— Hyvästi sitten, huusi Maija, ja Sune lisäsi ivallisesti:
— Älä suinkaan herätä Kamilla tätiä, Lennart! Olin kyllä hereillä, mutta minulla ei ollut vähintäkään halua nousta vuoteesta. Sitäpaitsi pitihän minun saada suurus sänkyyni kello kymmenen. Sen sijaan otin tarkastaakseni Maijan viimeiset sanat tekopyhyydestäni. Olin todellakin koetellut uskollisuuttani, mutta en minä siitä ollut ylpeä enkä kopea. Maija oli väärässä väittäessään, että kokeeni tulos vain osoitti, ettei Sune ollut oikea.
Oikea on typerä sana! Mutta en minä ollut mikään hapan pilkkopuu silloin, ennenkuin Erik näin kokonaan otti omakseen ja valloitti minut. Silloin olisi Sunen tapainen nuorimies piankin saanut minut mukaansa tuohon vanhaan leikkiin, hetki olisi vanginnut minut ja kättemme kautta olisi kiitänyt kipinä sydämeeni ja sytyttänyt siellä pienen leimuavan liekin. Mutta nyt oli kaikki rauhallista ja synkkää sydämessäni, ei heikoinkaan sumu peittänyt velvollisuuden tietä. Jos olisin ollut onnellinen Erikin kanssa, kenties olisin antanut houkutella itseni pelkästä uhmasta leikkimään vakavilla asioilla. Mutta en nyt. Tunsin olevani pyydystetty ja sidottu, enkä varmaankaan pääsisi koskaan vapaaksi. Erik olisi ainoa ja jäisikin siksi. Hän saattaa kylläkin, ajattelin, jäähdyttää tunteeni aikaa myöten, mutta siitä seuraakin niiden ikuinen jäähtyminen. Uudestaan alkaminen näyttää minusta mielettömältä, mahdottomalta. Erik on minun mahdollisuuteni tässä elämässä, ja sillä hyvä. Avioliittolainsäädäntöä voidaan nykyaikaistuttaa, mutta ne siteet, joilla yhteinen elämä sitoo sielun ja ruumiin, ovat aina olemassa. Ne voidaan katkoa tai kuluttaa ja venyttää aina särkymiseen asti, mutta ei kokonaan purkaa. Ja se tekee aina yhtä kipeää. Kaksi on yksi.
Kun naputettiin ovelle ja palvelustyttö tuli sisään suurustarjottimineen, makasin minä ja itkin. Olin heräävinäni ja hieroin silmiäni.
— Kuinka minä olenkin nukkunut! sanoin. Nyt katsotaan mitä saan suurukseksi! Kiiruhdin kohottamaan lautasliinaa, mutta tein sen nähdäkseni oliko kirjettä.
Kun pukeutuneena yhdentoista aikana tulin alakertaan, kohtasin Jaakon, joka näytti tavallista hyvätuulisemmalta.
— No, oliko sinulla hauskaa eilen? kysyi hän.
— Kyllä, sanoin minä. Mutta oikein hauskaa ei minulla ole ilman Erikiä.
— Minusta tuntui, että sinä yritit kuitenkin, sanoi hän leikillisen tarkoittavasti.
— Niin, mutta se ei onnistunut.