— Ei, minä tunnen tuon! Minustakin tuntuu niin tyhjältä kun Maija ei ole mukana. On niin ikävää, ettei hän tuskin koskaan jaksa seurata mukanani. Ennen meillä oli kaikkein hauskinta, kun olimme tulleet kotiin ja vertailimme keskenämme mitä olimme nähneet ja kuulleet.
Minun juolahti mieleeni, että nyt oli sopiva tilaisuus puhua Jaakon kanssa. Ja niin teinkin. En milloinkaan elämässsäni ole pelännyt niin, kuin värisevällä äänellä ilmaistessani mitä Maija eilen oli kertonut minulle syvimpänä salaisuutena. Oli kuin olisin pelännyt, että salama — tai Jaakko — iskisi minuun.
Mutta meidän Herramme pysyi ulkonaisesti rauhallisena, samoin Jaakkokin.
Hän teki muutamia nopeita kysymyksiä, joihin minä vastasin.
— Voin sanoa sinulle, sanoi hän lopuksi, että olen tätä aavistanut. Hän ei ole niin läpipääsemätön, kuin luulee. Mutta minähän en ole tietänyt mitä tekisin asialle. Puhua en ole voinut, sehän olisi näyttänyt siltä kuin tahtoisin häntä kiirehtiä. Mutta tämän jälkeen tiedän, mitä minun on tehtävä.
— Mitä sitten?
Hän ei vastannut.
15. Palaneet tulitikut.
Heinäkuun 4 p:nä.
Keskusteluni jälkeen Jaakon kanssa ei minulla enää ollut mitään lepoa maalla. Joka aamu heräsin ajatellen: mitä nyt tapahtuu? En saanut mitään rauhaa, ennenkuin olin nähnyt Maijan kasvot ja hänen tervehdyksestään huomannut, että Jaakko vielä oli vaiti. Maija ei enää puhunut kanssani asiasta, hänellä oli tarpeeksi työtä, puuhatessaan naisten rauhan sunnuntain hyväksi. Vaikka hän muutoin oli niin heikko, tuntui hänellä nyt olevan ehtymättömästi voimia ja tarmoa, joka voitti kaiken heikkouden, pelon ja nurjuuden. Minä autoin häntä tarpeellisten kirjeiden kirjoittamisessa, ja jos olin oikein ahkera saatoin moneksi tunniksi unhottaa huoleni ja olla muistamatta unhotustani.