— Kostaakseni sankarille. Ajattelehan, hän uskaltaa selittää, ettei hän voi tehdä työtä kokonaiseen päivään, kun hän aamulla tapasi naisen, joka seitsemän vuotta sitten otti toisen ja muuten oli aika vintiö. Hänen täytyi mennä ravintolaan surkuttelemaan itseään. Hän tarvitsee mielenrauhaa voidakseen tehdä työtä, väittää hän.
— Äijä rukka, sanoi Erik, kuinka hän nyt sitten tulee toimeen? Kun ei koko Europassa ole rauhallista ihmistä.
Erik otti kirjan lattialta.
— Minä korjaan sen, sanoi hän, siksi kun Gertrud tulee illalla. Mutta ole ystävällinen ja varo toista.
Niin, tein siten, mutta en sen vuoksi, että pidin sitä hituistakaan parempana. Saadakseni selville, oliko vika minussa vai tekijässä, otin omalta kirjahyllyltäni erään kirjan, jonka vuosi sitten luin ilokseni, niin, liikutettuna. Mutta sekin tuntui minusta nyt naurettavalta, ja kaikkein naurettavimmalta juuri siitä kohdin, jossa sen piti olla traagillisin. Siinä liioiteltiin mielestäni ja pidettiin melua tyhjästä.
Illalla kun istuimme oleskeluhuoneessa yhdessä, Gertrud, Erik ja minä, kysyy ensinmainittu minulta mitä pidin hänen kirjoistaan. Minä sanoin:
— Eihän sellaisia kirjoja voi enää lukea.
— Miksikä niin?
— Siksi, että on kokonainen kuilu meidän ja sen ajan välillä, jolloin ne kirjoitettiin. Minun mielestäni me elämme toisessa ilmakehässä ja toimittelemme toisia asioita ja mittaamme ikäänkuin toisilla mitoilla. Sen vuoksi täytyy meillä olla uudenlaisia kirjoja tai sitten hyvin vanhoja.
— Kirjallisuuttako vain mittaat toisilla mitoilla? kysyi Gertrud.
Persoonallisiin kohtaloihisi nähden pysyt kai vanhoissa?