nykyaikaisen suuren nimen ympärille. Minulle käy vain kolkommaksi ristiriidassaan tuo hurja, tavaton raivo, verinen viha, kauhea hajaannus maailmassa, tila, jolle ei näy mitään muuta loppua, kuka voittaakin, kuin meidän kaikkien yhteinen tuhomme; eikä ainoastaan meidän, vaan jälkeläistemmekin.
Ajatus, että saisin pieniä lapsia, täyttää minut ei ainoastaan aavistuksellisella ilolla, vaan myös tuskalla. Jos maailmassa vain on sortajia ja sorrettuja, niin en tiedä kummaksi tahtoisin niiden tulevan. Itse, ajatellessani saavani pojan, olen kuvitellut häntä sankariksi, joka suojelee heikkoja ja pieniä. Usein ajattelen mitä äidit muualla ajattelevat, ottaessaan vastaan lapsensa — — —
Olen kuullut kerrottavan, että Saksassa, jossa valmistaudutaan monivaimoisuuteen, miettivät oppineet kuinka se voitaisiin laillistuttaa, koska kaikessa pitää olla järjestys. Kun kerroin sen Erikille, nauroi hän ilkkuen minulle, mutta minun mielestäni se ei olisi pahempaa kuin laillistettu murhakaan.
Jo sekin, että tuollainen ajatus voi syntyä, on kuvaavaa sille, mihin olemme menossa, mikä päämäärämme näyttää olevan. Joudummepa sotaan tai ei täällä Ruotsissa, uuteen ajanjaksoon olemme kuitenkin astuneet. Me kasvoimme 20:llä vuosisadalla, me vanhenemme 10:llä.
Tulevaisuuden unelmamme ovat kodittomia.
Sunnuntaina, kun tunsin olevani hyvin tuskissani ja kuljeksin lakkaamatta ympäri huoneita, sanoi Erik: — Etkö voi ruveta lukemaan jotakin? Siten unhotat miettimisen. — Onhan vanha keino koettaa päästä kuviteltuun maailmaan, kun todellinen käy liian sietämättömäksi. Muistin nyt, että Gertrud oli tuonut meille pari kirjaa, joita hän suositteli hyvin surullisina ja hyvinä. Minä en kylläkään ehdottomasti luota hänen arvostelukykyynsä, sitten kuin olin kuullut hänen sanovan, että Marlitt oli hänen ihanteensa, kunnes hän tutustui Hungerford'iin. Mutta hän oli vakuuttanut, että saisin itkeä, ja viatonta itkunpirahdusta ei sovi halveksia, kun sen voi saada tähän aikaan, se helpottaa sydäntä. Tartuin siis ensimmäiseen kirjaan. Mutta ehdittyäni sen puoliväliin, viskasin sen seinään, vaikka se oli lainattu. Siihen määrään se minua suututti.
Erik tuli huoneeseen mäiskäyksen kuultuaan, ja hän alkoi nauraa nähdessään minun istuvan raivoisan näköisenä sohvan nurkassa, kirjan maatessa nurin lattialla, selkä halki.
— Miksi teet niin? Sinä, joka olet niin siivo.